Pariisi 1965, 5. puhe

Valveilla oleva mieli

Sana ei ole asia johon se viittaa, sana ei ole toimintaa. Useimmat meistä kuitenkin elävät sanojen, mielikuvien ja symbolien välityksellä, ja sen vuoksi toimintamme ei synnytä energiaa. Ja sen energian mitä meillä on me tuhlaamme sisäisiin ristiriitoihin.
Emme ehkä huomaa, että energia tulee toiminnasta – toiminta on energiaa. Asia ei ole niin päin, että on ensin oltava energiaa jotta voidaan toimia. Toiminta saa alkunsa kun oivallamme, että sana ei ole asia eikä teko ja alamme siten ymmärtää sanan olemusta ja merkitystä. Ja tämä toiminta synnyttää luovaa, uusiutuvaa, intohimoista energiaa. Mutta energiaa synnyttävää toimintaa ei voi olla niin kauan kuin sisällämme vallitsee ristiriita, ja useimmilla meistä on monia sisäisen ristiriidan muotoja, joista emme aina ole tietoisia.

Olemme koko elämämme ajan ristiriidan vallassa, ja sen vuoksi meiltä puuttuu selvä, suora toiminta, joka synnyttäisi energiaa. Ja energiaa tarvitaan, ei vain fyysistä, vaan myös aina uutta henkistä energiaa, jonka avulla mieli pystyy kohtaamaan minkä tilanteen tahansa.

On siis tärkeätä ymmärtää ristiriidan olemus. On ristiriita sanan ja teon välillä, on ristiriita toisaalta tietoisten aikomusten ja toisaalta tiedostamattomien, piilevien tarpeiden välillä. Ristiriita esiintyy eri muodoissaan kaikessa mitä teemme, elämämme kaikissa toiveissa ja pyrkimyksissä.

Jos olemme vähääkään tietoisia omista teoistamme, ajatuksistamme ja tilastamme, huomaamme ristiriidan itsessämme. Yritämme sen vuoksi eheyttää itseämme, mutta minusta tällaiset eheyttämisyritykset ovat turhia. Ette voi eheyttää vastakohtia, ette voi yhdistää rakkautta ja vihaa. Joko vihaatte tai rakastatte – vastakohdat pysyvät erillään, eivätkä eheyttämisyritykset johda mihinkään. Ainoa tekemisen arvoinen asia on ristiriidan ymmärtäminen ja sen mukanaan tuoma vapaus.

Vapautuakseen ristiriidasta siitä on ensin oltava tietoinen, ja ehkä monet meistä eivät ole tietoisia siitä. Annamme vain mennä. Ja mitä tapahtuu, kun tiedostamme ristiriidan sekä ulkoisessa että sisäisessä elämässämme? Emme löydä siihen ratkaisua emmekä vapaudu siitä, joten käännymme Jumalaksi kutsumamme instanssin puoleen ja hyväksymme uskontunnustukset, rituaalit ja auktoriteetit, joita tavallisesti kuuluu uskontoihin. Tai sitten vain otamme elämän sellaisena kuin se tulee näkemättä siinä mitään merkitystä, kuten monet nykyajan kirjailijat tekevät. He hylkäävät kirkon ja organisoidun uskonnon – joka jokaisen järkevän ihmisen tulisi tehdä, koska ne ovat täysin arvottomia -, mutta joutuvat sitten kohtaamaan omat ristiriitansa, vihansa, toivonsa, turhautumisensa ja täydellisen avuttomuutensa. Niinpä he kehittävät epätoivon filosofian sanoen: ”Elämällä ei ole merkitystä, siitä pitää vain koettaa suoriutua niin hyvin kuin voi”. On siis kaksi äärimmäistä lähestymistapaa, jotka ovat ristiriidassa keskenään.

Nähdäkseni on mahdollista lopettaa kaikki ristiriita – mutta ei tahdonvaltaisesti, koska tahto synnyttää uutta ristiriitaa itsessään. Tahto on ristiriidan ydin. Tämä seikka on ymmärrettävä hyvin, sillä meidät on kasvatettu tahdon harjoittamiseen kaikessa mitä teemme, meidät on opetettu selviytymään, pitämään puoliamme, pakottamaan. Ja tarkkaillessamme tahdon olemusta näemme, että tahto itsessään on vastustuksen ja ristiriidan tila.

Onko mahdollista elää ilman minkäänlaista sisäistä tai ulkoista ristiriitaa millään olemisen tasolla, eläen tässä maailmassa, hoitaen perheensä ja työtehtävänsä ja osallistuen kaikkeen mitä nykyajan elämään kuuluu? Onko mahdollista elää ilman minkäänlaista ristiriitaa ja sen vuoksi toimia niin, että toiminta itse on energiaa? On helppo havaita, että mitä aktiivisempia olemme fyysisesti, sitä enemmän energiaa meillä on, eikä siis niin päin, että on ensin oltava energiaa, jota seuraa toiminta. Päinvastoin, mitä enemmän toimii, sitä enemmän on energiaa sekä biologisesti että psykologisesti.

Toiminta sinänsä on energiaa, jompikumpi niistä ei ole ensin. Idea ei ole ensin ja toiminta sitten. Idea ei pidä yllä energiaa, vaikka se voi innostaa hetkellisesti. Toiminta synnyttää energiaa, josta seuraa uutta toimintaa.

Jotta ymmärtäisimme ristiriidan elämässämme meidän on syvennyttävä siihen perusteellisesti – ja se on meille vaikeaa. Haluamme, että meitä neuvotaan, haluamme seurata toista ja toimia mallin mukaan toivoen siten pystyvämme sublimoimaan, torjumaan tai tukahduttamaan jokaisen ristiriidan muodon – joka on mitä pinnallisin lähestymistapa. Ristiriidan ongelmaan on tunkeuduttava paljon syvemmälle. ”Syvyys” ei kuitenkaan tarkoita vertaamista pinnan kanssa. Syvyys ja pinta ovat kaksi eri asiaa. Useimmat elävät pinnassa, ja kun yritämme liikkua sisäänpäin, suoritamme vain liikkeitä; nimitämme toimintaamme sisäänpäin menoksi, joka synnyttää uuden ristiriidan. Toivottavasti tämä tuli selväksi.

Kun puhun syvälle menemisestä, en tarkoita menemistä ulkopuolelta sisäpuolelle. Jos teette niin, tuloksena on saman tien ristiriita ulkoisen ja sisäisen välillä. Syvälle meneminen tarkoittaa ristiriidan ymmärtämistä – ja ristiriita on ymmärrettävä, jotta saamme aikaan rauhan ei ainoastaan itsessämme, vaan myös yhteiskunnassa, jonka osa olemme. Tarvitaan rauha, ei sota ja rauha. Nyt rauha on vain väliaika kahden sodan välillä. Jotta ymmärtäisi ristiriidan, sitä ei voi käsitellä vain ulkokohtaisesti tai paikkailemalla oireita, vaan on mentävä asian ytimeen.

Ristiriidan ydin on jako ajattelijan ja ajatuksen välillä. Useimmilla on selvä aukko tarkkailijan ja tarkkailtavan välissä, ajattelijan ja ajatuksen välissä, kokevan keskuksen ja koettavan asian välissä, ja tämä erottava raja, aukko ja aikaviive on ristiriidan todellinen lähde.

Toivottavasti ette kuuntele pelkästään sanoja – joka ei ole todellista kuuntelua -, vaan havaitsette puhujan sanojen avulla omakohtaisesti aikomuksen ja toiminnan välisen jaon ja ajattelijan erottautumisen ajatuksesta, niin että se yrittää ohjailla, hallita, muuttaa ja tukahduttaa ajatusta koettaessaan löytää rauhan. Niin kauan kuin on olemassa ajattelija, hyvän ja pahan punnitsija, meillä on ajattelijan luoma pysyvä jako, joka ilmiselvästi ruokkii ristiriitaa. Tämä tosiasia teidän on löydettävä itse sen sijaan että vain hyväksyisitte jonkun toisen antaman selityksen siitä. Ja juuri tämä teidän oma löytönne on sen energian alku, jonka avulla te voitte lähestyä ristiriidan perusongelmaa.

On aivan eri asia, kerrotaanko teille että olette nälkäinen vai tunnetteko oman nälkänne itse. Jos hyväksytte ajattelijan ja ajatuksen välisen eron vain koska teille on kerrottu siitä, jäätte vaille omakohtaista oivallusta ja sen antamaa energiaa. Mutta jos löydätte tuon jaon itse, näette sen tosiasiana, silloin tuon tosiasian havaitseminen antaa ristiriidan kohtaamiseen tarvittavan energian.

Toivottavasti kaikki on teille selvää tähän saakka.

Iso ristiriita aikaansaa mielessä tietyn jännitteen. Mitä suurempi jännite on ja mitä suurempi kykynne ilmaista itseänne – kirjailijana, taiteilijana, poliitikkona -, sitä enemmän vahinkoa te aiheutatte sekä itsellenne että yleisöllenne. Ehkä olette huomanneet tämän. Se joka on ristiriidan vallassa ja jolla on kirjoittamisen tai maalaamisen kyky tai on huonoksi onnekseen poliitikko, luo lisää vaikeuksia toisille ja myös itselleen.

On siis ymmärrettävä ristiriidan koko valtava syvyys ja merkitys ja samalla vapauduttava siitä, koska muutoin meillä ei ole rakkautta. Kaikki mitä tiedämme rakkaudesta kertoo ristiriidan tilasta – mustasukkaisuudesta, eripuraisuudesta, vihasta. Rakkaus ei ole se aistinautinto jota sanomme rakkaudeksi eikä se niin sanottu rakkaus, johon liittyy vihaa, kateutta ja kunnianhimoa. Kunnianhimoinen ei tiedä mitä rakkaus on. Kun kunnianhimon ja kilpailuvietin riivaama puhuu rauhasta, se on tyhjää puhetta. Rauha vallitsee vasta kun mielenne on vapaa kilpailusta ja vertailusta ja kun teissä sen vuoksi ei ole ristiriitaa.

Useimmat yrittävät toteuttaa itseään, kuka maalaamalla, kuka kirjoittamalla tai tekemällä jotain muuta, kuka perheensä kautta – joka taaskin on osoitus ristiriidasta. Te ehkä sanotte: ”Eikö nyt saisi ilmaista itseään, sehän on osa ihmisluontoa?” Mutta tässä laitamme rattaat hevosen eteen. Miksi tämä omalaatuinen itseilmaisun vaatimus? Voitte ilmaista tai olla ilmaisematta itseänne, mutta jos teillä on pakonomainen tarve ilmaista itseänne tietyssä muodossa – maalaamalla, kirjoittamalla runo tai kirja tai jollain muulla tavoin -, tuo pakonomaisuus on osoitus ristiriidasta.

Kuten sanoin, ristiriidan ydin on ajattelijan ja ajatuksen välinen jako, eikä näitä kahta voi yhdistää. Mutta jos tarkkailette ajattelijan esiintymistä, huomaatte, että kun ajatusta ei ole, ei ole myöskään ajattelijaa. Ajatus synnyttää ajattelijan, kokijan, joka luo ajan ja on pelon lähde.

Useimmilla meistä on monenlaisia pelkoja. Katsokaa pelkojanne kun puhun, katsokaa omia syvällä piileviä pelkojanne. Perimmäinen pelko on tietenkin kuoleman pelko. Koska pelkäämme kuolemaa, yritämme paeta sitä uskon avulla, sellaisten käsitteiden avulla kuin ylösnousemus, jälleensyntyminen jne. Me joko järkeilemme kuoleman pois tieltä tai meillä on usko, mutta sekä järkeily että usko ovat kuoleman välttelemistä, pakoa siitä, ja luovat ristiriitaa.

Me pidämme kuolemaa elämän vastakohtana. Mutta ymmärtääksemme kuoleman meidän on ymmärrettävä elämä, toisin sanoen tarkasteltava omaa elämäämme ja nähtävä mitä se on. Mitä on elämämme – ei teorian tai hypoteesin valossa, ei sellaisena kuin sen tulisi olla, vaan niin kuin se todella on? Se on sarja muistoja, raadannan ja tuskan, ilon ja epätoivon kokemuksia, se on yksin jääneen kipua ja kaipausta, se on hyvän ja pahan, terveyden ja sairauden välistä kamppailua. Tätä sanomme elämäksemme, tämä on kaikki mitä tiedämme siitä. Elämämme on loputonta konfliktia, loputonta epävarmuutta ja ahdistusta. En liioittele vähääkään. Tämä on tosiasia, emmekä tiedä miten se on ratkaistava tai ymmärrettävä. Emme tiedä miten tämä ongelmien ja surun paljous on ylitettävä, joten pakenemme sitä joko uskonnon avulla tai väittämällä, ettei elämällä ylipäänsäkään ole merkitystä, vaan se pitää vain ottaa päivä kerrallaan.

Jotta vapautuisimme kaikesta tästä kärsimyksestä, elämä on ymmärrettävä kokonaisena – ja se on mahdollista. Silloin eläminen ei ole eri asia kuin kuoleminen. Silloin ei ole ajattelijan luomaa väliä ja aikaeroa, jossa ajattelija luo yhtä mittaa pelkoa. Ymmärtääksenne mitä eläminen on teidän on kuoltava joka päivä kaikille kärsimyksillenne ja ongelmillenne, kaikille nautinnoillenne, ilman ehtoja. Niinhän tapahtuu silloinkin kun kuolette fyysisesti. Kuolette ilman ehtoja: ette voi neuvotella kuoleman kanssa. Samalla tavoin on kuoltava surulle. Mutta emme kuole surulle, koska emme tiedä mitä on oikea ilo eikä meillä ole kykyä tai ymmärrystä lopettaa kärsimys. Sen vuoksi pidämme mieluummin kiinni surusta ja siihen liittyvästä säälistä, itsesäälistä jne. kuin että astuisimme sisään johonkin meille tuntemattomaan.

Tarkkailkaa näitä asioita itse. En yritä vaikuttaa teihin, kuulijoihin. Emme ole samaa mieltä emmekä eri mieltä. Tarkastelemme vain tosiasioita, sitä mikä todella on, ja tämä tarkastelu saa aikaan energian joka on toimintaa.

Meidän on ymmärrettävä sisäisen ristiriitamme ydin, ja voimme ymmärtää sen vain tarkkailemalla ajattelijaa ja kaikkia sen toimia, sen ajatuksia, toivoja ja pelkoja – ajattelijaa, tuota valvovaa keskusta, joka luo pysyvän ristiriidan itsensä ja tarkkailtavan asian välille. Teidän on tarkkailtava sitä mikä on ja oltava tosissanne. Vain tosissaan oleva elää, pinnallinen ei elä laisinkaan. Hänellä voi olla asema ja varallisuutta, mutta hän ei tiedä elämästä mitään, hän tuntee vain sen ulkokuoren.

Ymmärtääkseen itsen kokonaisluonteen sitä ei pidä lähestyä muutosta hakien tai yrittäen tulla erilaiseksi, vaan yksinkertaisesti valmiina tarkkailemaan sitä mikä on. Silloin ristiriitaa ei ole, koska tarkkailija ei enää toimi keskuksena, joka hyväksyy tai hylkää, sanoo mikä on oikein ja mikä väärin, mikä hyvää ja mikä pahaa. Tämä ei tarkoita, että elätte pinnallista elämää. Päinvastoin, tullaksenne siihen vaiheeseen, jolloin keskusta ei ole, teidän on ymmärrettävä koko ehdollistunut taustanne.

Tässä ei ole kysymys vain väitteiden esittämisestä. Ymmärtääksenne tämän asian teidän on tehtävä työtä sen eteen, ja silloin te näette, että mielestä tulee pelkkä tarkkailija. Sellainen mieli ei ole enää ristiriidan tilassa, ja sillä on sen vuoksi valtavasti energiaa. Tämä energia on rakkautta, intohimoa – ei fyysistä intohimoa, joka on helppo asia ja kaikille tuttu. Puhun intohimosta, jolla ei ole syytä ja jossa sen vuoksi ei ole ristiriitaa eikä motiivia eikä niin ollen myöskään päämäärää. Missä rakkaus on läsnä, siellä on myös kuolema; nämä kaksi ovat erottamattomat, koska rakkaus ei tavoittele mitään.

Ymmärtänette, että vaikka esitän teille näitä asioita, niillä on teille todellista arvoa vain jos ristiriita lakkaa kokonaan.

Rakkaus ja kuolema ovat luomisen edellytys. Tiedättekö mitä luominen on? Se ei ole kyvyn ilmaisemista – tämä on helppo ymmärtää. Voitte ilmaista itseänne kirjailijana, runoilijana tai taiteilijana, mutta se ei ole luomista. Luominen on jotain aivan muuta. Luominen voi saada alkunsa vain energiasta, joka ei ole tahdon saastuttama eikä ponnistuksen tulos – siitä energiasta, jota toiminta itse synnyttää.

Nykyisellään kaikki toimintamme on enemmän tai vähemmän itsekeskeistä – se on keskittynyt meihin itseemme suhteessa eri asioihin, ja tämä itsekeskeinen toiminta, ajattelijan toiminta, synnyttää väistämättä ristiriitaa. Ristiriidan tilassa mieli tarvitsee jonkinlaista ilmaisua: minun on paettava, minun on kirjoitettava, minun on tehtävä sitä tai tätä. Henkilö, joka on ristiriidan, itsekeskeisen toiminnan tilassa ja sattuu olemaan taiteilija tai muusikko, voi sanoa omaa tekemistään luomiseksi, mutta se ei ole sitä. Luomisen täytyy olla ja se onkin jotain aivan muuta.

Mieli, joka on ymmärtänyt ristiriidan koko olemuksen, sekä tietoisen että piilevän, ja on sen vuoksi siitä vapaa, on aivan hiljaa, sillä pieninkin liikahdus olisi energian tuhlausta. Vain silloin kun mieli on aivan hiljaa ja valtavan energian täyttämä, tapahtuu purkaus; ja tuo purkaus on luomista, joka voi ilmaista itseään – tai olla ilmaisematta.

Mieli, joka on pelokas, kunnianhimoinen, ahne, kateellinen, mustasukkainen, kilpailuhenkinen, ei mitenkään pysty toiminnallaan luomaan tätä motiivittomalle toiminnalle ominaista energiaa eikä myöskään tuntemaan mitä rakkaus on. Siellä missä on rakkautta, tapahtuu aina uudestaan kuoleminen kunkin päivän kokemuksille, ja sen vuoksi rakkaus ja kuolema ovat aina yhdessä.

Rakkaus on aina nuorta, raikasta, viatonta, puhdasta menneisyyden tahroista, koska se kuolee jokaisen päivän menneisyydelle. Rakkaus ja kuolema ovat mukana tässä valtavassa energiassa, kun energia on aivan hiljaa. Silloin tapahtuu luominen – tai nimitettäköön sitä miksi tahansa, nimi ei ole tärkeä. Ellei tämä muutos tapahdu kussakin yksilössä – joka on yhteiskunnan osa, joka on itse yhteiskunta -, ei uusi yhteiskunta ole mahdollinen.

Kysymys: Eikö yksilö tarvitse aikaa päätyäkseen tähän muutokseen?

Krishnamurti: Ei, ei ole kysymys ajasta. Ajan kautta ei voi päätyä minnekään. Aika synnyttää vain epäjärjestystä.

Kysymys: Mitä tarkoitatte itsetuntemuksella?

Krishnamurti: Luulen selittäneeni sen, mutta otetaan se vielä kerran. Olemme aina käyttäneet aikaa saavuttamisen välineenä. Olen tämä, haluan että minusta tulee tuo. Aikaväli erottaa sitä mikä on ja sitä ”minkä tulisi olla”. Sanomme, että vie aikaa saavuttaa se ”minkä tulisi olla”: monta päivää, monta vuotta, monta inkarnaatiota, kuten idässä uskotaan. Käytämme siis aikaa välineenä saavuttaaksemme sen ”mikä minusta tulee”. Se ”mikä minusta tulee” on heijastuma siitä mikä olen tai sen vastakohta, kumpikin niistä on ristiriidassa sen kanssa mitä olen. Aikavälissä, joka erottaa sen mikä on siitä ”minkä tulisi olla”, tulee mukaan monia muita tekijöitä. Se ”minkä tulisi olla” ei pysy samanlaisena, koska muut tekijät vaikuttavat siihen koko ajan. Aikavälissä tapahtuu monenlaisia vaikutuksia ja muutoksia, ja sen takia sekä se ”minkä tulisi olla” että se mikä on muuttuvat ratkaisevasti. Se ”minkä tulisi olla” on siis arvoton. Ihanne, päämäärä, tarkoitus, toivomamme saavutus on arvoton, koska se on kuviteltu. Se ei kuulu todellisuuteen, se on vain kuvitelma. Todellista on vain se mikä on. Kärsin, olen onneton, olen hämmentynyt – se on ainoa merkitsevä tekijä, ja sen ymmärtämiseen ei ajasta ole apua. Aika auttaa vain välttelemään, lykkäämään ja pakenemaan epätodellisuuteen. Todellisen ymmärtämisessä ei voi nojata olettamuksiin eikä tähdätä tulevaisuuteen. Meidän on omistauduttava ongelmalle, sille mikä on, välittömästi, koko olemuksellamme – ja sitä me emme halua tehdä. Sanomme: ”Teen sen huomenna”. Pelkäämme ja olemme onnettomia ja mustasukkaisia, mutta emme sano ”Haluan lopettaa mustasukkaisuuden välittömästi”. Haluamme tietää, miten se lopetetaan joskus myöhemmin, ja näin ajasta tulee väline, joka auttaa meitä pakenemaan siitä mikä on. Tämä on hyvin yksinkertaista.

Kaiken tämän ymmärtäminen on itsensä tuntemista. Itsensä tunteminen ei ole mitään epätavallista, se on meneillään olevien tapahtumien havaitsemista. Olen ahdistunut, pettynyt, epätoivoinen – eikö tämä olekin teille tuttua? Mitä siis tapahtuu? Käytän huomista, sitä ”minkä tulisi olla”, välineenä paetakseni siitä mikä on tai sitten käännän katseeni menneisyyteen. En ole terve tänään, mutta olen ollut terve ennen, joten mieli palaa muistoissa taaksepäin aikaisempaan tilaani jota nimitin terveydeksi ja sanoo: ”Toivon, että olisin taas terve”. Seurauksena on kitkaa ja ponnistusta, aikaisemman tilan muiston aiheuttamaa painetta. Mutta jos en tuo muistikuvia mukaan laisinkaan, vaan näen tosiasian että olen sairas antamatta ajatuksen muistikuvineen tulla väliin, silloin elimistö käynnistää omat parantavat voimansa.

Kaikki tämä kuuluu itsensä tuntemiseen – joka ei ole sama kuin toisilta hankittu itsetuntemus, vaan te ymmärrätte omakohtaisesti ajattelunne ja koko olemisenne toimintatavat. Ja itsensä tunteminen ei tapahdu ajassa. En siis sano: ”Aion ymmärtää itseni vähän kerrallaan, päivä päivältä, itsetuntemus syntyy pikku hiljaa.” Se ei synny pikku hiljaa. Teidän on nähtävä itsenne, ”minä”, kokonaan, ja sen voi nähdä kokonaan vain nyt, ei huomenna. Nähdäksenne sen kokonaan teidän on paneuduttava asiaan kaikella voimallanne.

Kysymys: Mikä on toiminnan ja meditaation välinen suhde?

Krishnamurti: Mitä toiminta on meille tavallisesti? Se perustuu toiminnan ideaan, suunnitelmaan, vertailuun. Sanomme: ”Minun pitäisi tehdä tämä”, eli ainoa tuntemamme toiminta perustuu ristiriitaan toiminnan tavoitteen ja sen toteuttamisen välillä. Tämä on kai selvää, eikö niin? Ajan puutteen takia en mene siihen tarkemmin, mutta juuri näin se käytännössä on. Minulla on idea, suunnitelma, joka on syntynyt kokemuksesta, ajatuksesta, tiedosta, pelosta tai pakoyrityksistä, ja sopeutan toimintani tuohon ideaan. Se on ainoa tuntemamme tapa toimia. Mutta on olemassa myös toiminta ilman ideaa, toiminta, joka ei luo ristiriitaa eikä ole ristiriidan tulos – ja sen olemuksen ymmärtäminen on meditaatiota.

En tiedä, miten tuttu sana ”meditaatio” on teille. Idässä se on kaikkien tuntema, ja kun se on kaikkien tuntema, se on myös perinteeseen sidottu. On alistuttava kuriin ja ohjattava ajatuksiaan ohjeiden mukaisesti. Siihen on sääntöjä: miten on istuttava, miten hengitettävä, miten liikuttava. On erilaisia meditaatiojärjestelmiä, ja sanotaan, että jos noudatatte jotakin niistä, saatte tuloksia. Ja te saatte tuloksia, epäilemättä. Jos tekee samaa asiaa päivästä päivään, kuukaudesta toiseen, ei voi olla pääsemättä tulokseen, mutta tuon tuloksen on mitätön, tyhmä mieli heijastanut omasta itsestään. Mieli toimii mallin mukaan eikä sen vuoksi ole vapaa, ja tällainen meditaatio ei ole lainkaan meditaatiota. Se on vain sitoutumista malliin, jonka avulla te toivotte löytävänne rauhan, perimmäisen todellisuuden tai mitä nyt tavoittelettekin. Mitätön, keskinkertainen, turhautunut pieni mieli voi istuutua ”meditoimaan”, se voi alistua kuriin ja säädellä toimintojaan tietyn mallin mukaisesti, mutta se tulee aina jäämään mitättömäksi, yhtä mitättömäksi kuin sen ”perimmäinen todellisuus”. Nähdessänne tämän omin silmin todeksi te hylkäätte tuon lähestymistavan ja vapaudutte samalla vanhasta käsityksestä, että on alistuttava siihen mikä on vallitsevaa ja vakiintunutta. Ja koska mieli on vapaa, äärettömän vapaa, teidän toiminnassanne ei enää ole ristiriitaa eikä mukautumista vallitseviin käsityksiin tai esikuviin, jotka ovat kotoisin perinteistä ja lukemattomien ihmisten tavoista ja sanomisista. Kun olette ymmärtäneet tämän ja mieli on vapaa, meditaatio voi alkaa, ja meditaatio on suurenmoisimpia asioita, jos tiedätte miten se tehdään – ei ”miten” se tehdään, vaan kun se tehdään.

Meditaatio vaatii itsen ymmärtämistä kokonaan ja sen vuoksi vapautumista yhteiskunnan psykologisesta rakenteesta. Tämä tarkoittaa, että ette enää ole kunnianhimoinen ja kateellinen, ette yritä saavuttaa jotain tai tulla joksikin. Koska ette ponnistele, mieli on hiljaa, mutta ei hiljennetty – kurin, säätelyn, hengityksen tai muiden temppujen tai huumeiden avulla. Mielestä tulee äärimmäisen aktiivinen ja hiljainen. Ollakseen aktiivinen ja hiljainen mielen on oltava täynnä energiaa ja silti tyhjä.

Mutta useimmat meistä haluavat kokemuksia. Niinpä tietenkin, ja sen takia ihmiset koettavat meditoida. Heillä on ollut kaikki tavalliset fyysiset, älylliset ja emotionaaliset kokemukset; nyt he haluavat jotain uutta ja löytävät huumeet. Markkinoilla on useita huumeita, jotka stimuloivat heitä ja antavat heille epätavallisia kokemuksia. On ymmärrettävä kokemuksen luonne. Ellei teillä olisi lainkaan kokemuksia, te nukahtaisitte. Jos teihin ei kohdistuisi paineita, jos ette olisi yhteiskunnan, kirjojen ja kaikenlaisten vaikutusten piirittämiä, te nukahtaisitte saman tien, koska haluatte varmuutta, turvallisuutta ja mukavuutta. Tunnette kaikki tavanomaiset kokemuksen lajit, olette kyllästyneet niihin, teette johtopäätökset ja haluatte nyt syvempää kokemusta, mutta se on edelleenkin samaa vanhaa liikettä.

Kun olette ymmärtäneet kokemuksen koko luonteen, ette enää kaipaa ulkoisia ärsykkeitä antamaan teille kokemuksia. Kun olette hylänneet ne, teillä on vielä sisäinen ärsyke, joka luo omat kokemuksensa. Tästä syystä niin sanotun meditaation harrastajilla on visioita ja he nauttivat niiden ja muiden lapsellisten asioiden näkemisestä, vaikka ne ovat heidän oman mielentaustansa tuotteita. Kun mieli on ymmärtänyt kaiken tämän, se on aivan hiljaa. Tässä hiljaisuudessa ei tapahdu mitään kokemista, koska mieli on elävä ja kirkas, se on valo itselleen. Koska se on täysin valveilla, se on kaiken kokemisen tuolla puolen.

Kaikki tämä on meditaatiota.

30. toukokuuta 1965

Alkuteos: Talks by Krishnamurti in Europe 1965 (Authentic Report) Paris-Saanen
Copyright: Krishnamurti Foundation of America
Puhesarjaan kuuluu 5 puhetta, joista tämä on viimeinen.
Suomennos: Pekka Leivo

Sana ei ole asia johon se viittaa, sana ei ole toimintaa. Useimmat meistä kuitenkin elävät sanojen, mielikuvien ja symbolien välityksellä, ja sen vuoksi toimintamme ei synnytä energiaa. Ja sen energian mitä meillä on, me tuhlaamme sisäisiin ristiriitoihin.

Emme ehkä huomaa, että energia tulee toiminnasta – toiminta on energiaa. Asia ei ole niin päin, että on ensin oltava energiaa jotta voidaan toimia. Toiminta alkaa kun oivallamme, että sana ei ole asia eikä teko ja alamme siten ymmärtää sanan olemusta ja merkitystä. Ja tämä toiminta synnyttää luovaa, uusiutuvaa, intohimoista energiaa. Mutta energiaa synnyttävää toimintaa ei voi olla niin kauan kuin sisällämme vallitsee ristiriita, ja useimmilla meistä on monia sisäisen ristiriidan muotoja, joista emme aina ole tietoisia.

Olemme koko elämämme ajan ristiriidan vallassa, ja sen vuoksi meiltä puuttuu selvä, suora toiminta, joka synnyttäisi energiaa. Ja energiaa tarvitaan, ei vain fyysistä, vaan myös aina uutta henkistä energiaa, jonka avulla mieli pystyy kohtaamaan minkä tilanteen tahansa.

On siis tärkeätä ymmärtää ristiriidan luonne. On ristiriita sanan ja teon välillä, on ristiriita toisaalta tietoisten aikomusten ja toisaalta tiedostamattomien, piilevien tarpeiden välillä. Ristiriita esiintyy eri muodoissaan kaikessa mitä teemme, elämämme kaikissa toiveissa ja pyrkimyksissä.

Jos olemme vähääkään tietoisia omista teoistamme, ajatuksistamme ja tilastamme, huomaamme ristiriidan itsessämme. Yritämme sen vuoksi eheyttää itseämme, mutta minusta tällaiset eheyttämisyritykset ovat turhia. Ette voi eheyttää vastakohtia, ette voi yhdistää rakkautta ja vihaa. Joko vihaatte tai rakastatte – vastakohdat pysyvät erillään, eivätkä eheyttämisyritykset johda mihinkään. Ainoa tekemisen arvoinen asia on ristiriidan ymmärtäminen ja sen mukanaan tuoma vapaus.

Vapautuakseen ristiriidasta siitä on ensin oltava tietoinen, ja ehkä monet meistä eivät ole tietoisia siitä. Annamme vain mennä. Ja mitä tapahtuu, kun tiedostamme ristiriidan sekä ulkoisessa että sisäisessä elämässämme? Emme löydä siihen ratkaisua emmekä vapaudu siitä, joten käännymme Jumalaksi kutsumamme instanssin puoleen ja hyväksymme uskontunnustukset, rituaalit ja auktoriteetit, joita tavallisesti kuuluu uskontoihin. Tai sitten vain otamme elämän sellaisena kuin se tulee näkemättä siinä mitään merkitystä, kuten monet nykyajan kirjailijat tekevät. He hylkäävät kirkon ja organisoidun uskonnon – joka jokaisen järkevän ihmisen tulisi tehdä, koska ne ovat täysin arvottomia -, mutta joutuvat sitten kohtaamaan omat ristiriitansa, vihansa, toivonsa, turhautumisensa ja täydellisen avuttomuutensa. Niinpä he kehittävät epätoivon filosofian sanoen: ”Elämällä ei ole merkitystä, siitä pitää vain koettaa suoriutua niin hyvin kuin voi”. On siis kaksi äärimmäistä lähestymistapaa, jotka ovat ristiriidassa keskenään.

Nähdäkseni on mahdollista lopettaa kaikki ristiriita – mutta ei tahdonvaltaisesti, koska tahto synnyttää uutta ristiriitaa itsessään. Tahto on ristiriidan ydin. Tämä seikka on ymmärrettävä hyvin, sillä meidät on kasvatettu tahdon harjoittamiseen kaikessa mitä teemme, meidät on opetettu selviytymään, pitämään puoliamme, pakottamaan. Ja tarkkaillessamme tahdon olemusta näemme, että tahto itsessään on vastustuksen ja ristiriidan tila.

Onko mahdollista elää ilman minkäänlaista sisäistä tai ulkoista ristiriitaa millään olemisen tasolla, eläen tässä maailmassa, hoitaen perheensä ja työtehtävänsä ja osallistuen kaikkeen mitä nykyajan elämään kuuluu? Onko mahdollista elää ilman minkäänlaista ristiriitaa ja sen vuoksi toimia niin, että toiminta itse on energiaa? On helppo havaita, että mitä aktiivisempia olemme fyysisesti, sitä enemmän energiaa meillä on, eikä siis niin päin, että on ensin oltava energiaa, jota seuraa toiminta. Päinvastoin, mitä enemmän toimii, sitä enemmän on energiaa sekä biologisesti että psykologisesti.

Toiminta sinänsä on energiaa, jompikumpi niistä ei ole ensin. Idea ei ole ensin ja toiminta sitten. Idea ei pidä yllä energiaa, vaikka se voi innostaa hetkellisesti. Toiminta synnyttää energiaa, josta seuraa uutta toimintaa.

Jotta ymmärtäisimme ristiriidan elämässämme meidän on syvennyttävä siihen perusteellisesti – ja se on meille vaikeaa. Haluamme, että meitä neuvotaan, haluamme seurata toista ja toimia mallin mukaan toivoen siten pystyvämme sublimoimaan, torjumaan tai tukahduttamaan jokaisen ristiriidan muodon – joka on mitä pinnallisin lähestymistapa. Ristiriidan ongelmaan on tunkeuduttava paljon syvemmälle. ”Syvyys” ei kuitenkaan tarkoita vertaamista pinnan kanssa. Syvyys ja pinta ovat kaksi eri asiaa. Useimmat elävät pinnassa, ja kun yritämme liikkua sisäänpäin, suoritamme vain liikkeitä; nimitämme toimintaamme sisäänpäin menoksi, joka synnyttää uuden ristiriidan. Toivottavasti tämä tuli selväksi.

Kun puhun syvälle menemisestä, en tarkoita menemistä ulkopuolelta sisäpuolelle. Jos teette niin, tuloksena on saman tien ristiriita ulkoisen ja sisäisen välillä. Syvälle meneminen tarkoittaa ristiriidan ymmärtämistä – ja ristiriita on ymmärrettävä, jotta saamme aikaan rauhan ei ainoastaan itsessämme, vaan myös yhteiskunnassa, jonka osa olemme. Tarvitaan rauha, ei sota ja rauha. Nyt rauha on vain väliaika kahden sodan välillä. Jotta ymmärtäisi ristiriidan, sitä ei voi käsitellä vain ulkokohtaisesti tai paikkailemalla oireita, vaan on mentävä asian ytimeen.

Ristiriidan ydin on jako ajattelijan ja ajatuksen välillä. Useimmilla on selvä aukko tarkkailijan ja tarkkailtavan välissä, ajattelijan ja ajatuksen välissä, kokevan keskuksen ja koettavan asian välissä, ja tämä erottava raja, aukko ja aikaviive on ristiriidan todellinen lähde.

Toivottavasti ette kuuntele pelkästään sanoja – joka ei ole todellista kuuntelua -, vaan havaitsette puhujan sanojen avulla omakohtaisesti aikomuksen ja toiminnan välisen jaon ja ajattelijan erottautumisen ajatuksesta, niin että se yrittää ohjailla, hallita, muuttaa ja tukahduttaa ajatusta koettaessaan löytää rauhan. Niin kauan kuin on olemassa ajattelija, hyvän ja pahan punnitsija, meillä on ajattelijan luoma pysyvä jako, joka ilmiselvästi ruokkii ristiriitaa. Tämä tosiasia teidän on löydettävä itse sen sijaan, että vain hyväksyisitte jonkun toisen antaman selityksen siitä. Ja juuri tämä teidän oma löytönne on sen energian alku, jonka avulla te voitte lähestyä ristiriidan perusongelmaa.

On aivan eri asia, kerrotaanko teille että olette nälkäinen vai tunnetteko oman nälkänne itse. Jos hyväksytte ajattelijan ja ajatuksen välisen eron vain koska teille on kerrottu siitä, jäätte vaille omakohtaista oivallusta ja sen antamaa energiaa. Mutta jos löydätte tuon jaon itse, näette sen tosiasiana, silloin tuon tosiasian havaitseminen antaa ristiriidan kohtaamiseen tarvittavan energian.

Toivottavasti kaikki on teille selvää tähän saakka.

Iso ristiriita aikaansaa mielessä tietyn jännitteen. Mitä suurempi jännite on ja mitä suurempi kykynne ilmaista itseänne – kirjailijana, taiteilijana, poliitikkona -, sitä enemmän vahinkoa te aiheutatte sekä itsellenne että yleisöllenne. Ehkä olette huomanneet tämän. Se joka on ristiriidan vallassa ja jolla on kirjoittamisen tai maalaamisen kyky tai on huonoksi onnekseen poliitikko, luo lisää vaikeuksia toisille ja myös itselleen.

On siis ymmärrettävä ristiriidan koko valtava syvyys ja merkitys ja samalla vapauduttava siitä, koska muutoin meillä ei ole rakkautta. Kaikki mitä tiedämme rakkaudesta kertoo ristiriidan tilasta – mustasukkaisuudesta, eripuraisuudesta, vihasta. Rakkaus ei ole se aistinautinto jota sanomme rakkaudeksi eikä se niin sanottu rakkaus, johon liittyy vihaa, kateutta ja kunnianhimoa. Kunnianhimoinen ei tiedä mitä rakkaus on. Kun kunnianhimon ja kilpailuvietin riivaama puhuu rauhasta, se on tyhjää puhetta. Rauha vallitsee vasta kun mielenne on vapaa kilpailusta ja vertailusta ja kun teissä sen vuoksi ei ole ristiriitaa.

Useimmat yrittävät toteuttaa itseään, kuka maalaamalla, kuka kirjoittamalla tai tekemällä jotain muuta, kuka perheensä kautta – joka taaskin on osoitus ristiriidasta. Te ehkä sanotte: ”Eikö nyt saisi ilmaista itseään, sehän on osa ihmisluontoa?” Mutta tässä laitamme rattaat hevosen eteen. Miksi tämä omalaatuinen itseilmaisun vaatimus? Voitte ilmaista tai olla ilmaisematta itseänne, mutta jos teillä on pakonomainen tarve ilmaista itseänne tietyssä muodossa – maalaamalla, kirjoittamalla runo tai kirja tai jollain muulla tavoin -, tuo pakonomaisuus on osoitus ristiriidasta.

Kuten sanoin, ristiriidan ydin on ajattelijan ja ajatuksen välinen jako, eikä näitä kahta voi yhdistää. Mutta jos tarkkailette ajattelijan esiintymistä, huomaatte, että kun ajatusta ei ole, ei ole myöskään ajattelijaa. Ajatus synnyttää ajattelijan, kokijan, joka luo ajan ja on pelon lähde.

Useimmilla meistä on monenlaisia pelkoja. Katsokaa pelkojanne kun puhun, katsokaa omia syvällä piileviä pelkojanne. Perimmäinen pelko on tietenkin kuoleman pelko. Koska pelkäämme kuolemaa, yritämme paeta sitä uskon avulla, sellaisten käsitteiden avulla kuin ylösnousemus, jälleensyntyminen jne. Me joko järkeilemme kuoleman pois tieltä tai meillä on usko, mutta sekä järkeily että usko ovat kuoleman välttelemistä, pakoa siitä, ja luovat ristiriitaa.

Me pidämme kuolemaa elämän vastakohtana. Mutta ymmärtääksemme kuoleman meidän on ymmärrettävä elämä, toisin sanoen tarkasteltava omaa elämäämme ja nähtävä mitä se on. Mitä on elämämme – ei teorian tai hypoteesin valossa, ei sellaisena kuin sen tulisi olla, vaan niin kuin se todella on? Se on sarja muistoja, raadannan ja tuskan, ilon ja epätoivon kokemuksia, se on yksin jääneen kipua ja kaipausta, se on hyvän ja pahan, terveyden ja sairauden välistä kamppailua. Tätä sanomme elämäksemme, tämä on kaikki mitä tiedämme siitä. Elämämme on loputonta konfliktia, loputonta epävarmuutta ja ahdistusta. En liioittele vähääkään. Tämä on tosiasia, emmekä tiedä miten se on ratkaistava tai ymmärrettävä. Emme tiedä miten tämä ongelmien ja surun paljous on ylitettävä, joten pakenemme sitä joko uskonnon avulla tai väittämällä, ettei elämällä ylipäänsäkään ole merkitystä, vaan se pitää vain ottaa päivä kerrallaan.

Jotta vapautuisimme kaikesta tästä kärsimyksestä, elämä on ymmärrettävä kokonaisena – ja se on mahdollista. Silloin eläminen ei ole eri asia kuin kuoleminen. Silloin ei ole ajattelijan luomaa väliä ja aikaeroa, jossa ajattelija luo yhtä mittaa pelkoa. Ymmärtääksenne mitä eläminen on teidän on kuoltava joka päivä kaikille kärsimyksillenne ja ongelmillenne, kaikille nautinnoillenne, ilman ehtoja. Niinhän tapahtuu silloinkin kun kuolette fyysisesti. Kuolette ilman ehtoja: ette voi neuvotella kuoleman kanssa. Samalla tavoin on kuoltava surulle. Mutta emme kuole surulle, koska emme tiedä mitä on oikea ilo eikä meillä ole kykyä tai ymmärrystä lopettaa kärsimys. Sen vuoksi pidämme mieluummin kiinni surusta ja siihen liittyvästä säälistä, itsesäälistä jne. kuin että astuisimme sisään johonkin meille tuntemattomaan.

Tarkkailkaa näitä asioita itse. En yritä vaikuttaa teihin, kuulijoihin. Emme ole samaa mieltä emmekä eri mieltä. Tarkastelemme vain tosiasioita, sitä mikä todella on, ja tämä tarkastelu saa aikaan energian joka on toimintaa.

Meidän on ymmärrettävä sisäisen ristiriitamme ydin, ja voimme ymmärtää sen vain tarkkailemalla ajattelijaa ja kaikkia sen toimia, sen ajatuksia, toivoja ja pelkoja – ajattelijaa, tuota valvovaa keskusta, joka luo pysyvän ristiriidan itsensä ja tarkkailtavan asian välille. Teidän on tarkkailtava sitä mikä on ja oltava tosissanne. Vain tosissaan oleva elää, pinnallinen ei elä laisinkaan. Hänellä voi olla asema ja varallisuutta, mutta hän ei tiedä elämästä mitään, hän tuntee vain sen ulkokuoren.

Ymmärtääkseen itsen kokonaisluonteen sitä ei pidä lähestyä muutosta hakien tai yrittäen tulla erilaiseksi, vaan yksinkertaisesti valmiina tarkkailemaan sitä mikä on. Silloin ristiriitaa ei ole, koska tarkkailija ei enää toimi keskuksena, joka hyväksyy tai hylkää, sanoo mikä on oikein ja mikä väärin, mikä hyvää ja mikä pahaa. Tämä ei tarkoita, että elätte pinnallista elämää. Päinvastoin, tullaksenne siihen vaiheeseen, jolloin keskusta ei ole, teidän on ymmärrettävä koko ehdollistunut taustanne.

Tässä ei ole kysymys vain väitteiden esittämisestä. Ymmärtääksenne tämän asian teidän on tehtävä työtä sen eteen, ja silloin te näette, että mielestä tulee pelkkä tarkkailija. Sellainen mieli ei ole enää ristiriidan tilassa, ja sillä on sen vuoksi valtavasti energiaa. Tämä energia on rakkautta, intohimoa – ei fyysistä intohimoa, joka on helppo asia ja kaikille tuttu. Puhun intohimosta, jolla ei ole syytä ja jossa sen vuoksi ei ole ristiriitaa eikä motiivia eikä niin ollen myöskään päämäärää. Missä rakkaus on läsnä, siellä on myös kuolema; nämä kaksi ovat erottamattomat, koska rakkaus ei tavoittele mitään.

Ymmärtänette, että vaikka esitän teille näitä asioita, niillä on teille todellista arvoa vain, jos ristiriita lakkaa kokonaan.

Rakkaus ja kuolema ovat luomisen edellytys. Tiedättekö mitä luominen on? Se ei ole kyvyn ilmaisemista – tämä on helppo ymmärtää. Voitte ilmaista itseänne kirjailijana, runoilijana tai taiteilijana, mutta se ei ole luomista. Luominen on jotain aivan muuta. Luominen voi saada alkunsa vain energiasta, joka ei ole tahdon saastuttama eikä ponnistuksen tulos – siitä energiasta, jota toiminta itse synnyttää.

Nykyisellään kaikki toimintamme on enemmän tai vähemmän itsekeskeistä – se on keskittynyt meihin itseemme suhteessa eri asioihin, ja tämä itsekeskeinen toiminta, ajattelijan toiminta, synnyttää väistämättä ristiriitaa. Ristiriidan tilassa mieli tarvitsee jonkinlaista ilmaisua: minun on paettava, minun on kirjoitettava, minun on tehtävä sitä tai tätä. Henkilö, joka on ristiriidan, itsekeskeisen toiminnan tilassa ja sattuu olemaan taiteilija tai muusikko, voi sanoa omaa tekemistään luomiseksi, mutta se ei ole sitä. Luomisen täytyy olla ja se onkin jotain aivan muuta.

Mieli, joka on ymmärtänyt ristiriidan koko olemuksen, sekä tietoisen että piilevän, ja on sen vuoksi siitä vapaa, on aivan hiljaa, sillä pieninkin liikahdus olisi energian tuhlausta. Vain silloin kun mieli on aivan hiljaa ja valtavan energian täyttämä, tapahtuu purkaus; ja tuo purkaus on luomista, joka voi ilmaista itseään – tai olla ilmaisematta.

Mieli, joka on pelokas, kunnianhimoinen, ahne, kateellinen, mustasukkainen, kilpailuhenkinen, ei mitenkään pysty toiminnallaan luomaan tätä motiivittomalle toiminnalle ominaista energiaa eikä myöskään tuntemaan mitä rakkaus on. Siellä missä on rakkautta, tapahtuu aina uudestaan kuoleminen kunkin päivän kokemuksille, ja sen vuoksi rakkaus ja kuolema ovat aina yhdessä.

Rakkaus on aina nuorta, raikasta, viatonta, puhdasta menneisyyden tahroista, koska se kuolee jokaisen päivän menneisyydelle. Rakkaus ja kuolema ovat mukana tässä valtavassa energiassa, kun energia on aivan hiljaa. Silloin tapahtuu luominen – tai nimitettäköön sitä miksi tahansa, nimi ei ole tärkeä. Ellei tämä muutos tapahdu kussakin yksilössä – joka on yhteiskunnan osa, joka on itse yhteiskunta -, ei uusi yhteiskunta ole mahdollinen.

Kysymys: Eikö yksilö tarvitse aikaa päätyäkseen tähän muutokseen?

Krishnamurti: Ei, ei ole kysymys ajasta. Ajan kautta ei voi päätyä minnekään. Aika synnyttää vain epäjärjestystä.

Kysymys: Mitä tarkoitatte itsetuntemuksella?

Krishnamurti: Luulen selittäneeni sen, mutta otetaan se vielä kerran. Olemme aina käyttäneet aikaa saavuttamisen välineenä. Olen tämä, haluan että minusta tulee tuo. Aikaväli erottaa sitä mikä on ja sitä ”minkä tulisi olla”. Sanomme, että vie aikaa saavuttaa se ”minkä tulisi olla”: monta päivää, monta vuotta, monta inkarnaatiota, kuten idässä uskotaan. Käytämme siis aikaa välineenä saavuttaaksemme sen ”mikä minusta tulee”. Se ”mikä minusta tulee” on heijastuma siitä mikä olen tai sen vastakohta, kumpikin niistä on ristiriidassa sen kanssa mitä olen. Aikavälissä, joka erottaa sen mikä on siitä ”minkä tulisi olla”, tulee mukaan monia muita tekijöitä. Se ”minkä tulisi olla” ei pysy samanlaisena, koska muut tekijät vaikuttavat siihen koko ajan. Aikavälissä tapahtuu monenlaisia vaikutuksia ja muutoksia, ja sen takia sekä se ”minkä tulisi olla” että se mikä on muuttuvat ratkaisevasti. Se ”minkä tulisi olla” on siis arvoton. Ihanne, päämäärä, tarkoitus, toivomamme saavutus on arvoton, koska se on kuviteltu. Se ei kuulu todellisuuteen, se on vain kuvitelma. Todellista on vain se mikä on. Kärsin, olen onneton, olen hämmentynyt – se on ainoa merkitsevä tekijä, ja sen ymmärtämiseen ei ajasta ole apua. Aika auttaa vain välttelemään, lykkäämään ja pakenemaan epätodellisuuteen. Todellisen ymmärtämisessä ei voi nojata olettamuksiin eikä tähdätä tulevaisuuteen. Meidän on omistauduttava ongelmalle, sille mikä on, välittömästi, koko olemuksellamme – ja sitä me emme halua tehdä. Sanomme: ”Teen sen huomenna”. Pelkäämme ja olemme onnettomia ja mustasukkaisia, mutta emme sano ”Haluan lopettaa mustasukkaisuuden välittömästi”. Haluamme tietää, miten se lopetetaan joskus myöhemmin, ja näin ajasta tulee väline, joka auttaa meitä pakenemaan siitä mikä on. Tämä on hyvin yksinkertaista.

Kaiken tämän ymmärtäminen on itsensä tuntemista. Itsensä tunteminen ei ole mitään epätavallista, se on meneillään olevien tapahtumien havaitsemista. Olen ahdistunut, pettynyt, epätoivoinen – eikö tämä olekin teille tuttua? Mitä siis tapahtuu? Käytän huomista, sitä minkä tulisi olla, välineenä paetakseni siitä mikä on tai sitten käännän katseeni menneisyyteen. En ole terve tänään, mutta olen ollut terve ennen, joten mieli palaa muistoissa taaksepäin aikaisempaan tilaani jota nimitin terveydeksi ja sanoo: ”Toivon, että olisin taas terve”. Seurauksena on kitkaa ja ponnistusta, aikaisemman tilan muiston aiheuttamaa painetta. Mutta jos en tuo muistikuvia mukaan laisinkaan, vaan näen tosiasian että olen sairas antamatta ajatuksen muistikuvineen tulla väliin, silloin elimistö käynnistää omat parantavat voimansa.

Kaikki tämä kuuluu itsensä tuntemiseen – joka ei ole sama kuin toisilta hankittu itsetuntemus, vaan te ymmärrätte omakohtaisesti ajattelunne ja koko olemisenne toimintatavat. Ja itsensä tunteminen ei tapahdu ajassa. En siis sano: ”Aion ymmärtää itseni vähän kerrallaan, päivä päivältä, itsetuntemus syntyy pikku hiljaa.” Se ei synny pikku hiljaa. Teidän on nähtävä itsenne, ”minä”, kokonaan, ja sen voi nähdä kokonaan vain nyt, ei huomenna. Nähdäksenne sen kokonaan teidän on paneuduttava asiaan kaikella voimallanne.

Kysymys: Mikä on toiminnan ja meditaation välinen suhde?

Krishnamurti: Mitä toiminta on meille tavallisesti? Se perustuu toiminnan ideaan, suunnitelmaan, vertailuun. Sanomme: ”Minun pitäisi tehdä tämä”, eli ainoa tuntemamme toiminta perustuu ristiriitaan toiminnan tavoitteen ja sen toteuttamisen välillä. Tämä on kai selvää, eikö niin? Ajan puutteen takia en mene siihen tarkemmin, mutta juuri näin se käytännössä on. Minulla on idea, suunnitelma, joka on syntynyt kokemuksesta, ajatuksesta, tiedosta, pelosta tai pakoyrityksistä, ja sopeutan toimintani tuohon ideaan. Se on ainoa tuntemamme tapa toimia. Mutta on olemassa myös toiminta ilman ideaa, toiminta, joka ei luo ristiriitaa eikä ole ristiriidan tulos – ja sen olemuksen ymmärtäminen on meditaatiota.

En tiedä, miten tuttu sana ”meditaatio” on teille. Idässä se on kaikkien tuntema, ja kun se on kaikkien tuntema, se on myös perinteeseen sidottu. On alistuttava kuriin ja ohjattava ajatuksiaan ohjeiden mukaisesti. Siihen on sääntöjä: miten on istuttava, miten hengitettävä, miten liikuttava. On erilaisia meditaatiojärjestelmiä, ja sanotaan, että jos noudatatte jotakin niistä, saatte tuloksia. Ja te saatte tuloksia, epäilemättä. Jos tekee samaa asiaa päivästä päivään, kuukaudesta toiseen, ei voi olla pääsemättä tulokseen, mutta tuon tuloksen on mitätön, tyhmä mieli heijastanut omasta itsestään.

Mieli toimii mallin mukaan eikä sen vuoksi ole vapaa, ja tällainen meditaatio ei ole lainkaan meditaatiota. Se on vain sitoutumista malliin, jonka avulla te toivotte löytävänne rauhan, perimmäisen todellisuuden tai mitä nyt tavoittelettekin. Mitätön, keskinkertainen, turhautunut pieni mieli voi istuutua meditoimaan, se voi alistua kuriin ja säädellä toimintojaan tietyn mallin mukaisesti, mutta se tulee aina jäämään mitättömäksi, yhtä mitättömäksi kuin sen ”perimmäinen todellisuus”.

Nähdessänne tämän omin silmin todeksi te hylkäätte tuon lähestymistavan ja vapaudutte samalla vanhasta käsityksestä, että on alistuttava siihen mikä on vallitsevaa ja vakiintunutta. Ja koska mieli on vapaa, äärettömän vapaa, teidän toiminnassanne ei enää ole ristiriitaa eikä mukautumista vallitseviin käsityksiin tai esikuviin, jotka ovat kotoisin perinteistä ja lukemattomien ihmisten tavoista ja sanomisista. Kun olette ymmärtäneet tämän ja mieli on vapaa, meditaatio voi alkaa, ja meditaatio on suurenmoisimpia asioita, jos tiedätte miten se tehdään – ei ”miten” se tehdään, vaan kun se tehdään.

Meditaatio vaatii itsen ymmärtämistä kokonaan ja sen vuoksi vapautumista yhteiskunnan psykologisesta rakenteesta. Tämä tarkoittaa, että ette enää ole kunnianhimoinen ja kateellinen, ette yritä saavuttaa jotain tai tulla joksikin. Koska ette ponnistele, mieli on hiljaa, mutta ei hiljennetty – kurin, säätelyn, hengityksen tai muiden temppujen tai huumeiden avulla. Mielestä tulee äärimmäisen aktiivinen ja hiljainen. Ollakseen aktiivinen ja hiljainen mielen on oltava täynnä energiaa ja silti tyhjä.

Mutta useimmat meistä haluavat kokemuksia. Niinpä tietenkin, ja sen takia ihmiset koettavat meditoida. Heillä on ollut kaikki tavalliset fyysiset, älylliset ja emotionaaliset kokemukset; nyt he haluavat jotain uutta ja löytävät huumeet. Markkinoilla on useita huumeita, jotka stimuloivat heitä ja antavat heille epätavallisia kokemuksia. On ymmärrettävä kokemuksen luonne. Ellei teillä olisi lainkaan kokemuksia, te nukahtaisitte. Jos teihin ei kohdistuisi paineita, jos ette olisi yhteiskunnan, kirjojen ja kaikenlaisten vaikutusten piirittämiä, te nukahtaisitte saman tien, koska haluatte varmuutta, turvallisuutta ja mukavuutta. Tunnette kaikki tavanomaiset kokemuksen lajit, olette kyllästyneet niihin, teette johtopäätökset ja haluatte nyt syvempää kokemusta, mutta se on edelleenkin samaa vanhaa liikettä.
Kun olette ymmärtäneet kokemuksen koko luonteen, ette enää kaipaa ulkoisia ärsykkeitä antamaan teille kokemuksia. Kun olette hylänneet ne, teillä on vielä sisäinen ärsyke, joka luo omat kokemuksensa. Tästä syystä niin sanotun meditaation harrastajilla on visioita ja he nauttivat niiden ja muiden lapsellisten asioiden näkemisestä, vaikka ne ovat heidän oman mielentaustansa tuotteita. Kun mieli on ymmärtänyt kaiken tämän, se on aivan hiljaa. Tässä hiljaisuudessa ei tapahdu mitään kokemista, koska mieli on elävä ja kirkas, se on valo itselleen. Koska se on täysin valveilla, se on kaiken kokemisen tuolla puolen.
Kaikki tämä on meditaatiota.

30. toukokuuta 1965

Alkuteos: Talks by Krishnamurti in Europe 1965 (Authentic Report) Paris-Saanen
© Krishnamurti Foundation of America
Puhesarjaan kuuluu 5 puhetta, joista tämä on viimeinen.
Suomennos: Pekka Leivo