Pariisi 1965, 4. puhe

Vain hiljainen mieli tuntee kauneuden

Eräs vaikeimmista asioista elämässä on kommunikoida ymmärrettävästi, koska tulkitsemme sanoja omien tietojemme, taustojemme ja mielihyvän tai mielipahan kokemustemme mukaisesti. Tällä tavoin kommunikoinnista tulee vaikeaa, varsinkin kun puheena olevat asiat eivät ole fyysisiä ja konkreettisia ja vaativat sen vuoksi enemmän sekä kuuntelun että ilmaisun terävyyttä ja osuvuutta.

Jos sallitte, aion tänä iltana puhua aiheesta joka voi teistä kuulostaa hieman vierasperäiseltä – ei niin että edustaisin maata josta tulen; mutta haluaisin syventyä siihen mitä tarkoitetaan mielen selkeydellä.

Mielen selkeys on vaikea asia, ja harvat meistä ovat todella tasapainoisia, selkeitä, järkeviä, tarkkanäköisiä. Olla selkeä on yhtä kuin olla sisäisesti ristiriidaton, olla sisäisesti ja ulkoisesti ehdottoman tasapainoinen, joka tarkoittaa että psykologisesti kaikki on järjestyksessä – ja tämä näyttää olevan vaikeaa. Mielen selkeyteen kuuluu, että meissä ei ole ristiriitaa eikä epätasapainoa, se on tila, jossa ajatus ja toiminta vastaavat toisiaan tosiasiassa eikä vain teoriassa. Mitä ajattelette, sen te teette, näiden kahden välillä ei ole ristiriitaa, ja uskolle ei ole sijaa, koska te kohtaatte tosiasiat, elätte siinä mikä on, ette siinä minkä ”tulisi olla”. Se minkä ”tulisi olla” ei ole totta; totta on vain se mikä on. Ymmärtääkseen selkeyden ja järjestyksen olemuksen mielen on oltava vapaa kaikenlaisista uskomuksista, taikauskoista, dogmeista ja aatteista, sillä ne ovat selvästi ristiriidassa sen kanssa mitä me todella olemme, ja kun elämässämme on tällainen ristiriita – kuten useimmilla on -, se synnyttää monenlaista epäjärjestystä ja epätasapainoa.

Saadakseen selville, onko olemassa jotain jota voi nimittää totuudeksi – jotain joka on paljon enemmän kuin ne mielikuvat, joita terävä ja filosofoiva tai arjen ahdistusta pakeneva järki rakentelee -, ihmisellä on oltava elämässään ehdoton järjestys, joka tarkoittaa elämistä ilman ristiriitaa. Sillä ristiriita tuhoaa tasapainon – ihminen tahtoo rauhaa, mutta tekee omassa elämässään kaikkensa estääkseen sen. Nämä kaksi eivät mitenkään sovi yhteen, sillä ristiriidan tuoma häiriö ja jännite aiheuttaa vihaa ja estää tasapainoisen ja tervejärkisen elämän.

Haluaisin nyt puhua asiasta, joka ei ole itä- eikä länsimainen, asiasta jota tavallisesti nimitetään meditaatioksi. Sillä nähdäkseni se, jolla ei ole meditaation taitoa, jonka mieli ei ole meditaation tilassa, ei elä täyttä elämää. Elämämme on nykyisellään jokseenkin pinnallista, tylsää ja tyhjänpäiväistä, ja kun mitätön pieni mieli yrittää tavoitella arvoituksellista, tietämisen ylittävää ulottuvuutta, se pystyy vain heijastamaan kuvan omasta mitättömyydestään. Voiko siis huolten ja epätoivon täyttämä pieni mieli, joka toivoo hartaasti tulevansa joksikin – voiko tämä mitätön pieni mieli muuttua, ylittää rajansa ja avartua näkemään laajemmin, sillä muutoin sen on jokseenkin mahdotonta olla selkeä. Mielen selkeys on järjestystä, ei vain ulkoista, vaan myös sisäistä, ja on tärkeätä ymmärtää miten tämä järjestys syntyy.

Useimmilla meistä ei ole sisäistä järjestystä. Meillä voi olla paljon tietoa, hyvin jäsentynyttä informaatiota, ulkoista selkeyttä, johdonmukaisuutta ja kykyä esittää asiamme, mutta sisäisesti olemme hämmentyneitä ja konfliktin vallassa. Esimerkiksi tästä sopivat monet etevät kirjailijat. Koska he ovat lahjakkaita mutta sisäisesti ristiriitaisia, suurten paineiden ja jännitteiden alaisia, he tuottavat paljon kirjallisuutta, mutta pohjimmiltaan kysymys on sairaan mielen tuotteista. Ja pelkäänpä, että useimmat meistä ovat hämmentyneitä, meissä ei ole selkeyttä. Selkeyttä ei voi löytää jonkun toisen välityksellä eikä seuraamalla auktoriteettia tai noudattamalla jotain ajatusjärjestelmää, ei vanhaa eikä uutta.

Mielen selkeys on järjestystä, ja järjestys tarkoittaa syvimmässä mielessä hyveellisyyttä. Yhteiskunnan meille määräämä moraali ei ole lainkaan moraalia. Yhteiskunnan moraali on moraalittomuutta, sillä se synnyttää kaikenlaista ristiriitaa, kunnianhimoa ja kilpailuhenkeä. Sekä kommunistisessa että läntisessä maailmassa yhteiskunnan olemukseen kuuluu mukautumispakko jota nimitetään moraaliksi, mutta asiaan syventyvä näkee että tällainen moraali on moraalittomuutta.

Puhun hyveellisyydestä, jolla ei ole mitään tekemistä yhteiskunnan ja sen niin sanotun moraalin kanssa. Hyveellisyys voi toteutua vain silloin, kun ihmisessä vallitsee psykologinen järjestys. Kun ymmärrämme koko sosiaalisen rakenteen – yhteiskunnan psykologisen rakenteen, johon kuulumme -, tähän ymmärtämiseen sisältyy järjestys, joka saa aikaan hyveellisyyden. Ilman hyveellisyyttä mieli ei voi olla selkeä, joten selkeys ja hyveellisyys kuuluvat yhteen. Minusta on tärkeää ymmärtää tämä, vaikka monien mielestä hyveellisyys on ikävä ja vanhentunut asia, jolla ei ole merkitystä varsinkaan nykymaailmassa. Tarkoitukseni ei ole puolustella yhteiskunnan pinnallista moraalia, vaan pohtia kanssanne mitä on tosi hyveellisyys.

Samalla tavoin kuin pidämme huoneen jatkuvasti siistinä meillä on oltava sisäinen järjestys; mutta sisäinen järjestys vaatii paljon enemmän huomiota, pysymistä tietoisena siitä mitä tapahtuu sisäisesti. Mielen on oltava tietoinen ajatuksistaan ja tunteistaan, sekä näkyvistä että piilevistä toiveistaan ja haluistaan, ja tästä tietoisena olosta alkaa järjestys joka on hyveellisyyttä.

Jos tarkastelee hyveellisyyttä lähemmin, huomaa että se ei ole olotila jossa voi olla jatkuvasti, ja tämä onkin sen hienoimpia piirteitä. Ei voi sanoa, että on oppinut hyveellisyydestä kaiken ja asia on hoidettu. Hyveellisyys ei ole pysyvä ilmiö joka jatkuisi sellaisenaan. Se on järjestystä joka syntyy uudelleen hetkestä hetkeen, ja sen takia siihen kuuluu vapaus, ei kapina. Kuten sanoin pari päivää sitten, kapina ei ole vapautta, se on aina sidoksissa yhteiskunnan toimintamalliin, kun taas vapaus on yhteiskunnan mallin ulkopuolella. Yhteiskunnan muotti tai malli on psykologinen, se on kateutta, ahneutta, kunnianhimoa ja erilaisia konflikteja joissa me olemme osallisina. Olemme yhteiskunta jonka olemme itse tehneet, mutta ellemme vapaudu siitä, järjestys ei ole mahdollinen. Hyveellisyys on siis mitä tärkein asia, sillä se tuo vapauden. Ja ihmisen on oltava vapaa – mutta useimmat eivät halua sitä. He voivat haluta poliittista vapautta – kansallista vapautta tai vapautta äänestää jotain poliitikkoa, mutta sellainen ei ole tosi vapautta.

Vapaus on jotain aivan muuta, se on sanan syvimmässä mielessä sisäistä vapautta – jota useimmat meistä eivät halua, koska silloin jäämme aivan yksin, ilman opastajaa, ilman auktoriteettia, ilman järjestelmää; ja tähän tarvitaan täydellistä järjestystä sisällämme. Useimmat meistä haluavat tukeutua johonkin: henkilöön tai aatteeseen, uskoon tai käyttäytymismalliin, jonka yhteiskunta, johtaja, niin sanottu henkinen opettaja tai me itse olemme luoneet.

Useimmat meistä siis hyväksyvät auktoriteetin. Ja tällä en tarkoita maassa vallitsevaa lakia. Puhun auktoriteetista, johon nojaudumme, koska pelkäämme olla yksin, seistä omilla jaloillamme etsimättä kenenkään ohjausta elämäntapamme, käytöksemme tai sisäisen selkeytemme tueksi. Sillä sellainen auktoriteetti synnyttää ylenkatsetta ja vihaa ja erottaa ihmisiä toisistaan. Totuutta etsivällä ei ole minkäänlaista auktoriteettia, ei ainoatakaan. Mutta vapaus auktoriteetista on meille sekä idässä että lännessä mitä epäselvin asia. Odotamme nimittäin että joku toinen panee elämämme järjestykseen – vapahtaja, mestari, henkinen opettaja tai ties kuka – joka on täysin järjetöntä! Vain oman tutkimisemme, oman selkeytemme, tarkkaavaisuutemme ja tietoisenaolomme myötä alamme oppia kaiken itsestämme, ja tästä oppimisesta ja itsemme ymmärtämisestä syntyvät vapaus, järjestys ja hyveellisyys.

Alettuanne ymmärtää itseänne te ymmärrätte myös että on oltava aivan yksin. Itsetuntemus on viisauden alku, ja viisaus on aina yksin – sitä ei voi ostaa kirjakaupasta eikä lainata toiselta. Viisaus on jokaisen itse löydettävä, se ei ole tiedon keruun tulos. Tieto ja viisaus eivät kuulu yhteen. Viisaus tulee itsetuntemuksen tuoman kypsyyden mukana. Ilman itsetuntemusta ei voi olla järjestystä eikä siis myöskään hyveellisyyttä. Itsestään oppiminen ja tiedon kerääminen itsestään ovat kaksi eri asiaa. Olette kai mukana? Ette ole täällä puhujan kannattajina ettekä tyydy pelkästään hyväksymään mitä hän sanoo, vaan me tutkimme ja löydämme yhdessä. Teemme matkan yhdessä, ja sen vuoksi te olette yhtä tarkkana kuin puhuja ja teette työtä yhtä kovasti kuin puhuja – me siis tutkimme yhdessä.

Oppiminen ja tiedon keruu ovat kaksi eri asiaa. Mieli joka hankkii tietoa ei opi. Se kerää itselleen informaatiota, kokemusta josta tulee tietoa, ja tästä keräämästään taustasta käsin se kokee ja oppii – ja sen vuoksi ei itse asiassa opi, vaan tietää ja kerää. Kun olen puhunut hetkisen, esittänette kysymyksiä tästä. Mutta nyt jatkan.

Oppiminen tapahtuu aina toimivassa nykyhetkessä, sillä ei ole menneisyyttä. Heti kun sanotte itsellenne ”olen oppinut”, oppimastanne on jo tullut tietoa, ja tuosta tiedosta käsin te voitte tallentaa ja tulkita, mutta ette oppia uutta. Vain mieli joka ei kerää, vaan koko ajan oppii – vain sellainen mieli voi ymmärtää sen toimijan, jota me nimitämme minäksi tai itseksi. Minun on tunnettava itseni, koko itsen rakenne, luonne ja merkitys, mutta en voi tehdä sitä omaksumani tiedon ja kokemuksen kuormittamana tai jos mieleni on ehdollistunut, sillä silloin en opi, vaan tulkitsen, ja se mitä näen on menneisyyden vääristämää.

Tietämisen ja oppimisen välillä on siis valtava ero. Tieto sitoo mielen, oppimisen liike vapauttaa sen. On opittava itsestään koko ajan, koska itse on jäljittelemätön ja elävä. Joka hetki se muuttaa muotoaan ja ilmaisee itseään mitä erilaisimpien reaktioiden ja vihjeiden välityksellä, ja minun on tarkkailtava niitä ja opittava niistä. Mutta jos lähestyn niitä aikaisemmasta kokemuksesta kertyneen tiedon pohjalta, en opi. Toivottavasti tämä kuulostaa selvältä.

Järjestyksen luomiseen tarvitaan itsestään oppimista – ei ainoastaan omista fysiologisista ja biologisista reaktioista, vaan myös kaikista mielenliikkeistä -, ja vasta silloin meditaatio voi toteutua. Kuten tiedätte, meditaatiosta on kirjoitettu paljon kirjoja, monet valistajat ja viisaat ovat selittäneet miten on meditoitava ja mitä on tehtävä. En tiedä kiinnostaako tämä teitä. Sen pitäisi kiinnostaa, sillä ihminen, joka ei tunne meditaation merkitystä, on kuin ilman toista kättä – tai molempia käsiä.

Nähdessään, että elämällämme on varsin vähän merkitystä, useimmat meistä etsivät syvempää ulottuvuutta. Olemme saaneet tarpeeksemme arkirutiinista, johon kuuluu toimistoon menoa päivästä päivään, halusipa tai ei, ja loputonta malleihin sopeutumista, ja sen vuoksi etsimme jotain arvoituksellista ja tuonpuoleista. Ja luulemme, että niin sanotun meditaation avulla – joka on Aasiasta peräisin oleva keksintö – me voimme päästä ainutlaatuiseen todellisuuteen, joka ylittää kaiken mitä mieli voi saada aikaan.

On tärkeätä ymmärtää mitä meditaatio on, sillä todellisessa meditaatiossa on verratonta kauneutta ja syvää läsnäolon tuntua, ja vain meditaatiossa oleva tietää mitä rakkaus on. Useimmat meistä eivät tiedä mitä rakkaus on. Tunnemme rakkauden suhteessa nautintoon, mutta emme tunne sitä rakkautta, joka ei synny nautinnon tavoittelusta. Eli, kuten lienette havainneet, rakkaus sellaisena kuin sen tunnemme liittyy aina nautintoon – fyysiseen nautintoon, läheisyyden tai yhdessäolon antamaan nautintoon, nautintoon joka tulee niin sanotusta rakkaudesta johonkin henkilöön, maahan jne.

Kuten sanoin pari päivää sitten, nautinnon tavoittelu on halun tulos, ja näiden välillä on hienoinen ero. Ehkä olette huomanneet, että kun halu ilmaantuu, ajatus saa sen jatkumaan. Näen jotain kaunista – talon, auton tai jotain muuta – ja syntyy halureaktio, joka on tervettä ja normaalia. Mutta ajatus saa reaktion jatkumaan, ja siksi reaktion ajatteleminen on nautinnon tavoittelua. Ja halun jatkuminen nautinnon tavoitteluna estää rakkauden.

Siis vielä kerran: järjestyksen luominen itsessämme vaatii tarkkaavaisuutta, tietoisenaoloa kaikesta mitä meissä tapahtuu hetkestä hetkeen torjumatta sitä, pakenematta siitä – olemalla vain tietoinen siitä, valitsematta tietoisuuden kohdetta.

Tarkkaavaisuuden ja keskittymisen välillä on suuri ero. Kun keskitytte, koko mielenne on kohdistunut yhteen erilliseen asiaan, ja jos olette taitava, osaatte rakentaa suojamuurin, jota mikään muu ei läpäise. Keskittyminen on poissulkemista, vastustamista ja sen vuoksi ristiriitaa, kun taas tarkkaavaisuus on tietoisenaolon tila, joka on jotain aivan muuta.

Tiedättekö mitä on olla tietoinen? Olen tietoinen tämän salin koosta, sen rumuudesta tai epäsuhtaisuudesta, tietoinen ihmisistä, heidän vaatteidensa väreistä, tietoinen siitä mitä tapahtuu ulkoisesti. Mutta en ole enää tietoinen, jos sanon että en pidä jostain väristä tai henkilöstä, koska silloin olen pysäyttänyt tietoisenaolon liikkeen. On oltava tietoinen tästä paikasta, väreistä jne. ilman valintaa. Silloin oppii paljon enemmän; mieli on paljon aktiivisempi. Lähtien liikkeelle ulkoisesta tietoisuudesta mieli kulkee ikään kuin aallon harjalla ja alkaa tulla tietoiseksi sisäisistä tapahtumista. Tarkkailkaa itseänne, tarkkailkaa oman ajatuksenne liikettä, nähkää sen ehdollistumiset, sen hienoudet, sen luonne, sen tausta. Jos keskitytte siihen, ette voi tarkkailla. Jos erotatte kokonaisuudesta yhden lohkon ja yritätte oppia vain tuosta erillisestä lohkosta, olette ristiriidan tilassa. Mutta jos mieli on tietoinen ulkoisesti, valitsematta tietoisuuden kohdetta, ja alkaa liikkua sisäänpäin, silloin tähän tietoisenaoloon – joka ei valitse – kuuluu luonnollisella tavalla tarkkaavaisuus.

Kuunnellessanne jotain tarkkaavaisesti, kuten ehkä kuuntelette nyt mitä sanon, te teette sen koko olemuksellanne, eikö niin? Olette täysin tietoisia, täysin tarkkaavaisia ruumiillanne, hermoillanne, silmillänne, korvillanne, tunteillanne, älyllänne. Tässä tarkkaavaisuuden tilassa ei ole tarkkailijaa joka on tarkkaavainen, on vain tarkkaavaisuus. En puhu mistään yliluonnollisesta; asia on yksinkertainen, jos teette sen käytännössä. Keskittyminen on poissulkeva toiminto, se on vastustusta ja sen vuoksi ristiriitaa. Tarkkaavaisuudessa ei ole ristiriitaa, sillä tarkkaavainen mieli pystyy kohdistamaan huomionsa sulkematta mitään pois. Tarkkaavaisuus ei ole tila, jota voi kehittää ajassa, koska, kuten sanoin aikaisemmassa puheessani, aika luo epäjärjestystä.

En tiedä haluatteko minun puhuvan tästä enemmän. Olemme kai käsitelleet tätä riittävästi?

Jos lykkään toimintaa, jos sanon että muutun huomenna, tämän päivän ja huomisen välissä on monenlaista painetta, vaikutusta ja liikettä. Sen vuoksi aika ei tuo järjestystä. Järjestys voi toteutua vain välittömästi, ei ajassa. Järjestys voi toteutua vain kun ymmärrätte ajan merkityksen ja luonteen. Teidän on ymmärrettävä elämän ulkoinen luonne olemalla yhtä sen kanssa ja liikuttava sitten ulkoisesta sisäiseen, psyykeen, siihen muistikasaumaan joka te olette kaikkine taustoinenne, perinteinenne, toivoinenne ja pelkoinenne. Olemalla valppaasti tietoinen kaikesta tästä te hajotatte sen, te vapaudutte siitä – ja se ei tapahdu ajassa.

Kun mieli tekee tämän, siitä tulee terävä, kirkas ja tarkkanäköinen, koska siinä ei ole ristiriitaa eikä ponnistusta, yritystä tulla joksikin. Ristiriita tarkoittaa ponnistelua. Mieli joka ponnistelee ollakseen sellainen tai tällainen on hämmennyksen vallassa, ja ryhtyipä se mihin ponnisteluihin tahansa selkeytyäkseen ja päästäkseen syvemmälle, se luo vain lisää epävirettä ja hämmennystä.

Se mitä nyt teemme on meditaatiota.

Useimmille meistä kauneus on ärsyke, reaktio. Tarvitsemme ärsykettä, joka saa meidät tuntemaan tai näkemään kauneuden. Sanomme: ”Mikä ihana auringonlasku!” tai ”Mikä kaunis rakennus!”. Mutta on olemassa kauneutta, joka ei ole ärsykkeen tulos, ja tätä kauneutta ei voi tuntea ilman suurta yksinkertaisuutta. Yksinkertaisuus ei riipu siitä, kuinka paljon tai vähän omistaa, vaan se syntyy itsensä tuntemisen, itsestään oppimisen antamasta selkeydestä; ja tämä yksinkertaisuus on myös nöyryyden ja vaatimattomuuden perusta.

Kaikkea tätä tarvitaan mielen rajojen ylittämiseen. Mutta kuka on ylittäjä, joka ylittää nuo rajat? Kuten sanottu, kun olen ehdottoman valpas ja tarkkaavainen, tarkkailijaa ei ole. Tehkää tämä joskus – toivottavasti teette sen nyt – ja näette asian omin silmin. Jos kuuntelee täysin tarkkaavaisena mitä sanotaan, tapahtuu vain sanottavan kuuleminen ilman kuulijaa, ilman ”minua”, joka kuuntelee. Mieli on sisäisesti täysin tarkkaavainen ymmärrettyään ulkoisella tasolla sanan luonteen, ja silloin ei ole toimijaa joka sanoisi: ”Jatkan tästä eteenpäin”. Ja kun mieli on hyvin tarkkaavainen, se on hiljaisuuden täyttämä. Kun kuuntelette mitä sanotaan koko olemuksellanne – ette tulkiten, hyväksyen, torjuen tai yrittäen ymmärtää, vaan pelkästään tarkaten – silloin mielenne on äärimmäisen hiljaa. On olemassa hiljaisuus, joka ei ole tekemällä tehty, jota ei ole aikaansaatu tahdonvoimalla tai pakolla. Tämä hiljaisuus syntyy kun itsen koko luonne on ymmärretty, ja missä on hiljaisuutta, siellä on avaruutta. Vain hiljainen, avara mieli tuntee kauneuden joka ei ole riippuvainen ärsykkeestä.

Kaikki tämä on meditaatiota.

Ehkä haluatte nyt esittää kysymyksiä, jotta voimme keskustella siitä mitä olen puhunut.

Kysymys: Onko mahdollista ylittää itsensä ilman kärsimystä?

Krishnamurti: Katsokaamme mitä kärsimys on. Mitä on kärsimys? Mitä on suru? Tietyt asiat aiheuttavat surua: läheisen kuolema, kykenemättömyys toteuttaa itseään, se että ei ole henkisesti vahva ja pystyvä, se että ei saa osakseen rakkautta. Kärsimystä on monenlaista, mutta kun katsotte kaikkia näitä oireita, mitä tiedätte kärsimyksestä? Mitä kärsimys on itse asiassa? Menetän omaisen – pojan, vaimon, isän – ja olen surun vallassa. Mitä se tarkoittaa? Ennen kaikkea suruun kuuluu aika lailla itsesääliä, koska olen menettänyt jonkun, josta olin riippuvainen, jota rakastin, ja huomaan nyt olevani ilman kumppania. Olen jäänyt yksin. Yksi surun tekijöistä on siis kieltämättä itsesääli.

Kommentti: En tarkoita itsen aiheuttamaa kärsimystä, vaan kärsimystä, joka seuraa siitä että itse lakkaa olemasta.

Krishnamurti: Pyydän anteeksi. Palaan hieman myöhemmin siihen mistä puhuin. Kun näen itseni sellaisena kuin olen, kysyjä sanoo, se aiheuttaa surua. Tämäkö oli kysymyksenne

Kommentti: Ei ollut.

Krishnamurti: Olen pahoillani, mutta en ymmärrä. Meillä on tässä kommunikointivaikeuksia. En todellakaan ymmärrä mitä yritätte sanoa. Lyhyesti sanottuna esitätte, että kun todella näen mitä olen, se saa aikaan kärsimystä. Miksi se saisi aikaan kärsimystä? Olettakaamme että olen valehtelija ja näen itseni sellaisena kuin olen, miksi se saisi aikaan kärsimystä? Sehän on tosiasia. Mutta minulla on mielikuva itsestäni rehellisenä henkilönä, ja tämä mielikuva on ristiriidassa tosiasian kanssa. Ristiriita aiheuttaa konfliktin, jota nimitän suruksi. Mutta tosiasian näkeminen sellaisenaan ei aiheuta kärsimystä. Vain silloin, kun mielikuvani on ristiriidassa sen kanssa mikä on, alkaa konflikti jota nimitetään kärsimykseksi.

Kommentti: Halusin vain kysyä, onko itsetuntemus mahdollinen ilman tällaista kärsimystä.

Krishnamurti: Ehdottomasti. Jos on kärsimystä, silloin ei ole itsetuntemusta. Jos itsensä tutkiminen johtaa kärsimykseen, se ei enää ole tutkimista.

Kysymys: Kun katsoja katsoo näytelmää uppoutuneena siihen täydellisesti, onko kysymyksessä täydellisen tarkkaavaisuuden tila?

Krishnamurti: Katsotte näytelmää, joka on niin mielenkiintoinen, että uppoudutte siihen. ”Teitä” ei hetkellisesti ole, koska näytelmä on temmannut teidät mukaansa kaikkine huolinenne ja pelkoinenne. Mitä eroa on teidän uppoutumisellanne ja lapsen uppoutumisella, kun se saa käteensä lelun? Lapsi on saattanut olla vallaton ja riehakas, mutta kun hänelle ojennetaan hauska lelu, se tempaa hänet mukaansa saman tien. Lelu on niin vastustamaton, että hän unohtaa levottomuutensa heti. Mitä eroa näiden kahden asian välillä on? Näytelmä, kirja, jumalanpalvelus, usko, käsite, musiikkikappale, kuva tai mikä muu tahansa tempaa teidät mukaansa, ja te unohdatte itsenne. Kuva tai lelu on tullut tärkeäksi eikä itsenne ymmärtäminen. Voitte olla näytelmän mukaansa tempaamana tunnin verran, mutta kun palaatte kotiin, olette taas sama vanha itsenne. Jos tempaudutte mukaan propagandaan, kansallisintoiluun tai johonkin muuhun tai jos samaistutte johonkin – sekin on mukaan tempautumista -, joudutte tilaan jossa ei ole oppimista eikä vapautta eikä niin ollen myöskään hyveellisyyttä. Olkoonpa mielen mukaansa temmannut lelu kuinka kaunis, suurenmoinen tai tärkeäksi koettu tahansa, mieli selvästikin pakenee itseään. Sellainen mieli on aina epäjärjestyksessä, ja sen toiminta lisää epäjärjestystä ja sekasortoa maailmassa.

Kysymys: Eikö tieto elämän ohimenevyydestä aiheuta kärsimystä?

Krishnamurti: On tosiasia, että elämä on ohimenevä, eikö niin? Suhteenne ovat ohimeneviä, ajatuksenne ovat ohimeneviä, itsenne toteuttamiset, kunnianhimoiset hankkeet ja saavutukset ovat ohimeneviä, sillä kuolema odottaa niitä. Miksi ohimenevyyden takia on kärsittävä? Tosiasia on, että kaikki on ohimenevää, asia on niin. Mutta te ette halua hyväksyä tätä tosiasiaa, vaan sanotte: ”Onhan oltava jotain pysyvää”. Teillä on mielikuva siitä, mitä pysyvyys on, ja sen vuoksi te kohdatessanne elämän ohimenevyyden joudutte epätoivon valtaan. Sijoitatte kuoleman, ohimenevyyden ytimen, kauas tulevaisuuteen, niin että muodostuu välimatka teidän ja kuolemaksi nimittämänne asian välille. Te olette täällä, eläen jokapäiväistä elämää arkihuolinenne, pettymyksinenne ja kunnianhimoinenne, ja jossain tuolla kaukana on kuolema – ja te ajattelette sitä. Olette nähnyt jonkun kuolevan ja tiedätte kuolevanne itsekin jonain päivänä – ja te ajattelette sitä. Ajatus tulevaisuuden katoamisesta synnyttää pelon. Kuunnelkaa tarkasti. Mutta jos ollessanne vielä vahva, elinvoimainen ja terve tuotte tulevaisuuteen siirtämänne kuoleman tähän hetkeen, silloin elätte kuoleman mukana; kuolette joka hetki kaikelle minkä tiedätte. Itse asiassa vain se mikä päättyy voi saada uuden alun. Katsokaapa kevättä. Kun kevät tulee pitkän talven jälkeen, lehdet ovat uusia, kaikki on tuoretta, nuorta, hentoa, viatonta. Mutta me pelkäämme päättymistä; ja päättyminen on sama kuin kuolema. Ottakaa jokin asia, joka antaa teille paljon nautintoa tai tuskaa, vaikkapa mieluisa tai epämieluisa muistikuva jostain henkilöstä, ja lopettakaa se, kuolkaa sille, ei huomenna, vaan heti. Kun teette sen, huomaatte, että alkaa tapahtua jotain uutta, alkaa syntyä uusi mielentila. Luominen alkaa kun vanha on päättynyt.

27. toukokuuta 1965

Alkuteos: Talks by Krishnamurti in Europe (Authentic Report) Paris-Saanen
Copyright: Krishnamurti Foundation of America
Suomennos: Pekka Leivo

27. toukokuuta 1965

Alkuteos: Talks by Krishnamurti in Europe (Authentic Report) Paris-Saanen
© Krishnamurti Foundation of America
Puhesarjaan kuuluu viisi puhetta, joista tämä on neljäs.
Suomennos: Pekka Leivo