Pariisi 1965, 2. puhe

Kun pelko ei jatku

Ellei ole täysin tyytyväinen vallitsevaan asiain tilaan itsessään ja maailmassa – yleiseen kärsimykseen ja epäjärjestykseen -, ihmisen on täytynyt kysyä, olisiko mahdollista saada aikaan perusteellinen muutos, niin että mieli ja koko olemus uudistuisi, olisi nuori, raikas, tahraton ja elinvoimainen. Tämä kysymys ei tarkoita kiistelyä maailman ja niin ollen itsensä kanssa, sillä kiistely itsensä kanssa ei johda mihinkään. Ymmärtääkseen oikein on esitettävä itselleen oikea kysymys; mutta kysymisessä on omat vaikeutensa. Kysyessään useimmat haluavat vastauksen, tyydyttävän, hyväksyttävän ja mieleisen vastauksen, ja tämä aiheuttaa pysähtyneen tilan, jossa mieli ei toimi vapaasti.

On siis kysyttävä itseltään, onko ihmisen mahdollista muuttua syvällisesti eikä vain pinnallisesti, sillä pinnallisesti me muutumme koko ajan. Ulkoisesti meihin vaikuttavat uudet keksinnöt, tietokone, automaatio, väestön kasvu ja taloudellinen kehitys. Nämä tekijät saavat aikaan tiettyä pinnallista muutosta. Meihin vaikuttavat ilmasto, ravinto, vaatteet, yhteiskunta, kulttuuri jossa elämme – nämä tekijät vaikuttavat pinnallisesti luonteeseemme, näkemyksiimme ja ajatuksiimme. Mutta jos olemme menneet pintaa syvemmälle – eristäytymättä, pakenematta luostariin, uskomuksiin ja rituaaleihin, joita eri uskontokunnat pitävät tarjolla – ja kysyneet onko mahdollista saada aikaan perusteellinen muutos itsessämme, silloin ehkä voimme syventyä asiaan yhdessä ja tutkia mitä sana ”muutos” tarkoittaa ja onko perinpohjainen muutos ylipäänsä mahdollinen.

Pelkkä tyytymättömyys johtaa kapinointiin yhteiskuntaa vastaan. Kapinointi on reaktio, ja kaikki kapinoinnin synnyttämä toiminta ja haasteet voivat johtaa vain uuteen reaktiosarjaan eivätkä sen vuoksi voi aikaansaada täydellistä ymmärtämistä. Meidän on siis tarkattava omaa tyytymättömyyttämme. Useimmat meistä ovat tyytymättömiä, ja pelkkä tyytymättömyys voidaan tyydyttää helposti – ja myös tuo tyydytys on reaktio. Näin heilahtelemme tyytymättömyyden ja tyydytyksen välillä kuvitellen että kysymyksessä on muutos.

Haluaisin korostaa, että emme tarkastele näitä asioita vain älyllisesti, siis sanallisesti tai järkeillen, vaan selvittääksemme kysymyksen omakohtaisesti, ja sen vuoksi olisi hyvä kuunnella puhetta hyväksymättä tai torjumatta sitä. Puheesta saa paljon enemmän irti, jos sitä kuuntelee kuin ystävien kesken. Aiomme nimittäin puhua jokseenkin vaikeasta asiasta, ja olisi hyödytöntä ottaa puhe vain älyllisenä viihteenä, asiana josta voi olla jotain mieltä. Olisi tärkeää osata kuunnella niin, että vallitsee tietty helppouden tuntu, tarkkailu ilman ponnistelua ja vastustusta, joka useimmilla meistä käynnistyy puolustusmekanismin tavoin aivan vaistomaisesti ja itsestään. Vetäydymme vaistomaisesti kun jokin ei miellytä meitä, menemme puolustuskannalle sanallisesti, älyllisesti ja muilla tavoin, ja tällainen puolustautuva asenne estää meitä kuuntelemasta, tutkimasta.

Ryhdymme nyt tutkimaan. Tutkimiseen tarvitaan tietynlaista vapauden tunnetta. Mielen on pyrittävä olemaan vapaa, muuten se ei voi tehdä löytöjä. Sen on myös oltava tietyllä tavalla intensiivinen totuuden etsinnässään. Mutta tutkiminen pysähtyy, jos tähtäämme tiettyyn vastaukseen – vastaukseen joka tyydyttää tarpeita tai vastaa odotuksia. Kun olemme tietoisia kaikesta tästä, voimme kysyä, voiko tavallisissa ihmisissä – perinteistä ja valtavasta historiallisesta menneisyydestä huolimatta – tapahtua perinpohjainen muutos; onko se yleensäkään mahdollista.

Teknisessä mielessä maailma edistyy valtavasti; tapahtuu suunnattomia, arvaamattomia muutoksia. Niistä saattaa syntyä uusi yhteiskunta – mutta ihmisinä me olemme aina vain samanlaisia; joskin hieman hiotumpia käytökseltämme, hieman taitavampia ja sopeutuvampia, mutta surumme ovat yhä selvittämättä, yksinäisyydelle ja pelolle ei näy loppua, ja kuolema on meille ymmärryksen ylittävä asia. Useimmat ovat mukavuudenhaluisia ja tulevat helposti tyydytetyiksi eivätkä kysy, olisiko perusteellinen muutos mahdollinen.

Kun puhuja esittää teille tämän kysymyksen, siitä joko tulee teille omakohtainen ja haastava tai te ainoastaan sopeudutte tilanteeseen tarkastelemalla kysymystä ulkoapäin. Kun olette nälkäinen, kenenkään ei tarvitse tulla ilmoittamaan sitä teille. Tiedätte sen itse. Jos samalla tavoin kysytte itseltänne, onko perusteellinen muuttuminen mahdollista, se on teidän oma kysymyksenne, ei minun. Ongelmasta tulee teidän omanne, ei jonkun toisen. Ja kun se on teidän oma ongelmanne, te pystytte katsomaan sitä aivan eri tavalla kuin jos joku toinen olisi ottanut sen esille.

Muutos edellyttää järjestystä. Olemme epäjärjestyksen tilassa, ja epäjärjestyksen korjaamiseen tarvitaan järjestystä – järjestystä yhteiskunnassa, järjestystä itsessämme ja arvoissamme, näkemyksissämme. Siis muuttuminen siinä mielessä kuin käytämme tuota sanaa tarkoittaa olemista vapaa saamaan aikaan järjestyksen. Mutta yhteiskunta ei halua vapautta, koska se pelkää vapauden tuovan mukanaan epäjärjestystä. Siksi yhteiskunta sitoo aina yksilöä psykologiseen rakenteeseensa. Yhteiskunta pelkää vapauden aiheuttavan epäjärjestystä, se tyytyy elämään siinä epäjärjestyksessä, jota se kutsuu järjestykseksi, eikä sen vuoksi voi tehdä syvälle meneviä kokeiluja. Vain yksilö voi tehdä kokeiluja ja selvittää itselleen, mikä on se perinpohjainen kumous joka on samalla järjestystä.

Siis käyttäessäni sanaa muutos tarkoitan muutosta epäjärjestyksestä järjestykseen, sillä yksilöinä emme ole järjestyksessä. Olemme konfliktin, ahdistuksen ja sekaannuksen vallassa, olemme ahneita ja kateellisia – kaikkea sitä mikä kuuluu ihmisen rakenteeseen. Pelkäämme niin monia asioita, ja tämän pelon rakenteen muuttaminen on järjestyksen aikaansaamista. Järjestys ei ole yhteiskuntaan kohdistuvan kapinan tuote, koska yhteiskunnan vastainen kapina on reaktio ja synnyttää lisää reaktioita yhteiskunnan rajojen sisällä, ja kuten kommunismi tai mikä muu reaktio tahansa se palaa lopulta takaisin siihen mistä lähti liikkeelle.

Puhun muutoksesta joka ei ole reaktio – joka ei ole reaktio yhteiskuntaa vastaan, niin sanottua järjestystä vastaan, vaan epäjärjestyksen rakenteen ymmärtämistä, joka saa aikaan järjestyksen. Tämä on perinpohjainen kumous.

Toivottavasti olen ilmaissut asian selvästi – jollen, keskustelemme siitä kun olen lopettanut puheen.

Muutoksen sanotaan edellyttävän aikaa: olen tällainen, ja itseni muuttaminen toisenlaiseksi edellyttää aikaa, eikö niin? Se on hyvin yksinkertaista. Olen se mitä olen, kaikkine huolineni, pelkoineni, toiveineni, kärsimyksineni, ja haluan kaikkeen tähän muutosta, järjestystä, ja järjestyksen luominen vie aikaa. Olemme pelon vallassa ja meistä näyttää, että pelosta vapautuminen vie aikaa. Pelkään, ja pelosta selviytyminen, eroon pääseminen tai sen ymmärtäminen vie aikaa. Se on varsin ilmeistä – ainakin luulemme niin.

Mutta mitä on aika? Emme pohdi tätä filosofiana, käsitteenä tai asiana joka teidän on opittava, vaan tarkkailemalla sitä omintakeisesti.

Ottakaamme esimerkiksi pelko. Pelkäämme monia asioita, ja perimmäisin pelon aihe on tietenkin kuolema. Mutta pelkäämme myös toisten mielipiteitä, työpaikan menetystä, joutumista alistettuun asemaan – meitä ympäröi kokonainen pelon verkosto. Näemme, että pelko synnyttää kaikenlaisia pakokeinoja, se synnyttää pimeyttä, epätietoisuutta, tuskaa. Mieli joutuu sekavuuden ja epätietoisuuden valtaan ja pakenee, koska ei ole pystynyt ratkaisemaan pelon ongelmaa. Se pakenee uskomuksien, alkoholin, seksin ja muiden pakokeinojen avulla.

Ollakseen kokonaan vapaa pelosta – kaikilla tajunnan tasoilla, ei vain pinnallisesti – on ymmärrettävä pelon luonne ja merkitys, ja tämän ymmärtämisen me luulemme vievän aikaa. Sanomme: ”Pelkään, mutta aion selvittää pelon syyn.” Niinpä etsimme pelon syytä, erittelemme sitä, kysymme analyytikon mielipidettä tai pakenemme pelkoa jollain muulla tavalla. Kaikkeen tähän tarvitaan aikaa, eikö niin? Sanomme: ”En ole vapaa, mutta jonain päivänä vapaudun pelosta.”

Aika tarkoittaa siirtymistä siitä mikä on siihen minkä tulisi olla. Pelkään, mutta jonain päivänä vapaudun pelosta, ja siihen tarvitaan aikaa – näin ainakin luulemme. Muutos siitä mikä on siihen minkä tulisi olla vaatii aikaa. Ja aika näiden kahden välissä sisältää ponnistelua. En pidä pelosta ja aion ponnistella ymmärtääkseni, eritelläkseni, paloitellakseni sen tai saadakseni selville sen syyn – tai aion paeta siitä kokonaan. Kaikki tämä edellyttää ponnistusta, olemme tottuneet ponnisteluun. Sisällämme on ainainen ristiriita näiden kahden välillä – sen mikä on ja sen minkä tulisi olla. Se mitä minun tulisi olla on ajatuksen luoma mielikuva, se ei ole se mikä olen, siis tosiasia. Ja se mikä olen voidaan muuttaa vain ymmärtämällä ajan luoma epäjärjestys. Oletteko mukana? Kun pelkään, se on fakta: minä pelkään. Jos otan avukseni aikatekijän, silloin pitkitän sitä mikä on, josta seuraa epäjärjestystä. Sanoinko tämän selvästi?

Olemme ehdollistuneet ajattelemaan, että tarvitaan aikaa, että tarvitaan asteittaista edistystä jotta muuttuisimme. Esimerkiksi me kaikki haluamme toteuttaa itseämme elämässä eri tavoin – taiteilijana tai jollain muulla tavalla -, ja tähän itsensä toteuttamiseen, joka edellyttää aikaa, sisältyy huolta ja tuskaa, pelkoa. Haluaisin olla jotakin, jota en ole.

Kysymyksemme on siis: onko ihmisen mahdollista muuttua kytkemättä aikaa mukaan laisinkaan? Voiko pelosta vapautua täydellisesti ja välittömästi? Sillä jollen vapaudu pelosta välittömästi, panen alulle sen jatkumisen, joten pelko jatkuu – ja kun pelko jatkuu, myös epäjärjestys jatkuu.

Onko minun siis mahdollista vapautua pelosta kokonaan, täydellisesti, nyt heti? Jos annan pelon jatkua, luon koko ajan lisää epäjärjestystä. Näen, että aika on epäjärjestyksen tekijä eikä väline, joka auttaa vapautumaan pelosta myöhemmin, joskus toiste. On siis asteittainen tapa vapautua pelosta samalla tavoin kuin on asteittainen tapa vapautua kansallisuusaatteen myrkystä. Jos olette kansallismielinen mutta sanotte, että jonain päivänä ihmisten välinen veljeys voittaa, se tarkoittaa, että näiden kahden ajankohdan välillä on vihaa, sotia, hävitystä – kaikkia niitä kauheuksia, joita ihmisten välinen jako aiheuttaa, toisin sanoen aika luo epäjärjestystä. Kun siis tuotte ajan mukaan pyrkiessänne perinpohjaiseen muutokseen, te edistätte epäjärjestystä, ette järjestystä. Ja jos ymmärrätte tämän ei sanoina, vaan tosiasiana, silloin tämä oivallus sinänsä on kumous – koska olemme tottuneet aikaan.

Tiedämme hyvin mitä mustasukkaisuus on. Useimmat ovat mustasukkaisia syystä tai toisesta. Ja kun mustasukkaisuuden annetaan jatkua, tuloksena on tuskaa, ahdistusta, riitoja, vihaa jne. Sen jatkuminen tuottaa lisää hämmennystä. Onko siis mahdollista vapautua pelosta tai mustasukkaisuudesta täydellisesti ja välittömästi? Jos sanotte, että se ei ole mahdollista, olette jo lukkiutuneet kannanottoonne, lakanneet kokeilemasta, keksimästä. Mutta tavallisesti sanomme, että se ei ole mahdollista, koska olemme niin laiskoja ja välinpitämättömiä, että annamme mieluummin tuskan ja nautinnonhalun, mustasukkaisuuden ja pelon jatkua. Olemme niin tottuneita mustasukkaisuuteen ja pelkoon, että siedämme niitä mieluummin kuin selvitämme, onko mahdollista olla vapaa tästä omalaatuisesta pelon painolastista.

Miksi ylipäänsä otamme mukaan ajan, siinä mielessä kuin nyt on puhe? Miksi hyväksymme pelon jatkumisen? Miksi? Älkää vastatko – eikä tämä ole myöskään retorinen kysymys. Emme ehkä koskaan ole kysyneet, miksi annamme pelon jatkua päivääkään, minuuttiakaan, tietäen mitä vahinkoa, mitä vihaa, mitä valheita, teeskentelyä, sekasortoa ja ristiriitaa se saa aikaan. Todennäköisesti hyväksymme sen, koska olemme tottuneet siihen emmekä tunne muuta kuin vähitellen tapahtuvan vapautumisen – ainakin luulemme, että voimme vapautua pelosta vähitellen. Mutta nyt näemme, että kun pelko saa jatkua, se tietää sekavuutta, ponnistelua, onnettomuutta. Hyväksymme sen vain koska olemme ehdollistuneet siihen. Siispä kysymme itseltämme: onko ylipäänsä mahdollista katsoa ajatusta ilman että aika tulee väliin, katsoa pelkoa, ymmärtää pelon luonne – ei pelon oireita, ei pelon erilaisia ilmenemismuotoja tai syitä, vaan ymmärtää pelko sinänsä?

Mitä on pelko? On tärkeätä ymmärtää tämä, koska useimmat meistä pelkäävät, ei ainoastaan tajunnan pinnassa, vaan myös syvemmällä. On erilaisia pelon muotoja, eikä meidän tarvitse käydä läpi niitä kaikkia, mutta jokainen pelko on vuorovaikutuksen tulos. Pelolla on syy, se ei ole olemassa itsekseen, ja meistä näyttää, että vapaudumme pelosta ymmärtämällä sen syyn. Mutta se ei ole mahdollista. Tiedätte miksi pelkäätte. Olette todennäköisesti tarkastelleet pelkoa ja tiedätte mikä aiheuttaa pelkonne, mutta vaikka tunnette syyn, ette vapaudu oireista. Havaitsemme siis, että pelon syyn löytäminen ei välttämättä vapauta pelosta, ei myöskään pelon eritteleminen. Myös erittely on aikaa.

Miten siis voi vapautua pelosta välittömästi? Esitämme itsellemme todella valtavan kysymyksen. Ja tätä voi kysyä itseltään vasta sitten kun on ymmärtänyt, mitä ajan asteittainen toimintatapa merkitsee.

Kuinka voi vapautua pelosta välittömästi? Kun käytän sanaa ”kuinka”, en viittaa sillä menettelytavan etsintään, sillä menetelmä tai järjestelmä edellyttää aikaa ja sen vuoksi epäjärjestystä. Onko siis mahdollista olla vapaa pelosta välittömästi?

Entä poistaako ajatus pelkoa vai luoko se sitä? Ajatus itse on se maaperä, josta pelko nousee. Pyydän kuuntelemaan tätä tarkasti, jotta ette sanoisi minun puhuneen ajattelemattomuuden puolesta tai neuvoneen olemaan ajattelematta.

Olettakaamme että pelkään kuolemaa – siis huomista päivää, vanhuutta, tuskaa, kärsimystä ja väistämätöntä loppua. Ajatus, joka on kokenut sekä kipua ja sairauksia että nuoruuden nautintoja, ottaa tulevaisuuden avuksi: se sijoittaa kuoleman jonnekin kauas, välimatkan päähän, ja joka kerta ajatellessaan sitä synnyttää pelon. Tai koska ei ole ymmärtänyt pelon ongelmaa, turvautuu uskomuksiin, toiveisiin jne. Osaanko siis katsoa pelkoa ilman ajatuksen väliintuloa?

Sanonko tämän kyllin selvästi? Sanallinen ymmärtäminen ei ole sama kuin asian välitön oivaltaminen. Voitte sanoa minulle jotain, johon minä vastaan: ”Kyllä, olen yhtä mieltä, ymmärrän sanallisesti mitä tarkoitatte.” Mutta näkeminen sanallisesti ei ole näkemistä. Voin katsella kukkaa, ja vaikka näen sen silmilläni – valon, värin jne. -, näen sen vain sanallisesti. Kukan näkeminen silmällä ei ole sama asia kuin sen näkeminen sanan avulla. Useimmat meistä näkevät kukan sanan välityksellä eivätkä näe sitä tosiasiallisesti. Meillä on jos jonkinlaisia käsityksiä, kasviopillista tai muuta tietoa katsellessamme kukkaa. Samalla tavoin voitte ymmärtää sanojen merkityksen tähän asti ja olla yhtä mieltä tai eri mieltä; tai ette ole ymmärtäneet käyttämiäni sanoja tai korvaatte ne omillanne tulkiten sanottua omalla tavallanne. Ja mitä sen vuoksi tapahtuu? Ette näe todella oman pelkonne luonnetta. Kun siis sanotte ”ymmärrän mitä sanotte”, tarkoittaako se että teillä on kosketus pelkoonne – henkilökohtaisen pelon muotoonne – vai siihen sanaan, joka ilmaisee että pelkäätte?

Fyysisessä kosketuksessa oleminen on helppoa. Voin koskettaa tätä mikrofonia ja tiedän että välillämme on kosketus. Ei ole mitään väliaikaa, tapahtumassa ei ole mitään epäselvää. Mutta meillä ei ole täydellistä kosketusta toiseen ihmiseen eikä mihinkään muuhunkaan. Tarkkailkaa ja huomaatte, että tämä ei ole vain yleistys, vaan asia on näin. Voin saada fyysisen kosketuksen johonkin, mutta kosketuksen saaminen pelkoon on paljon vaikeampaa, koska se vaatii äärimmäistä valppautta – valppautta, jossa ei ole sanojen, selitysten ja pakokeinojen aiheuttamaa energian tuhlausta. Vain silloin olette kosketuksessa pelkoon – ja juuri tätä tarkoittaa, kun kysymme itseltämme, onko mahdollista vapautua pelosta välittömästi. Se tarkoittaa, että kaikki pelon pakeneminen on päättynyt – kaikki sanan avulla pakeneminen. Koska sana ei ainoastaan vahvista peloksi nimitettyä ilmiötä samaistumisen kautta, vaan sana itse voi olla pelon syy. Voimme esimerkiksi nähdä miten sana ”kuolema” herättää mielikuvia, aiheuttaa pelkoa. Siis sana itsessään luo pelkoa, ja kun haluamme luoda kosketuksen pelkoon, sana estää sen. Kosketettaessa mikrofonia ei ole pakoa, ei sanaa, ei siihen liittyvää ajatusta. Mutta jotta syntyisi välitön tuntuma pelkoon, on ymmärrettävä sanan merkitys ja luonne. On huomattava, että ajatus syntyy sanasta. Ajatus on sanan aiheuttama reaktio, ja meidän on oltava tietoisia siitä. Toivottavasti olette mukana.

Kun sanon, että on mahdollista olla täysin vapaa pelosta, en tarkoita ettemme haluaisi välttyä jäämästä bussin tai rekan alle – se on luonnollinen vaisto, joka suojelee fyysistä kehoamme. Mutta kun ajatus rakentaa siitä mielikuvan, tuo mielikuva luo pelkoa. Voiko mieli siis katsoa pelkoa ilman sanaa – sallimatta itsensä paeta sanomalla: ”Vapaudun pelosta joskus myöhemmin” – niin että sillä on täydellinen kosketus peloksi kutsuttuun ilmiöön?

Emme ole milloinkaan todellisessa kosketuksessa keneenkään, eikö niin? Voin olla fyysisessä kosketuksessa vaimoni, mieheni tai lasteni kanssa, mutta muuta kosketusta ei olekaan. Minulla on muistoja vaimostani, miehestäni, lapsistani, naapuristani ja kosketus näihin muistoihin. Minulla on muistoja, muistikuvia, sekä mieluisia että epämieluisia, ja ne tulevat väliin estäen suoran yhteyden toisen kanssa. Suora kosketus toiseen edellyttää, että välissä ei ole muistikuvan muodostamaa verhoa.

Onko teillä siis todellinen kosketus pelkoon? Mahdattekohan ymmärtää tämän kysymyksen ja kaiken mitä siihen sisältyy? Katsotteko pelkoa tarkkailijana, pelon ollessa tarkkailun kohde? Oletteko ajattelija, joka tarkkailee peloksi nimitettyä asiaa? Vai katsotteko pelkoa, mutta ette tarkkailijana, vaan ilman arvioivaa keskusta josta käsin katsotte, niin että jäljellä on vain pelko?

Sanon asian toisella tavalla. Elämämme on suurimmaksi osaksi konfliktia, jossa se mikä on ja se minkä tulisi olla ottavat yhteen. Ja olemme tottuneet ponnistukseen, alituiseen vääntöön jota käydään sisällämme, riitelyyn ja sovitteluun näiden kahden välillä. Olemme tottuneet tähän loputtomaan taisteluun ja tunnemme vain sen, olemme ehdollistuneet siihen lapsuudesta saakka. Koko yhteiskunnan rakenne – uskonnolliset ja moraaliset käsityksemme, kaikki – perustuu alituiseen ponnisteluun, pyrkimykseen tulla joksikin.

Älkää sanoko: ”Mitä me olisimme ilman ponnistusta ja tavoittelua? Olisimme apinoita niin kuin joskus ennen, juuttuisimme paikoillemme.” Se on tavallinen reagointitapa. Mutta juuri tavoittelussamme on mukana melko paljon apinaa – sitä ovat loputon ahneus, kateus ja pelko, sitä on polttava tarve saada nautintoa ja jatkaa sitä. Nautinnon jatkamisen tarve aikaansaa ponnistelua, ja meidän sosiaaliset, moraaliset, uskonnolliset ja eettiset arvomme perustuvat nautinnon tavoitteluun. Tiedämme mitä rakkaus on vain nautinnon kautta. Kun ymmärrämme nautinnonhalun merkityksen ja olemuksen, silloin rakkaus ehkä saa aivan toisen luonteen, johon ei kuulu mustasukkaisuutta, omistamisenhalua eikä alistamista. Mutta tullaksemme tähän meidän on nähtävä ponnistuksen luonne – miten se muuntaa sitä mikä on siksi minkä tulisi olla. Se minkä tulisi olla on nautinnon jatkamista. Sanomme sitä yleväksi, hyväksi tai hyveelliseksi, mutta sanakulissin takana on nautinnon tavoittelu.

Onko siis mahdollista saada aikaan perinpohjainen kumous itsessämme? Sellainen kumous tarvitaan, muutoin elämämme jää pinnalliseksi, tyhjänpäiväiseksi, tylsäksi, keskinkertaiseksi; siinä ei ole mitään uutta. Onko mahdollista lopettaa pelko ilman ponnistusta? Voitte lopettaa pelon vain olemalla suorassa kosketuksessa peloksi nimitettyyn tunteeseen ilman ajatuksen ja sanan väliintuloa, ja tämä tapahtuu välittömästi, jos olette ymmärtäneet ajan, nautinnon etsinnän ja epäjärjestyksen kokonaisluonteen.

Kaikki tämä vaatii paljon energiaa. Viime kädessä minkä tahansa, myös puheen, kuunteleminen vaatii energiaa. Mutta jos ette ole kiinnostunut siitä mistä puhutaan, jos vilkuilette ympärillenne, jos olette ajatuksissanne tai pidätte kiinni jostain mutkikkaasta lähestymistavasta, silloin tämä on ikävää ja tuhlaatte vain energiaa ettekä ole täysin tarkkaavainen. Täydellinen tarkkaavaisuus vaatii energiaa, sekä fyysistä että neurologista – energiaa joka ei tuhlaudu sanoihin, pakokeinoihin tai yrityksiin päästä eroon siitä mikä on. Vain silloin kun koko energia on läsnä ja kohtaa peloksi kutsumamme asian, mieli pystyy katsomaan tarkkaan sitä mikä on ja näkemään omin silmin, että on mahdollista olla vapaa pelosta.

Ehkä haluatte esittää kysymyksiä tai keskustella asiasta.

Kysymys: Mitä sanotte pelosta, joka liittyy päivittäisiin tapahtumiin?

Krishnamurti: Jokainen päivä tuo uusia tapahtumia, ja yleensä kohtaamme ne peläten, koska tunnemme entuudestaan mielihyvän tai mielipahan, jota tietynlainen tapahtuma on aikaisemmin aiheuttanut. Kohtaamme siis päivän tapahtumat pelon jo ehdollistamina. Minusta näyttää, että emme oikein ymmärrä tätä kysymystä – en varmaankaan ole tehnyt asiaa selväksi.

Lähestymme jokaista elämän ja päivän tapahtumaa lähtökohtanamme menneisyys, muisti, eilisen päivän tieto kaikkine nautintoineen ja tuskineen, pelkoineen ja toivoineen. Kohtaamme tapahtumat menneisyydestä käsin emmekä sen vuoksi ole välittömässä kosketuksessa mihinkään. Meillä on aina kosketus menneisyyteen, ja tuo menneisyys kohtaa tämän hetken luoden ristiriitaa ja sen vuoksi ponnistusta, pelkoa jne.

Mihin pyrimme tällä puheella? Haluatteko kuulla minulta, miten teidän tulisi kohdata elämä? Etsittekö menetelmää, järjestelmää, käyttäytymisohjeita? Vai tutkimmeko yhdessä, te ja minä, pureutuen pelon ongelmaan? Jos kuuntelette vain löytääksenne menetelmän joka lopettaa pelkonne ja avaa teille oven uuteen elämään jne., silloin välillämme ei valitettavasti voi olla aitoa kanssakäymistä, yhteistä lähestymistapaa, koska te haluatte yhtä asiaa ja minä puhun jostain aivan muusta. Mutta jos teemme matkan yhdessä, silloin löytönne on teidän, ei minun.

Kaikkialla maailmassa esiintyy alistamista ja tyranniaa – hallitusten tyranniaa, kirkkojen tyranniaa Jumalan, rakkauden ja rauhan nimissä. Painolastiksemme on kertynyt kaikenlaisia auktoriteetteja, ja useimmat hyväksyvät ne, koska saavat siitä tyydytystä. Mutta ihmisen joka haluaa löytää mikä on totta, todellista, on hylättävä kaikki auktoriteetit – minun auktoriteettini mukaan lukien – niin että hänen oma mielensä alkaa avartua ja nähdä kaikki omat pimeät nurkkansa, ja tämä on ainoa järkevä ja luova teko jonka voi tehdä.

20. toukokuuta 1965

Alkuteos: Talks by Krishnamurti in Europe 1965 (Authentic Report) Paris-Saanen
Copyright: Krishnamurti Foundation of America
Suomennos: Pekka Leivo