Pariisi 1965, 1. puhe

Voiko mieli olla vapaa ongelmista?

Aion ensin puhua hieman, jonka jälkeen ehkä haluatte esittää kysymyksiä ja keskustella puhutusta. Ymmärrän kohtalaisen hyvin ranskaa, joten voitte esittää kysymyksenne ranskaksi. Valitettavasti en kuitenkaan hallitse ranskaa niin hyvin, että voisin vastata ranskan kielellä, vaan teen sen englanniksi – voitte siis esittää kysymyksiä puheen lopussa.

Näyttää siltä, että luomme elämän varrella aina vain uusia ongelmia ratkaisematta niitä milloinkaan. Ja koska nämä ongelmat tuntuvat meistä ylivoimaisen vaikeilta, me välttelemme ja pakenemme niitä kaikin tavoin: uskonnon, alkoholin, seksin tai lukemattomien muiden keinojen avulla, joita ihminen on keksinyt – käytettävissämme on kokonainen pakokeinojen verkosto. Minusta on väistämätöntä, että niin kauan kuin psykologiset ongelmamme ovat ratkaisematta, tajuntamme on pysyvän epäjärjestyksen, ahdistuksen ja täyttymättömän turvallisuuden tarpeen tilassa. Siksi meidän on ratkaistava ongelmamme.

Meillä on siis ongelmia – taloudellisia, sosiaalisia, älyllisiä ja uskonnollisia. Olemme jakaneet itsemme erillisiin osastoihin, ja kullakin lohkolla tai osastolla on oma tai omat ongelmansa. Nämä mielen eri alueilla syntyvät ongelmat ovat ilmeisessä ristiriidassa toistensa kanssa. Haluamme toteuttaa itseämme älyllisesti – tulla kuuluisaksi kirjailijana, taiteilijana tai jollain muulla tavalla -, ja tämä itsensä toteuttamisen tarve on ristiriidassa muiden elämänalueiden kanssa. Olemme turvattomia ja etsimme turvallisuutta ja pysyvyyttä, haluaisimme ymmärtää mitä kuolemattomuus on – samaan aikaan vanhuus hiipii lähemmäksi ja alamme häipyä pois niin henkisesti kuin ruumiillisestikin.

Ongelmat siis kulkevat mukanamme läpi elämän, olkoon että meillä saattaa mennä taloudellisesti hyvin ja suhteemme toisiin saattavat olla jotakuinkin hyvät. Jollemme ratkaise ongelmiamme täydellisesti – ja niiden täydellinen ratkaiseminen on mahdollista -, ne kuluttavat sisäisen olemuksemme loppuun, olimmepa kuinka viisaita, älykkäitä, lahjakkaita ja esiintymistaitoisia tahansa. Olisiko mahdollista, että ihminen, joka elää arkitodellisuudessa yrittämättä paeta johonkin myyttiseen erillisyyteen, luostariin, uskoon, opinkappaleisiin, rituaaleihin tai mitättömiin mielen luomiin visioihin, puhdistaisi mielensä kaikista ongelmista, niin että se olisi nuori, raikas ja tahraton?

Jotta ymmärtäisi asian josta aiomme nyt puhua, on osattava kuunnella – ja se onkin vaikeimpia taitoja: kuunteleminen. Se on taidetta – mutta tavallisesti me emme kuuntele. Ette kuuntele aidosti sitä, mitä sanotaan, koska teillä on mielipiteitä, arvostuksia ja päätelmiä. Teillä on tietty käsitys puhujan maineesta. Toivotte tai odotatte että jotain tapahtuisi, ja tämä tietenkin estää teiltä aidon kuuntelun. Se on aivan kuin väliverho, joka estää teitä kuulemasta oikein. Ja vain silloin kun kuuntelette ponnistelematta, hyväksymättä ja torjumatta, vain tosiasioita tarkastellen, tuomatta mukaan päätelmiä, älyllisiä käsitteitä ja malleja – vain silloin te voitte kuunnella rauhallisesti ja vaivattomasti ja päästä sisälle siihen mitä sanotaan, niin että havaitsette itse, onko se totta vai ei. Ja minusta tämä on tärkeimpiä asioita, jotta ymmärtäisimme toisiamme. Sillä mehän olemme täällä, te ja minä, jotta olisimme yhteydessä toisiimme – jotta välillämme vallitsisi läheinen yhteys.

Tarkoituksenne ei varmaankaan ole vain kuunnella puhe ja poistua paikalta – oltuanne samaa mieltä tai eri mieltä, esitettyänne mielipiteitä tai vastaväitteitä. Te ja minä olemme täällä selvittääksemme yhdessä elämän ainutlaatuisen ongelman. Ja ymmärtääksemme toisiamme meidän on paitsi käytettävä sanoja myös ymmärrettävä niiden merkitys ja tiedettävä, että sana ei koskaan ole itse asia. Kuunnellessanne teidän on myös tunnettava ja tiedostettava omat ennakkoluulonne ja epätietoisuutenne, kompromissinne ja vilppinne – koko se psykologinen rakenne, josta käsin te kuuntelette.

On yksi vaikeimpia taitoja osata paitsi tarkkailla ja kuunnella, myös oppia. Oppiminen on jotain aivan muuta kuin tietäminen. On jokseenkin helppoa painaa mieleen tietoa, kerätä informaatiota, tallentaa sitä kokemalla, lukemalla tai reagoimalla ja toimia sitten tämän tiedon pohjalta – useimmat tekevät näin. Mutta oppiminen on jotain aivan muuta. Sillä samalla hetkellä kun olette oppineet, opittu kuuluu jo menneisyyteen, siitä on tullut tietoa. Tosi oppiminen on lakkaamatonta toimintoa, liikettä, jossa ei tapahdu tallentamista. Useimmat meistä katsovat ongelmaa jo tietämänsä pohjalta – keräämänsä tiedon, kokemuksen, ehdollistumisen ja muistikuvien läpi – estäen siten ongelmasta oppimisen.

Oppiminen on toimintaa – tämän hetken toimintaa. ”Oppia” on teonsana, se on liikettä. Mutta se mikä on opittu on jo jähmettynyt paikoilleen. Jos osaisimme kuunnella aidosti ja koko ajan oppien ei ainoastaan puhujaa, vaan kaikkea elämässä, kaikkia niitä ilmauksia ja vihjeitä, jotka lähtevät omista tarpeistamme, kaipuistamme ja salaisista haluistamme, jos osaisimme kuunnella toista – olkoon hän miehemme, vaimomme, lapsemme tai naapurimme -, niin että mielestä tulee selkeä ja tarkka ja se katsoo asioita ilman tunteenomaisia mielipiteitä ja ennakkoluuloja, silloin ehkä pystyisimme ymmärtämään elämän vaikeimmatkin ongelmat.

Olemme jakaneet elämämme osiin. On niin sanotun henkisen elämän alue, älyn alue, tunteiden alue, fyysisten aistien alue. Mieli on siis hajautunut erillisiksi, rajatuiksi lohkoiksi, joilla ei ole paljonkaan yhteyttä toisiinsa, niin että osien kesken on pysyvä ristiriita. Ja tätä ristiriitaa me aina pakenemme. Jotta ymmärtäisi minkä tahansa asian sitä on katsottava, siihen on oltava aito ja välitön tuntuma. Meillä ei kuitenkaan ole tällaista tuntumaa, koska yritämme joko eritellä tai vältellä asiaa tai pohtia mikä on sen syy. Tai sitten emme yritä edes tätä, vaan jätämme koko ongelman sikseen ja elämme pinnallisesti tyytyen pieniin asioihin ja totunnaiseen elämänmenoon.

Kysymys on siis siitä, onko mahdollista olla aidossa kosketuksessa tosiasiaan. Kun saatte suoran kosketuksen asiaan – suoran kosketuksen -, ymmärrätte ehkä tämän asian merkityksen. Mutta meillä ei milloinkaan ole välitöntä tuntumaa mihinkään, paitsi ehkä fyysisesti, aistien välityksellä. Kosketin mikrofonia – se oli välitön kosketus. Välissä ei ole mitään käsitteellistä päätelmää, joka estäisi yhteyden. Mutta välittömän yhteyden löytäminen itsensä tai kaikkien ihmisen ongelmien kanssa voi olla vaikeata – ja näin ongelmat kasvavat, lisääntyvät ja juurtuvat ihmiseen, niin että mielestä tulee ongelmien kasvualusta lapsuudesta tähän päivään.

Toivottavasti ette kuuntele vain sanallista selitystä – se olisi hyödytöntä. Kuulemillanne sanoilla on merkitystä vain jos niillä on välitön yhteys teidän omiin ongelmiinne – käytätte siis sanoja ikään kuin peilinä, jossa voitte nähdä itsenne ja ongelmanne. Jos olette tällä tavoin valppaasti tietoinen ongelmistanne ja välittömässä kosketuksessa niihin, silloin tällä puheella on teille merkitystä. Muutoin, jos kuuntelette puhetta ainoastaan älyllisesti tai sanallisesti, teille jää lähtiessänne käteen vain läjä tuhkaa: puheen kuuleminen oli turhaa. Toivon siis, että ette kuuntele saadaksenne tietoa, vaan päästäksenne välittömään yhteyteen omien ongelmienne kanssa.

Luodakseen kosketuksen ongelmaan aivan kuin koskettaisi jotain esinettä – olkoonpa ongelma älyllinen, psykologinen, fyysinen tai niin sanotusti hengellinen – on ymmärrettävä sanojen tarkoitus ja merkitys, sillä sanat estävät kosketuksen ongelmaan. Jos on tuskan vallassa – ahdistuksen, syyllisyydentunnon, pelon, epätoivon – ja haluaa saada kosketuksen tähän tuskaan, on ymmärrettävä sanan ”tuska” merkitys, sillä sana luo tunteen. Olette ehkä huomanneet, että sana itsessään saa aikaan tietyn tunteen. On siis tunnettava tarkkaan itse sana. Kun olette tietoinen sanasta ja että sana ei ole asia, että sana ”tuska” ei ole sama kuin itse asia, silloin olette enemmän tai vähemmän kosketuksessa itse tunteeseen. Toivottavasti sanoin tämän selvästi. Oli miten oli, puhumme tästä vielä.

On siis ymmärrettävä sana ja nähtävä, miten sana synnyttää, hallitsee tai värittää tunnetta, ja että sana ei ole asia – että sana ei ole tunne. Useimmille ihmisille sana on tunne. Tunteen ja sanan välillä on suora vastaavuus. Jotta kosketus tosiasiaan syntyisi, on ymmärrettävä sanan merkitys, tärkeys ja luonne.

Samoin on oltava tietoinen erilaisista pakokeinoista, sillä ongelmasta tulee haastava ja intensiivinen vasta kun se saa koko huomiomme välittömästi osakseen. Useimmat ihmiset eivät kuitenkaan halua elää näin intensiivisesti. Siksi ongelmat vahvistuvat, lisääntyvät ja juurtuvat meissä. On siis paitsi kiinnitettävä huomiota sanaan myös tiedettävä, miten mieli pyrkii pakenemaan – olemme taitavia pakenemaan elämää. Meillä on kirkko, kirjallisuus, omat kokemuksemme, tietomme, elämänkatsomuksemme ja erilaiset psykologiset väistökeinomme, jotka estävät kosketuksen tosiasiaan.

Luulemme ongelman ratkeavan, kun löydämme sen syyn, ja luulemme ymmärtävämme sen kun erittelemme sitä. Mutta onko asia näin? Tunnen pelon tai tuskan syyn ja luulen, että tämä tieto estää minua kokemasta pelkoa tai tuskaa. Voin myös analysoida pelon, tuskan, syyllisyydentunteen tms. luonnetta – ja kuitenkaan mieleni ei ole siitä vapaa. Siis pelkkä järkeily, erittely tai syyn tunteminen ei vapauta pelon tosiasiasta, vaan syyn etsinnästä ja erittelystä tulee pakokeino. Ratkaistaksemme kaikki elämän ongelmat meidän on saatava suora kosketus ongelmaan. Mutta se on mahdollista vain, jos ymmärrämme sekä sanan että pelon merkityksen. Silloin saamme välittömän kosketuksen ongelmaan.

Puhumme ongelmista, koska nähdäkseni mieli, jolla on ongelma, millainen tahansa, tylsistyy, se pelkää vanhenemista, kuolemaa ja kaikkea mahdollista – pelättävää on paljon. Ihmisestä, joka pelkää tai alistuu kyselemättä noudattamaan malleja, tulee pian sekava, tylsä ja epäherkkä. Olette kai huomanneet, miten saamaton, sekava ja epävireinen ihminen on, kun hän pelkää? Useimmat pelkäävät niin monia asioita: elämää, kuolemaa, naapuria, työpaikan menetystä tai sitä, etteivät edes hetken verran saa tuntea elävänsä täyttä elämää. Kaikki lukemattomat pettymykset aiheuttavat pelkoa, ja pelosta tulee jäytävä ongelma, josta olette tai ette ole tietoinen. Jos olette siitä tietoinen, voitte onnistua vaientamaan sen, lievittämään ja väistelemään sitä tai sysäämään sen syrjään, mutta se on edelleenkin olemassa. Ja luodaksenne kosketuksen tuohon pelkoon, iskeytyäksenne siihen kiinni hampaillanne, teidän on, kuten olemme jo sanoneet, ymmärrettävä sanan ja pakenemisen olemus.

Ongelmamme lisääntyvät. Vaikka meillä saattaa olla turvallisuutta – fyysistä turvallisuutta, sosiaaliturvaa ja niin edelleen -, psykologisesti olemme suureksi osaksi eläimen tasolla, ja niin kauan kuin emme ymmärrä yhteiskunnan psykologista kokonaisrakennetta – emmekä siis omaakaan rakennettamme, joka on yhteiskunnan osa -, mieli ei vapaudu, vaan on aina pelon vallassa. Tästä syystä kypsällä ihmisellä, joka haluaa matkata kauas – ei kuuhun, vaan syvälle omaan itseensä löytääkseen totuuden, on oltava selkeä ja tahraton mieli. Ja mieli on tahraton ja kirkas vain silloin kun se on vapaa – vapaa esimerkiksi pelosta. Vain silloin – ilman minkäänlaista uskoa tai opinkappaletta, ilman ponnistusta – voidaan löytää totuus.

Jos siis olemme tosissamme, ensimmäinen kysymyksemme on, voiko mieli ylipäänsä olla vapaa ongelmista. Voiko elää ilman ongelmia arkitodellisuudessa, mennä joka päivä työhön, olla naimisissa ja kasvattaa lapsia tai olla naimaton – tarkoitan tavallista elämää, yksityiskohtiin menemättä -, voiko ottaa kaiken tämän kannettavakseen oman vuosisatamme maailmassa, fantastisen teknisen kehityksen keskellä, ja elää elämää, jossa ei ole lainkaan ongelmia? Se on minusta ratkaisevaa, koska ihminen, jolla on ongelmia, elää konfliktin vallassa.

Ongelmat merkitsevät konfliktia. Mutta voiko ihminen olla aktiivinen, energinen, suorituskykyinen, selkeä, vitaalinen, ponnistelematta, toisin sanoen ilman ongelmia? Sillä jos ponnistelee alituisesti suunnalla tai toisella, ponnistelu tekee mielen epäherkäksi ja kyvyttömäksi kohtaamaan elämän. Ja elämä vyöryttää koko ajan eteemme uusia ongelmia! Tarkoitan ongelmalla jotain, jota emme käsitä, haastetta, johon reagoimme epäpätevästi tai riittämättömästi, tiedostamatta sitä täydellisesti, jolloin syntyy ristiriita haasteen ja vastauksemme välille. Vain jos vastaus on osuva, ongelmaa ei ole. Mutta mieli ei voi kohdata haastetta osuvalla tavalla, jos se on pysyvässä sotatilassa.

On huomattava, että meillä ei ole pelkästään tietoisia haasteita, toiveita ja kysymyksiä, vaan myös haasteita ja kokemuksia, joihin reagoimme piilotajuisesti. En oikeastaan käytä mielelläni sanaa ”piilotajuinen”, sillä se on kielenkäyttömme tyhjänpäiväisimpiä sanoja. Minusta piilotajunta on melko vähäpätöinen asia, vaikka siitä on tehty iso numero. Mutta piilotajunta kuuluu meihin. Se on menneisyyttä, perinnettä, se on tiedon, kokemusten, rodullisen perinnön ja kaiken oppimamme tulosta – kuten tajuntamme yleensäkin; olemme kuitenkin tietoisia vain joistakin sen osista, emme kaikista. Havaitsemme vain tietoisen osan, koska se on ainoa alue, jota käytämme päivittäisessä työssä toimistossa ja muualla. Muut osat ovat piilossa, olemme siirtäneet ne tarkasti pois näkyvistä. Kokonaisuuden tiedostaminen ei kuitenkaan tarkoita menneisyyden, piilossa olevan ylläpitämistä.

Useimmat meistä elävät unennäön tilassa. Emme tiedosta uniemme koko sisältöä, vaan elämme tietyllä tasolla, tietyllä lohkolla, ja tämä lohko voi yksittäiseen haasteeseen reagoidessaan saada aikaan vain ristiriitaa. Vain silloin kun haaste kohdataan täydellisesti, ristiriita ja sen mukana myös ongelma lakkaa.

On siis kysyttävä, onko mahdollista, että kukin meistä – ihmisenä, joka on elänyt kaksi miljoonaa vuotta ja ehkä kauemminkin keräten tietoa ja kokemusta ranskalaisena, englantilaisena, intialaisena tai jonakin muuna – olisi vapaa kaikesta tästä menneisyydestään kohtaamaan haasteen, joka on aina nykyhetkessä? Muutoin elämä on pelkoa, konfliktia, kärsimystä. Voitte rukoilla kaikkia ihmisen keksimiä jumalia, hakea apua kaikista organisoiduista uskonnoista ja niiden uskomuksista ja rituaaleista, mutta ongelma ei tule koskaan ratkeamaan sillä tavalla. Se on pakenemista, turhaa pakenemista. Voisitte yhtä hyvin ottaa ryypyn. Vain sillä on merkitystä, että pakenemisen asemesta ymmärrämme koko tämän rakenteen – menneisyyden ja nykyisyyden -, emme älyllisesti, vaan löytämällä aidon kosketuksen siihen ja olemalla välittömästi tietoisia siitä. Silloin ehkä pääsemme perille siitä mitä eläminen tarkoittaa. Pääsemme perille omin voimin, ihmisenä – emme yksilönä, vaan ihmisenä -, sillä ihminen on paljon enemmän kuin yksilö, hän on kokonaisuus, kahden miljoonan vuoden tulos, kaiken sen mitä on kerännyt, hän ei ole nurkkaansa vetäytynyt yksilö. Silloin ehkä tiedämme mitä on elää ilman konfliktia – ja siinä piilee suurenmoinen kauneus. Vain mieli, joka on vapautunut kaikista ongelmista ja sen takia ponnistelusta, voi löytää ulottuvuuden, joka ei ole sen itsensä aikaansaama, ulottuvuuden joka ei ole pelkkä sana tai tunne.

Nyt ehkä haluatte esittää kysymyksiä.

Kysymys: Mitä voimme tehdä ollaksemme tietoisia, tarkkaavaisia?

Krishnamurti: Nähdäkseni ette voi tehdä mitään. Ainoa mitä voitte tehdä on olla tietoinen siitä, että ette ole tietoinen. Ymmärrättekö? Yrityksenne olla tietoinen, tarkkaavainen synnyttää konfliktia, vääntöä, tapahtumaketjun joka edellyttää aikaa. En aio syventyä ajan kysymykseen nyt – teen sen jonain toisena päivänä. Useimmat meistä haluavat jatkuvuutta, ajattelemme: ”Kunpa voisin olla tarkkaavainen koko ajan, silloin saisin ongelmani ratkaistuksi.” Mutta emme voi olla tarkkaavaisia koko ajan, se on mahdotonta, edes fyysiset aivomme eivät pysty ylläpitämään jatkuvaa valppautta. Jos sen sijaan tiedostamme, ettemme ole tarkkaavaisia, silloin tarkkaavaisuus syntyy itsestään. Pyydän: kuunnelkaa, älkää sanoko ”aion yrittää”, vaan tehkää se. Eli kiinnittäkää huomio tarkkaamattomuuteenne, joka saa aikaan konflikteja. Vain tarkkaamattomuus luo ongelmia, eikö niin? Jos olen tarkkaavainen vaikka vain minuutin, tuon tietoisen minuutin aikana ei ole ongelmaa, sitä ei yksinkertaisesti ole olemassa. Tarkoitan olemista valppaana, tarkkaavaisena ei vain hermoillanne, elimillänne, silmillänne ja korvillanne, vaan myös mielen ja tunteen tasolla. Ja tällaisen täydellisen huomion hetkenä ei ole mitään kokemista eikä niin ollen kokijaakaan. Mutta useimmat meistä eivät ole tietoisia tarkkaamattomuudestaan, ja siitä seuraa konflikteja. Kun olemme tarkkaamattomia, sanomme asioita joita emme tarkoita, toimimme puolinaisesti ja reagoimme ehdollistuneesti. Ja tämä tarkkaamattomuus luo ongelmia. Mutta jos olemme tietoisia tarkkaamattomuudesta, se ei synnytä ongelmia.

Mahtanetteko olla mukana?

Kysymys: Vaikka tajunta on jakautunut osastoihin, eikö näiden eri lohkojen välillä ole aika lailla vuorovaikutusta?

Krishnamurti: Varmasti. Osastot vaikuttavat toisiinsa ja ovat varsin paljon vuorovaikutuksessa. Se lienee selvä asia?

Kommentti: Kyllä. Mutta puhuessanne vaikeuksista, joita syntyy – aineellisista, emotionaalisista ja sosiaalisista -, puhuitte ikään kuin ratkaisu olisi osastokohtainen asia.

Krishnamurti: Ei, olen pahoillani, jos sanoin niin, en tarkoittanut sitä. Tarkoitan jotain aivan muuta.

Kysymys: Mitä sitten tarkoitatte?

Krishnamurti: Selitän. Ensinnäkään en ole auktoriteetti. Jos pidätte minua auktoriteettina, emme ymmärrä toisiamme. Mutta jos te ja minä koetamme ymmärtää toisiamme, suhteemme on aivan erilainen. Älkää irrottako yksittäistä puheen kohtaa yhteydestään.

Olemme ihmisinä jakautuneet osiin, jotka vaikuttavat toisiinsa. Jos olemme hyvin järkeileviä, tulkitsemme koko elämän järjen ehdoilla, ja järki on suhteessa muihin osiin. Jos taas olemme hyvin emotionaalisia, sekin on jakautumisen tulos, jolloin jakautuneet osat ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Annamme etusijan yhdelle osastolle, joka sitten hallitsee elämäämme. Niin kauan kuin elämme näissä osastoissa tai lohkoissa, olkoon että ne ovat jonkinlaisessa yhteydessä keskenään, elämämme on ristiriitaista ja teennäistä, se on kamppailua ja konfliktia. Ja vain silloin kun minkäänlaista konfliktia ei ole, me olemme eheitä ihmisiä, joiden mieli pystyy pääsemään hyvin kauas luomatta illuusioita.

Saanko esittää teille kysymyksen? Olette kuunnelleet minua neljäkymmentäviisi minuuttia. Kun ehkä useimmat tai monet teistä ymmärtävät englantia ja ovat kuunnelleet neljäkymmentäviisi minuuttia – mitä teille on tapahtunut? Minusta on paljon tärkeämpää kysyä tätä kuin että te esitätte kysymyksiä minulle. Mitä tapahtuu itse asiassa – ei teoreettisesti tai käsitteellisesti? Se on ainoa merkityksellinen asia, ei mikään muu. Toivottavasti kysymykseni ei loukkaa ketään. Se ei ole tarkoitukseni.

Esitän kysymyksen, jota mielestäni jokaisen meistä tulisi pohtia: onko tällaisella puheella – epämuodollisella, keskustelevalla puheella tai luennolla -, niin paljon merkitystä ja voimaa, että mieli joutuu ravistelun kohteeksi ja näkee jotain uutta? Muussa tapauksessa nämä puheet ovat yhtä tyhjän kanssa, sillä sanojahan voidaan latoa peräkkäin loputtomasti – kirjoittamalla, lukemalla, kuuntelemalla. Mutta jos kuuntelee siinä merkityksessä kuin olemme selittäneet, kuuntelee ponnistelematta ja selkeästi, silloin jo itse tämä kuuntelu on toiminnan väline. Teidän ei tarvitse tehdä sen hyväksi mitään – kuuntelu sinänsä on toimintaa.

Se on kuin näkisi jotain, kuin katselisi kukkaa. Emme koskaan katso kukkaa oikeasti, vaan mielen, ajattelun, käsitteiden ja mielipiteiden välityksellä tai kasviopillisen tiedon pohjalta. Siis ajatus katsoo – ei niinkään silmä, vaan ajatus. Ajatuksemme, käsitteemme, mielipiteemme ja kasviopillinen tietämyksemme sekaantuvat katsomiseen. Vain katsoessanne asiaa täydellisesti teillä on siihen välitön kosketus, ja täydellinen katsominen vaatii paljon energiaa – ei sanoja peräkkäin, ne eivät luo energiaa. Energiaa luo vain tarkkailu, kuuntelu, oppiminen ilman tarkkailijaa niin, että on vain tosiasia ilman sitä katsovaa kokijaa.

Kysymys: Tarkoitatteko, että ollessamme kosketuksessa asioihin tai ongelmiin ei ole tehtävissä mitään muuta kuin hyväksyä asiat sellaisinaan?

Krishnamurti: Jos katsotte jotain hiljaisuudesta käsin – en tiedä oletteko koskaan tehneet niin -, jos katsotte vaimoanne, miestänne, kukkaa tai mitä muuta tahansa ilman että menneisyys tulee väliin tietona, käsitteenä, päätelmänä tai kokemuksena, silloin olette välittömässä yhteydessä asian kanssa arvioimatta onko se mieluisa vai epämieluisa. Jos katsotte näin valppaasti, huomaatte, ettei ole kokijaa ja kokemisen kohdetta, ettei ole keskusta, josta käsin katsotte. Olette varmaan havainneet tämän yksinkertaisen ilmiön. Kun näette jotain oikein kaunista, tuo kauniiksi sanomanne asia syrjäyttää hetkeksi kaikki ajatuksenne, ja tuo kauneus, tuo valtava tunne, vuori, järvi tai jokin muu saa teidät valtaansa. Parin sekunnin ajan teitä ei ole, on vain se mitä näette. Näkemänne on vallannut teidät, ohittanut teidät, tyrmännyt teidät – jos voin käyttää tätä sanaa. Mutta tarkkaileminen joutumatta tarkkailun kohteen valtaan on aivan eri asia. Jos osaatte katsoa ja olla valppaasti tietoinen jokaisesta syntyvästä ongelmasta, huomaatte, ettei ole tarkkailijaa eikä tarkkailun kohdetta, on vain valpas tietoisuus ilman keskusta.

Kysymys: Nähtävästi silloin ei ole ponnistusta.

Krishnamurti: Silloin ei ole ponnistusta – mutta se vaatii syventymistä asiaan. Ehkä pohdimme sitä tavatessamme seuraavan kerran.

Kysymys: Miten määrittelette sanan ”tosiasia”?

Krishnamurti: Miten määrittelen sanan ”tosiasia”? Emme kylläkään ole täällä määritelmien takia, mutta sanakirjan mukaan tosiasia on jotain tarkkailtavaa ja tunnettavaa, kaikkien koettavissa olevaa. On tosiasia, että tuo mikrofoni on tässä. Mikä sitten on tosiasia kun olen vihainen? Ei se, kuka on syypää vihaan eikä se, miten ehdollistunut taustani reagoi tuohon vihaan. Tosiasia on mikä on, toisin sanoen viha, ja sanaa ”viha” käytetään tuon tosiasian tunnistamiseen. Käytän sanaa määritelläkseni, luokitellakseni tiettyä tunnetta, jota kutsun vihaksi. On siis sekä fyysisiä että psykologisia tosiasioita samoin kuin älyllisiä käsitteitä, joita sanomme tosiasioiksi.

Kommentti: Kun tarkkailee jotain noista tosiasioista, siihen reagoi eikä vain istu ja katsele.

Krishnamurti: Aivan oikein. Kun tarkkailee tosiasiaa, tuo tosiasia synnyttää reaktioita. Sanotte minulle jotain joka loukkaa minua tai tuottaa minulle mielihyvää. Olen kuollut tai halvaantunut jollen reagoi, totta kai. Jos sanotte minua idiootiksi, minun on reagoitava ja niinollen syvennyttävä asiaan. Minun on tarkasteltava asiaa antamatta samalla mitalla takaisin. Reaktioni läpi katson miten asian laita on. Voinhan olla idiootti ja varmaan olenkin, siispä katson miten asia on, pitkittämättä reaktiotani.

16. toukokuuta 1965

Alkuteos: Talks by Krishnamurti in Europe 1965 (Authentic Report) Paris-Saanen
Copyright: Krishnamurti Foundation of America
Suomennos: Pekka Leivo