Yksitoista meditaatiota

I

Ajatuksen ympärilleen luomassa tilassa ei ole rakkautta. Tämä tila erottaa ihmisen toisesta ja pitää yllä joksikin tulemista, elämäntaistelua, tuskaa ja pelkoa. Meditaatio tarkoittaa tämän tilan päättymistä, minän päättymistä. Silloin ihmisten välisellä suhteella on aivan toinen merkitys, sillä siinä avaruudessa, joka ei ole ajatuksen tekemä, toista ei ole, sillä sinuakaan ei ole. Tällöin meditaatio ei ole näyn tavoittelua, vaikka näky olisi kuinka perinteen mukainen, vaan se on ääretöntä avaruutta, joka on ajatuksen ulottumattomissa.

Ajatuksen ympärilleen luoma pieni tila, ”minä”, on meille äärimmäisen tärkeä, koska se on kaikki mitä mieli tuntee ja siinä on kaikki mihin mieli samaistuu. Olemattomuuden pelko syntyy tässä tilassa. Mutta kun tämä on ymmärretty, mieli voi meditaatiossa astua ulottuvuuteen, jossa toiminta on ei-toimintaa. Emme tiedä mitä rakkaus on, koska ajatuksen ympärilleen luomassa, minän täyttämässä tilassa rakkaus on ristiriitaa minän ja ei-minän välillä. Tämä ristiriita, tämä piina ei ole rakkautta.

Juuri ajatus estää rakkauden, eikä se voi päästä sisälle siihen avaruuteen, jossa minää ei ole. Siinä tilassa on autuus, jota ihminen etsii eikä löydä. Hän etsii sitä ajatuksen rajojen sisäpuolelta, ja ajatus tuhoaa tuon autuuden ekstaasin.

II

Havaitseminen ilman sanaa ja siis ilman ajatusta on mitä oudoin ilmiö. Silloin se on paljon intensiivisempää, koska siinä ovat mukana paitsi aivot myös kaikki aistit. Se ei ole järjellä tai tunteella tapahtuvaa kapea-alaista havaitsemista. Sitä voisi nimittää kokonaishavaitsemiseksi, ja se kuuluu meditaatioon. Meditaatiossa havaitseminen ilman havaitsijaa on yhtymistä äärettömyyden korkeuteen ja syvyyteen. Tällainen havaitseminen on aivan eri asia kuin kohteen näkeminen ilman tarkkailijaa, koska meditaatiossa havaitsemisella ei ole kohdetta, sen vuoksi siinä ei ole myöskään kokemista. Meditaatio on kuitenkin mahdollista, vaikka silmät ovat auki ja ympärillä on kaikenlaisia kohteita. Silloin näillä kohteilla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä. Ne nähdään, mutta niitä ei tunnisteta, joka tarkoittaa, että ei tapahdu kokemista.

Mikä on tällaisen meditaation merkitys? Sillä ei ole merkitystä, käyttöarvoa. Mutta tuossa meditaatiossa on suuren ekstaasin liikuntoa, jota ei pidä sekoittaa nautintoon. Ja tämä ekstaasi antaa silmille, aivoille ja koko olemukselle viattomuuden luonteen. Ellei elämää nähdä kokonaan uutena, se on rutiininomaista, väsyttävää ja tyhjää. Meditaatiolla on siis valtava merkitys. Se avaa oven mittaamattomaan, äärettömään.

III

Kun käännät katseesi horisontista toiseen, silmäsi kohtaavat valtavan avaruuden, jossa kaikki maan ja taivaan ilmiöt näkyvät. Tässä tilassa on kuitenkin aina raja siellä missä taivas ja maa kohtaavat. Tila jossa mieli toimii on kovin pieni. Kaikki meidän toimemme näyttävät tapahtuvan tässä vähäisessä tilassa: jokapäiväinen elämä ja piilevät kamppailut ristiriitaisine haluineen ja motiiveineen.

Tässä pienessä tilassa mieli etsii vapautta ja on siten aina itsensä vanki. Meditaatio tarkoittaa tämän tilan päättymistä. Meille toiminta on järjestyksen luomista tässä mielen pienessä tilassa. Mutta on toisenkinlaista toimintaa, joka ei ole tämän pienen tilan saattamista järjestykseen.

Meditaatio on toimintaa, joka viriää, kun mieli on menettänyt pienen tilansa. Se valtava avaruus, johon mieli, ”minä”, ei ulotu, on hiljaisuutta.

Mieli ei voi olla hiljaa omassa itsessään; se on hiljaa vain siinä valtavassa avaruudessa, jota ajatus ei voi koskettaa. Tästä hiljaisuudesta syntyy toiminta, joka ei ole ajatuksen toimintaa. Meditaatio on tätä hiljaisuutta.

IV

Meditaatio on mitä suurenmoisin asia, ja ellet tunne sitä, olet kuin sokea maailmassa, joka on täynnä kirkkaita värejä, varjoja ja liikkuvaa valoa. Se ei ole järjen asia, siinä on mukana sydän, ja mielestä tulee aivan uudenlainen: sillä ei silloin ole rajoja kyvyssään sekä ajatella ja toimia tehokkaasti että elää siinä valtavassa avaruudessa, jossa se on kaikkeuden osa.

Meditaatio on rakkauden liikettä. Se ei ole rakkautta yhteen tai moneen. Se on kuin vesi, jota kuka tahansa voi juoda mistä astiasta tahansa, kultaisesta tai savisesta: se on ehtymätön. Siinä tapahtuu erikoinen asia, jota mikään huume tai itsehypnoosi ei voi saada aikaan: mieli ikään kuin menee sisälle itseensä, alkaen pinnasta ja tunkeutuen yhä syvemmälle, kunnes syvyys ja korkeus ovat menettäneet merkityksensä ja jokainen mittaamisen muoto lakkaa.

Tässä tilassa on täydellinen rauha – ei tyytyväisyyden tai tyydytyksen tuoma rauha, vaan rauha, jossa on järjestystä, kauneutta ja voimaa. Se voidaan tuhota niin kuin voi tuhota kukan, ja kuitenkin juuri haavoittuvuutensa takia se on häviämätön. Tätä meditaatiota ei voi oppia toiselta, on aloitettava tietämättä siitä mitään ja kuljettava viattomuudesta viattomuuteen.

Se kamara, jolta meditoiva mieli voi lähteä liikkeelle, on arjen kamara kamppailuineen, tuskineen ja hetkellisine iloineen. On aloitettava arkipäivästä ja luotava järjestys ja liikuttava sieltä käsin lakkaamatta. Mutta jos pyrkii pelkästään luomaan järjestystä, tuo järjestys luo omat rajansa, ja mielestä tulee sen vanki.

Tässä lakkaamattomassa liikunnossa sinun on aloitettava ikään kuin toisesta päästä, toiselta rannalta, kantamatta aina huolta tästä rannasta ja joen ylittämisestä. On sukellettava veteen, vaikka et osaa uida. Ja meditaation hienous on siinä, että ei koskaan tiedä missä on, mihin on menossa ja mikä on päämäärä.

V

Onko uusi kokemus mahdollinen meditaatiossa? Kokemuksen, jokapäiväistä ja tavanomaista korkeamman kokemuksen haluaminen pitää alkulähteen tyhjänä. Se että haluaa lisää kokemuksia ja yliluonnollisia näkyjä, korkeampaa tietoisuutta tai vapauttavaa oivallusta, saa mielen katsomaan ulospäin, joka on sama asia kuin sen riippuvuus ympäristöstä ja ihmisistä.

Meditaation merkillinen puoli on, että tapahtumasta ei tehdä kokemusta. Se on läsnä kuin uusi tähti taivaalla, muisti ei ota sitä haltuunsa, eikä siihen liity tavanomaista tunnistamista ja reagoimista mielihyvän ja mielipahan puitteissa. Etsintämme suuntautuu aina ulospäin, minkä tahansa kokemuksen etsintä suuntautuu ulospäin. Sisäänpäin suuntautuminen ei ole lainkaan etsintää, se on havaitsemista. Reaktio on aina toistuva, sillä se tulee aina samasta muistipankista.

VI

Sateiden jälkeen kukkulat olivat upeita. Ne olivat vieläkin ruskeita kesän auringon jäljiltä, mutta nyt kaikki vihreä tulisi esille. Oli satanut melko rajusti, ja noiden kukkuloiden kauneus oli sanoin kuvaamaton. Taivas oli vielä pilvessä, ja ilmassa oli sumakin, salvian ja eukalyptuksen tuoksua. Oli suurenmoista olla niiden keskellä, ja outo hiljaisuus valtasi sinut. Toisin kuin meri, joka oli kaukana alapuolellasi, nuo kukkulat olivat aivan hiljaa.

Katsellessasi alaspäin ja ympärillesi olit jättänyt kaiken alas tuonne pieneen taloon – vaatteet, ajatukset ja totunnaisen elämänmenon. Täällä matkasit kevyesti, ilman ajatuksia, ilman painolastia, täydellisen tyhjyyden ja kauneuden tunteen saattamana. Pienistä vihreistä pensaista tulisi pian vihreämpiä, ja muutaman viikon kuluttua niillä olisi voimakkaampi tuoksu. Viiriäiset huutelivat kutsuhuutojaan, ja muutama niistä lensi yli.

Tietämättään mieli oli meditaation tilassa, jossa rakkaus oli kukassa. Itse asiassa vain meditaation maaperässä tämä kukka voi kukkia. Se oli mitä ihmeellisin tunne, ja oudosti se seurasi sinua koko yön, ja kun heräsit kauan ennen auringonnousua, se oli yhä sydämessäsi uskomattomana ilon tunteena, ilman minkäänlaista syytä. Se vain oli – vailla tarkoitusperää ja aivan lumoavana. Se olisi läsnä koko päivän, kutsumattasi, ilman että pyysit sitä jäämään.

VII

Oli satanut rajusti yötä päivää, ja mutainen virta ryöppysi rotkoja myöten alas mereen värjäten veden suklaanruskeaksi. Kulkiessasi rannalla aallot olivat mahtavia ja murtuivat ylväässä kaaressa koko voimallaan. Kuljit vastatuuleen ja tunsit yhtäkkiä, että sinun ja korkeuksien välissä ei ollut mitään, ja koko taivas oli yhtä avonaisuutta.

Tämä täydellinen avonaisuus, haavoittuvuus – kukkuloille, merelle ja ihmiselle – on meditaation perusolemus. Se ei vastusta eikä pystytä sisäisiä suoja-aitoja mitään vastaan, se on täysin vapaa kaikista pienistä haluista, pakotteista ja vaatimuksista kaikkine pienine ristiriitoineen ja teeskentelyineen, se kulkee avosylin läpi elämän. Ja tuona iltana, kulkiessasi tuolla märällä hiekalla, kalalokit ympärilläsi, koit valtavaa avaran vapauden tunnetta ja rakkauden syvää kauneutta, joka ei ollut sisä- tai ulkopuolellasi, vaan kaikkialla.

Emme ymmärrä, miten tärkeää on olla vapaa itsepintaisista mieliteoista ja niiden tuottamista tuskista niin että mieli jää yksin. Vain mieli, joka on aivan yksin, on avoin. Tunsit tämän kaiken yhtäkkiä kuin voimakkaan tuulen, joka pyyhkäisi yli maan ja lävitsesi . Siinä sinä olit – riisuttuna kaikesta, tyhjänä – ja sen vuoksi avoinna kaikelle. Tuo kauneus ei ollut sanassa tai tunteessa, vaan näytti olevan kaikkialla – ympärilläsi, sisälläsi, vetten ja kukkuloiden yllä. Meditaatio on tällaista.

VIII

Tämä oli yksi niistä ihanista aamuista, jollaista ei ole ollut koskaan ennen. Aurinko oli juuri noussut ja näit sen eukalyptuksen ja pinjan välistä. Se oli vetten yllä, kullanhohtoisena – tällaista valoa on vain vuorten ja meren välissä. Oli niin kirkas aamu, aivan tyyni ja täynnä sitä outoa valoa, jonka näkee paitsi silmillään myös sydämellään. Ja kun näet sen, taivaan laki on lähellä maata, ja sinä katoat kauneuteen.

Ei pitäisi meditoida julkisesti, ei toisen kanssa eikä ryhmässä, se pitäisi tehdä vain yksinäisyydessä, yön hiljaisuudessa tai tyynenä, varhaisena aamuna. Kun meditoi yksinäisyydessä, sen on tosiaankin oltava yksinäisyyttä. On oltava aivan yksin, noudattamatta järjestelmää tai menetelmää, toistelematta sanoja ja ohjailematta ajatusta halujensa mukaan.

Tämä yksinolo syntyy, kun mieli vapautuu ajatuksen vallasta. Jos halu tai mielen tavoittelemat asiat, menneet tai nykyiset, tulevat väliin, yksinolo ei ole mahdollista. Se voi vallita vain nykyhetken äärettömyydessä. Ja silloin, hiljaisuuden kätkössä, kun kaikki kommunikointi on jäänyt taakse eikä ole erillistä tarkkailijaa huolineen, mitättömine haluineen ja ongelmineen – vain silloin, tuon hiljaisen yksinolon keskellä, meditaatiosta tulee jotain jota ei voi pukea sanoiksi. Silloin meditaatio on ajattomuuden liikettä.

Saanen kysyä, oletko koskaan meditoinut, ollut yksin, itseksesi, kaukana kaikesta, jokaisesta henkilöstä, jokaisesta ajatuksesta ja päämäärästä, aivan yksin, et eristäytyneenä etkä vetäytyneenä johonkin epätodelliseen unelmaan tai mielikuvaan, vaan kaukana, niin että sinussa ei ole mitään tunnistettavaa, mitään mihin ajatus tai tunne voisi koskea, niin kaukana, että tässä täydellisessä yksinäisyydessä tuo hiljaisuus on ainoa kukka, ainoa valo ja ajaton lähde, jota ajatus ei voi mitata.

Vain sellaisessa meditaatiossa rakkaus on läsnä. Älä huolehdi sen ilmaisemisesta: se kyllä ilmaisee itsensä. Älä käytä sitä hyväksi. Älä yritä saada sitä toimimaan: se toimii itse, ja kun se toimii, sen toiminnassa ei ole katumusta, ristiriitaa eikä ihmisen huolia ja murheita.

Meditoi siis yksin. Eksy. Älä muistele missä olet ollut. Jos yrität palauttaa sen mieleen, siitä jää vain kuollut muisto. Ja jos pidät kiinni tuosta muistosta, et enää voi olla yksin. Meditoi siis tuossa loputtomassa yksinäisyydessä, tuossa rakkaudessa ja kauneudessa, tuossa viattomuudessa ja uutuudessa – silloin on läsnä autuus joka on katoamaton.

Taivas on hyvin sininen, tällainen sininen ilmaantuu sateen jälkeen, ja nämä sateet ovat tulleet monen kuivan kuukauden jälkeen. Sateen jäljiltä taivas on puhdistunut ja vuoret iloitsevat ja maa on hiljaa. Ja auringon valo on jokaisella lehdellä ja maan tuntu lähelläsi. Meditoi siis sydämesi salatuissa kätköissä, siellä missä et koskaan ennen ole ollut.

IX

Tuona aamuna meri oli kuin järvi tai valtava joki – värähtämättä, niin tyyni, että saattoi nähdä tähtien kuvastuvan siihen näin aikaisin aamulla. Päivä ei vielä ollut valjennut, niinpä tähdet samoin kuin rantakallio ja kaupungin kaukaiset valot kuvastuivat veteen. Ja kun aurinko nousi horisontista pilvettömälle taivaalle, se piirsi kultaisen polun, ja oli ihmeellistä nähdä miten Kalifornian valo täytti maan ja jokaisen lehden ja ruohonkorren.

Katsellessasi suuri hiljaisuus tuli sinuun. Aivot hiljenivät ja olivat reagoimatta, liikkumatta, ja oli outoa tuntea tämä valtava hiljaisuus. Tuntea ei ole oikea sana. Tuon tyyneyden, tuon hiljaisuuden luonnetta ei voi tuntea aivoilla, se ylittää aivojen kyvyt.

Aivot osaavat muodostaa käsitteitä ja suunnitella tulevaisuutta. Mutta tämä hiljaisuus on niiden toiminta-alueen ulkopuolella, se on kaiken kuvittelun, kaiken haluamisen ulottumattomissa. Olet niin hiljaa, että tulet kokonaan osaksi maata, osaksi kaikkea mikä on hiljaa.

Ja kun vuorilta alkoi puhaltaa kevyt tuuli, lehtiä väräytellen, tämä tyyneys, tämä omalaatuinen hiljaisuus ei rikkoutunut.

Talo oli vuorten ja meren välissä, siitä oli näkymä alas merelle. Ja katsellessasi merta aivan hievahtamatta sinusta tuli osa kaikesta. Olit kaikki. Olit valo ja rakkauden kauneus. Tässäkin on väärin sanoa ”sinä olit osa kaikesta”, sana ”sinä” ei ole paikallaan, koska sinä et kerta kaikkiaan ollut läsnä. Sinua ei ollut olemassa. Oli vain tyyneys, kauneus ja aivan erikoislaatuinen rakkauden tunne.

Sanat sinä ja minä erottavat asioita. Tuota jakoa tässä oudossa hiljaisuudessa ja tyyneydessä ei ole. Ja katsoessasi ulos ikkunasta tila ja aika näyttivät päättyneen eikä jakoon perustuva tila ollut realiteetti. Tuo lehti ja tuo eukalyptus ja sininen, kimalteleva vesi eivät olleet erillään sinusta.

Meditaatio on itse asiassa yksinkertaista. Me teemme siitä mutkikkaan. Kudomme sanoista verkon sen ympärille – mitä se on ja mitä se ei ole. Mutta se ei ole mitään tällaista. Koska se on niin yksinkertaista, emme saa siitä kiinni, sillä mielemme on liian mutkikas, se on ajan kuluttama ja sitoma. Kun tämä mieli sanelee mitä sydämen on tehtävä, vaikeudet alkavat. Mutta meditaatio tulee luonnollisesti, mitä helpoimmalla tavalla, kun kuljet hiekalla tai katsot ulos ikkunasta ja näet nuo upeat, kesän auringon ruskistamat kukkulat.

Miksi me ihmiset olemme niin piinattuja, kyyneleet silmissämme ja teennäinen nauru huulillamme? Jos voisit kulkea yksin noiden kukkuloiden keskellä tai syvällä metsässä tai pitkin vaaleata rantahiekkaa, siinä yksinäisyydessä tietäisit mitä meditaatio on.

Yksinäisyyden ekstaasi tulee, kun et pelkää olla yksin – kun et enää kuulu maailmaan etkä ole missään kiinni. Silloin, kuin tämänaamuinen auringonnousu, se tulee äänettömästi ja tekee kultaisen polun siihen tyyneyteen, joka oli alussa, on nyt ja tulee aina olemaan.

X

Onnellisuutta ja nautintoja voi ostaa miltä torilta tahansa käypään hintaan. Mutta autuutta ei voi ostaa – ei itselleen eikä toiselle. Onnellisuus ja nautinnot sitovat aikaan. Autuus on vain täydellisessä vapaudessa. Nautintoja niin kuin onneakin voi etsiä ja löytää monella tavalla. Mutta ne tulevat ja menevät.

Autuudella – tuolla oudolla ilon tunteella – ei ole motiivia. Et voi mitenkään etsiä sitä. Kun se on tullut, mielentilasi estämättä sitä, se pysyy – ajattomana, ilman syytä, ilmiönä jota aika ei voi mitata. Meditaatio ei ole nautinnon tavoittelua eikä onnen etsintää. Päinvastoin, meditaatio on mielentila, jossa ei ole käsitettä eikä kaavaa, ja se on sen vuoksi täydellistä vapautta. Vain sellaiseen mieleen tämä autuus tulee – etsimättä ja kutsumatta.

Kun se on tullut, vaikka eläisit nautintojen, melun ja karkeuden keskellä, ne eivät pysty kajoamaan tuohon mieleen. Kun se on tullut, ristiriita on poissa. Mutta ristiriidan loppuminen ei välttämättä ole täydellistä vapautta.

Meditaatio on mielen liikettä tässä vapaudessa. Tässä autuuden purkauksessa silmistä tulee viattomat ja rakkaudesta lahja elämältä.

XI

Meditaatio ei ole vain ruumiin ja ajatusten hallintaa eikä sisään- ja uloshengitysjärjestelmä. Ruumiin on oltava hiljaa, terve ja rentoutunut; tunteen on oltava herkkä, terävöitynyt ja vakaa, ja mielen hyörinän, hälinän ja hapuilun on lakattava.

Ei pidä aloittaa elimistöstä, vaan mielestä ja sen asenteista, ennakkoluuloista ja itsekeskeisyydestä. Kun mieli on terve ja elinvoimainen, silloin tunne voimistuu ja herkistyy. Silloin ruumis käyttää omaa luontaista älyään, jota tottumukset ja mieliteot eivät ole pilanneet, ja toimii niin kuin sen pitää.

Ei siis pidä aloittaa ruumiista, vaan mielestä, joka on ajatusta ja sen erilaisia ilmenemismuotoja. Pelkkä keskittyminen tekee mielestä kapea-alaisen, rajoittuneen ja laskelmoivan, mutta huomion kohdistuminen tapahtuu luonnollisesti, kun on tietoinen ajatuksen liikkeistä. Tämä tietoisena olo ei tule ajattelijasta, joka valitsee ja hylkää, pitää kiinni ja karsii pois. Se ei ole valitsemista, ja se käsittää sekä sisäisen että ulkoisen; se on liikettä näiden kahden välillä, jolloin jako sisäiseen ja ulkoiseen päättyy.

Ajatus tuhoaa tunteen – tunteen joka on rakkautta. Ajatus voi tarjota vain nautintoja, ja nautinnon tavoitteleminen työntää syrjään rakkauden. Syömisen ja juomisen tuottama nautinto jatkuu ajatuksessa, mutta ajatuksen ylläpitämän nautinnonhalun säännöstely tai tukahduttaminen ei ole mielekästä, se vain luo erilaisia ristiriidan ja pakon muotoja.

Ajatus, joka on ainetta, ei voi etsiä sitä mikä on ajan ulkopuolella, sillä ajatus on muistia, ja muistin sisältämä kokemus on kuollut kuin menneen syksyn lehti.

Kun on tietoinen tästä kaikesta, syntyy tarkkaavaisuus, joka ei ole tarkkaamattomuuden tulosta. Tarkkaamattomuus on syynä nautintoa toistaviin ruumiin tottumuksiin ja tunnevoiman heikkenemiseen. Tarkkaamattomuutta ei voi tehdä tarkkaavaisuudeksi. Tietoisena olo tarkkaamattomuudesta on tarkkaavaisuutta.

Koko tämän monimutkaisen prosessin näkeminen on meditaatiota, ja vain siitä tulee järjestys hämmennykseemme. Tämä järjestys on yhtä ehdoton kuin matematiikan järjestys, ja tästä lähtee toiminta – välitön tekeminen. Järjestys ei ole järjestelyä, sommittelua eikä suhteuttamista; nämä tulevat paljon myöhemmin. Järjestys syntyy, kun ajatukset eivät täytä mieltä omalla epäjärjestyksellään. Kun ajatus on hiljaa, jäljelle jää tyhjyys, joka on järjestystä.

Alkuteos: Meditations 1969
© Krishnamurti Foundation Trust Limited
Suomennos: Pekka Leivo