Keskustelu itseni kanssa

Ote Brockwood Parkissa 30.8.1977 pidetystä puheesta
(alkaa kohdassa 40:10)

Kuunnellessani tätä oivallan, että rakkautta ei voi olla silloin, kun on mustasukkaisuutta ja kiintymystä. Kysyn siis itseltäni, pystynkö olemaan vapaa mustasukkaisuudesta ja kiintymyksestä? Havaitsen, että en rakasta, en todellakaan rakasta. En aio pettää itseäni teeskentelemällä vaimolleni, että rakastan häntä. En ensiksikään tiedä, mitä rakkaus on, mutta tiedän, että olen mustasukkainen ja tavattoman kiintynyt vaimooni ja että tuohon kiintymykseen liittyy pelkoa, mustasukkaisuutta, huolta ja riippuvuuden tunnetta. En halua olla riippuvainen, mutta olen, koska olen yksinäinen. Minua höykytetään toimistossa tai tehtaassa ja kun tulen kotiin, haluan lohtua ja ystävyyttä, haluan paeta itseäni. Kysyn nyt itseltäni, miten voin vapautua tästä kiintymyksestä? Tämä on vain esimerkki.

Ensiksi en halua vältellä tätä kysymystä. En tiedä, miten tämä vaikuttaa minun ja vaimoni suhteeseen. Kun tulen täysin riippumattomaksi hänestä, suhteemme saattaa muuttua. Hän saattaa olla kiintynyt minuun, mutta minä en ehkä ole kiintynyt häneen enkä kehenkään toiseenkaan. Aion selvittää asian. En välitä seurauksista, joita arvelen aiheutuvan siitä, että vapaudun kokonaan kiintymyksestä. En tiedä, mitä rakkaus on, mutta ymmärrän täysin ja ilman epäilyksen häivää, että kiintyminen vaimooni merkitsee mustasukkaisuutta, omistamisen halua, pelkoa ja huolta. Tuosta kaikesta haluan olla vapaa. Alan siis kysellä. Etsin menetelmää ja päädyn järjestelmän vangiksi. Joku guru sanoo: ”Autan sinua olemaan kiintymättä, tee näin ja näin, harjoittele näin ja näin.” Hyväksyn sen, mitä hän sanoo, koska ymmärrän, miten tärkeää on olla vapaa. Hän lupaa, että minut palkitaan, jos teen niin kuin hän sanoo. Ymmärrän kuitenkin, että toimin palkkion toivossa. Havaitsen, miten typerä olen. Haluan vapautua kiintymyksestä, mutta olen kiintymässä palkkoon.

En halua kiintyä, mutta havaitsen kuitenkin kiintyväni ajatukseen, että jonkun henkilön, kirjan tai menetelmän avulla saan palkkioksi vapauden kiintymisestä. Palkkion saamisesta tulee kiintymykseni. Sanon siis itselleni: ”Mitä oletkaan tehnyt. Varo, älä lankea tuohon ansaan.” Oletpa kiintynyt naiseen, menetelmään tai aatteeseen, olet kiintynyt. Nyt olen tarkkaavainen, sillä olen oppinut, että ei pidä vaihtaa kiintymystä johonkin toiseen, joka on myös kiintymystä.

Kysyn itseltäni: ”Mitä minun pitää tehdä vapautuakseni kiintymyksestä?” Mikä on motiivini halutessani olla vapaa? Eikö se olekin, että haluan päästä tilaan, jossa ei olekiintymystä, pelkoa, eikä muuta sellaista? Huomaan, että motiivi määrittelee, mihin suuntaan pyrin ja näin tehdessään rajoittaa vapauttani. Miksi motiivi pitää olla? Mitä on motiivi? Motiivi on toive tai halu saavuttaa jotakin. Huomaan olevani kiintynyt motiiviin. Ei ainoastaan vaimostani, ideoistani ja menetelmistä vaan myös motiivistani on tullut kiintymykseni kohde! Elän siis koko ajan kiintymyksen vallassa – olen kiintynyt vaimooni, menetelmääni, motiiviini saavuttaa jotain tulevaisuudessa. Havaitsen, että tämä on tavattoman monimutkainen asia. En ymmärtänyt, mitä kaikkea kiintymisestä vapautuminen merkitsee. Nyt näen tämän yhtä selvästi kuin näen kartassa valtatiet, pikkutiet ja kylät. Näen sen erittäin selvästi. Sitten sanon itselleni: ”Onko mahdollista vapautua kiintymyksestä vaimooni, motiivistani ja myös palkkiosta, jonka arvelen saavani?” Kaikkeen tähän olen kiintynyt. Miksi? Siksikö, että tunnen itseni riittämättömäksi? Siksikö, että olen hyvin yksinäinen ja sen tähden yritän paeta eristyneisyyden tunnetta tukeutumalla naiseen, johonkin ajatukseen tai motiiviin, ikään kuin minun pitäisi tukeutua johonkin. Ymmärrän, että asia on juuri näin. Olen yksinäinen ja pakenen valtavaa eristyneisyyden tunnetta kiintymällä johonkin.

Haluan ymmärtää, miksi olen yksinäinen, sillä ymmärrän juuri sen saavan minut kiintymään. Tuota yksinäisyyttä minun on pakko paeta kiintymällä johonkin. Ymmärrän, että niin kauan kun olen yksinäinen, seurauksena on halu kiinnittyä. Mistä syntyy tunne, että olen yksinäinen? Onko se vaistomaista, synnynnäistä vai syntyykö se siitä, miten päivittäin toimin? Jos se on vaistonvaraista tai synnynnäistä, se on osani, en voi sille mitään. En kuitenkaan hyväksy tätä, asetan sen kyseenalaiseksi ja haluan vastauksen. Katson sitä, en yritä löytää älyllistä vastausta. En yritä kertoa yksinäisyydelle, millaista se on tai mitä sen tulisi olla, vaan tarkkailen sitä, että se kertoisi tämän minulle. Kun tarkkailen, yksinäisyys paljastaa itsensä. Se ei paljasta itseään, jos välttelen, pelkään tai vastustan sitä. Siispä vain tarkkailen sitä. Katson sitä niin, ettei yksikään ajatus häiritse. Katsominen on paljon tärkeämpää kuin ajatuksen mukanaolo. Kun koko energiallani tarkkailen yksinäisyyttä, ajatus ei puutu asiaan. Mieli on haastettu ja sen on vastattava. Haastettuna se on kriisissä. Kriisitilanteessa energiaa on valtavasti ja se on olemassa ajatuksen siihen sekaantumatta. Tämä on haaste, johon on vastattava.

Aloitin keskustelemalla itseni kanssa. Kysyin, mitä on tämä outo rakkaudeksi sanottu asia. Kaikki puhuvat ja kirjoittavat siitä; on romanttisia runoja ja elokuvia, siihen liittyy seksi ja monta muuta rakkauden aluetta. Kysyn: onko rakkautta olemassa? Ymmärrän, että sitä ei ole, kun on mustasukkaisuutta, vihaa, pelkoa. En siis olekaan enää kiinnostunut rakkaudesta, vaan siitä ’mikä on’, pelostani, kiintymyksestäni. Miksi olen kiintynyt? Näen, että yksi syistä – en sano, että ainoa syy – on se, että olen toivottoman yksinäinen, eristynyt. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä eristyneemmäksi tulen. Tarkkailen siis sitä. Tämä on haaste, joka on selvitettävä ja koska se on haaste, kaikki energia on käytössä vastauksen löytämiseen. Tämä on yksinkertaista. Katastrofin tai onnettomuuden sattuessa kaikki energiani on käytössä, sillä edessäni on haaste. En kysy: ”Mistä saan energiaa?” Kun talo on tulessa, minulla on valtavasti energiaa ja silloin toimin. En vain istu ja totea: ”No niin, minulla pitäisi olla energiaa.” Jos jään odottamaan, koko talo ehtii palaa.

Miksi on tämä yksinäisyys? Tämän kysymyksen selvittämiseen on nyt siis valtavasti energiaa. Olen hylännyt ideat, arvelut ja teoriat siitä, että se on synnynnäistä tai vaistonvaraista, niillä ei ole minulle mitään merkitystä. Yksinäisyys on ’se mikä on’. Miksi on tämä yksinäisyys, jonka jokainen vähänkään tietoinen ihminen läpikäy joko pinnallisesti tai hyvin perinpohjaisesti? Miksi se syntyy? Tekeekö mieli jotain sellaista, joka saa sen aikaan? Olen hylännyt vaisto- ja perinnöllisyysteoriat ja kysyn: aiheuttaako mieli, aivot itse tämän eristyneisyyden tunteen jokapäiväisessä elämässäni? Toimistossa eristäydyn, koska haluan huippujohtajaksi. Näin ajatus toimii eristäytyen koko ajan. Ymmärrän, että ajatus yrittää toimiessaan tulla aina paremmaksi. Toimiessaan mieli päätyy tähän eristyneisyyteen.

Ongelma on siis, miksi ajatus tekee näin. Onko ajatukselle luonteenomaista luoda tämä eristyneisyys? Kasvatus saa aikaan tämän eristyneisyyden; päädyn jollekin alalle, erikoistun johonkin tehtävään ja sillä tavalla eristäydyn. Koska ajatus on osittunut, rajoittunut ja sidottu aikaan, se luo eristyneisyyden. Rajoittuneisuudessaan ajatus on löytänyt turvaa sanomalla: ”Minulla on elämäntehtävä, olen professori ja olen täysin turvassa.” Minua kiinnostaa nyt, miksi ajatus tekee näin. Onko sille luonteenomaista tehdä näin? Tekeepä ajatus mitä tahansa, se on väistämättä rajoittunutta.

Ongelma on siis tämä: voiko ajatus oivaltaa, että tuottipa ajatus mitä tahansa, se on rajoittunutta, osittunutta ja siksi eristävää? Tämä on hyvin tärkeä kohta: voiko ajatus oivaltaa itse omat rajoituksensa? Vai kerronko minä sille, että se on rajoittunut? Mielestäni on tärkeää ymmärtää tämä, sillä se on todella asian ydin. Jos ajatus itse käsittää olevansa rajoittunut, ei ole vastustusta eikä ristiriitaa. Ajatus sanoo: ”Olen rajoittunut.” Mutta jos minä sanon ajatukselle, että se on rajoittunut, silloin olen erillinen rajoittuneisuudesta. Sitten ponnistelen päästäkseni rajoittuneisuudesta, mikä on ristiriita ja väkivaltaa, ei rakkautta.

Tajuaako siis ajatus rajoittuneisuutensa? Minun on otettava siitä selvää. Tämä on minulle haaste. Koska olen haasteen edessä, minulla on valtavasti energiaa. Toisin sanoen, käsittääkö tajunta, että sen sisältö on se itse? Vai sanonko näin, koska olen ehkä kuullut jonkun sanovan, että tajunta on sisältönsä ja sisältö muodostaa tajunnan. Ymmärrättekö näiden kahden eron?

Jälkimmäisen on luonut ajatus ja se on minän määrittelemä. Jos minä pakottaa ajatusta, syntyy ristiriitaa, samoin kuin tyrannihallituksen käyttäessa valtaansa. Tässä minä itse olen luonut tuon hallituksen.

Kysyn siis itseltäni: onko ajatus ymmärtänyt rajoituksensa vai kuvitteleeko se olevansa jotakin erityistä, jaloa, jumalaista – sellaista, mitä se ei voi olla, koska ajatus on muistia. Ymmärrän, että tässä asiassa tarvitaan selkeyttä. Ei ole ulkopuolista asiaa, joka saa ajatuksen huomaamaan, että se on rajoittunut. Kun ei ole painostusta, ei ole ristiriitaa. Ajatus vain ymmärtää olevansa rajoittunut ja se ymmärtää, että tekipä se mitä tahansa – palvoo jumalia tai mitä tahansa – se on rajoittunut, arvoton ja mitätön – silloinkin kun se on luonut eri puolelle Eurooppaa upeita katedraaleja, missä voi palvoa jumalia.

Keskustellessani itseni kanssa olen siis oivaltanut, että ajatus on luonut yksinäisyyden. Ajatus on ymmärtänyt olevansa rajoittunut ja näin ollen se ei voi ratkaista yksinäisyyden ongelmaa. Kun se ei voi sitä ratkaista, onko yksinäisyyttä ollenkaan? Ajatus on luonut yksinäisyyden tunteen, koska se on niin rajoittunut, osittunut, jakautunut. Kun se oivaltaa tämän, yksinäisyyttä ei ole eikä kiintymystä. En ole tehnyt mitään. Olen tarkkaillut kiintymystä ja kaikkea, mitä siihen liittyy, ahneutta, pelkoa, yksinäisyyttä. Jäljittämällä ja havainnoimalla sitä, ei analysoiden, vaan tarkkaillen, seuraten, katsoen sitä oivallan, että ajatus on luonut kaiken tämän. Ajatus on saanut aikaan tämän kiintymyksen, koska ajatus on osittunut. Kun se huomaa tämän, kiintymys lakkaa. Ei ole minkäänlaista ponnistusta. Heti kun ponnistellaan, syntyy ristiriitaa.

Rakkauteen ei liity kiintymystä. Jos on kiintymystä, ei ole rakkautta. Keskeinen este rakkaudelle, kiintymys, on eliminoitu negaation avulla, ymmärtämällä mitä se ei ole. Tiedän, mitä se merkitsee päivittäisessä elämässäni: ei muistikuvia mistään mitä vaimoni, tyttöystäväni tai naapurini sanoi loukatakseen minua, ei kiintymistä mihinkään ajatuksen luomaan mielikuvaan hänestä; kuinka hän haukkui minua, piti hyvänä, kuinka tunsin seksuaalista mielihyvää. En ole kiintynyt mihinkään niistä mielikuvista, joita ajatus on luonut. Kiintymiseni noihin mielikuviin on poissa.

On myös selvitettävä muita asioita. Onko minun käytävä ne läpi yksitellen, asia kerrallaan, vai onko se kaikki kerralla selvää? Pitääkö minun tutkia ja puida myös pelkoa, mielihyvää ja nautinnon halua samoin kuin olen tutkinut kiintymystä. Ymmärrän, että minun ei tarvitse käydä läpi kaikkia näitä eri tekijöitä, ymmärrän sen yhdessä välähdyksessä, olen oivaltanut sen.

Ymmärtämällä mitä rakkaus ei ole, rakkaus on. Minun ei tarvitse kysyä, mitä rakkaus on, minun ei tarvitse tavoitella sitä. Jos tavoittelen sitä, se ei ole rakkautta, se on palkkio. Olen tutkinut, mitä rakkaus ei ole, perehtynyt siihen hitaasti ja huolellisesti, sellaisenaan, kuvittelematta siitä turhia. Kun hylkään kaiken sen – rakkaus on.