Pariisi 1965, 3. puhe

Ymmärtäminen ei vie aikaa

Puheen loputtua voimme ehkä keskustella asioista, emme vaihtaaksemme mielipiteitä, vaan niin kuin kaksi ystävää, jotka pohtivat keskenään, kuinka olisi elettävä tässä julmassa maailmassa, jonka olemme itse luoneet ja johon olemme sidoksissa sosiaalisesti, taloudellisesti ja kaikkien ihmissuhteiden kautta. Olemme kiinni tässä yhteiskunnassa, jota olemme luoneet vuosisatojen ajan, ja keskustellaksemme siitä tarvitsemme selkeyttä, ei vain kysyjän vaan myös puhujan osalta.

Meidän tulee olla yksinkertaisia, ja tämä onkin suurimpia vaikeuksiamme. Olemme älyllisiä, teräväjärkisiä, fiksuja, piiloudumme sanojen taakse, emme tarkoita mitä sanomme, näyttelemme jotain roolia. Mutta jos osaamme jättää kaiken tuon sivuun ja tarkastella asioita yhdessä, silloin ehkä pystymme löytämään ulospääsyn – ei pakokeinoa – siitä epäjärjestyksestä ja kärsimyksestä, joka vallitsee sisällämme ja ympärillämme.

Se mitä haluan sanoa tänä aamuna on aivan yksinkertaista, joskin sanat voivat tehdä yksinkertaisesta monimutkaisen – ja sanoja on valitettavasti käytettävä, koska se on ainoa tapa luoda yhteys välillemme. Sanojen avulla luotu yhteys ei kuitenkaan ole sama kuin ykseys. Näiden kahden välillä on ero. Yhteydessä voi olla puhelimen, kirjojen, sanojen ja eleiden avulla. Mutta ykseys on jotain aivan muuta. Ykseys syntyy vasta silloin, kun olemme molemmat yhtä tosissamme yhtä aikaa, kun koemme nämä asiat yhtä voimakkaasti ja yhtä syvästi, yhtä aikaa. Silloin vallitsee ykseys, ja silloin sanoista tulee tarpeettomia ja tyhjiä. Mutta ensin meidän on ymmärrettävä toisiamme sanallisesti.

Sanoja siis tarvitaan, mutta niiden käyttöön liittyvien vaikeuksien takia niitä on tarkkailtava joutumatta niiden vangiksi ja rakentelematta niistä älyllisiä teorioita. Sillä tarkoituksemme ei ole käydä henkeviä keskusteluja teoreettisesti lähestyttävistä kysymyksistä. Ette voi lähestyä elämää teoreettisesti, älyllisesti tai emotionaalisesti. Voitte lähestyä sitä vain totaalisesti, koko olemuksellanne. Ette voi erottaa yhtä sen lohkoa ratkaistaksenne ongelman tuon yhden lohkon kautta. Elämä on liian laaja, liian valtava, jotta sitä voitaisiin lähestyä teorian, hypoteesin tai mallin avulla. Sen luo on tultava kuin vuorilta alas virtaava joki. Silloin ymmärtää elämän ainutlaatuisuuden.

Elämän ainutlaatuisuus on sen toiminnassa. Emme voi elää ilman toimintaa. Kaikki kanssakäymisemme on liikettä, toimintaa. Mutta surut, henkilökohtaiset nautinnot, mieltymykset ja pettymykset, elämän kaikki rutiiniasiat saavat meidät rajaamaan tästä valtavasta virrasta oman kapean reitin ja oman pienen turvapaikan, josta käsin koetamme ymmärtää elämän kokonaisliikettä.

On ymmärrettävä mitä kanssakäyminen on, koska elämä on sitä. Emme voi elää ilman kanssakäymistä. Ei voi vetäytyä syrjään ja eristäytyä, rakentaa muuria ympärilleen, kuten monet tekevät, koska elämä turvallisessa, eristäytyneessä vastustuksen tilassa luo vain lisää epäjärjestystä, ongelmia ja kärsimystä. Kuten voitte havaita, elämä on toiminnan ja kanssakäymisen liikettä, ja ongelmamme onkin: miten elää tässä kanssakäymisen maailmassa niin, että kanssakäymisestä ei tule rumaa, urautunutta, ikävää ja itseään toistavaa.

Ihminen hakee toistuvaa nautintoa – ja elämä ei tietenkään ole pelkkää nautintoa. Mutta me haluamme nautintoa; se on ainoa asia jota aidosti kaipaamme mielen salatuissa kätköissä. Koetamme saada nautintoa, mielihyvää melkein kaikesta, ja kuten voitte havaita, nautinnonhalu ei vain eristä ja rajoita mieltä, vaan myös luo arvoja jotka eivät perustu todellisuuteen. Nautinnonhalu siis luo harhoja. Se joka hakee nautintoa, kuten useimmat meistä, ei vain eristä itseään, vaan joutuu myös pakostakin ristiriitaan kanssakäymisessään, tapahtukoon se ajatusten, ihmisten tai omaisuuden tasolla, ja olemaan pysyvän konfliktin vallassa. Etsintämme elämässä on pohjimmiltaan pakottavaa nautinnon tarvetta.

Tätä on ehkä vaikea tajuta, sillä miksi meillä ei saisi olla nautintoja? Näette kauniin auringonlaskun, tuuhean puun, joen joka virtaa loivasti kaartaen tai kauniit kasvot, ja niiden katselu antaa paljon nautintoa, iloa. Mitä vikaa siinä olisi? Sanoisin, että sekavuus ja vaikeudet alkavat, kun noista kasvoista, tuosta joesta, tuosta pilvestä tulee muisto ja tämä muisto sitten vaatii nautinnon pitkittämistä – haluamme näiden asioiden toistuvan. Me kaikki tiedämme tämän. Meillä on ollut tietty nautinto tai olemme saaneet iloa jostakin ja haluamme sen toistuvan. Se on voinut olla seksuaalista, taiteellista, älyllistä tai jotain muuta, ja me haluamme sen toistuvan – ja juuri tässä vaiheessa nautinnonhalu alkaa pimentää mieltä ja vääristää arvoja.

Tärkeintä on ymmärtää mitä nautinto on, ei päästä siitä eroon – siinä ei olisi järkeä. Kukaan ei voi päästä eroon nautinnosta. Mutta on ymmärrettävä nautinnonhalun luonne ja olemus, sillä jos haluamme elämästä pelkkää nautintoa, se tuo mukanaan kärsimystä, epäjärjestystä, vääriä käsityksiä ja arvoja ja estää niin ollen selkeyden. On yksinkertainen tosiasia, sekä psykologisesti että biologisesti, että tavoittelemme nautintoa ja haluaisimme perustaa kanssakäymisen sen varaan, ja kun kanssakäyminen ei tuota nautintoa, syntyy ristiriita, josta seuraa monenlaista onnettomuutta.

En puhu mistään tavallisuudesta poikkeavasta. Totean vain tosiasioita. Mutta voiko mieli, joka on kouliintunut ja ehdollistunut nautinnon tavoitteluun, nähdä ja ymmärtää nautinnon rajoittavan vaikutuksen – ei vain sanallisesti tai älyllisesti, vaan näkemällä nautinnon luonteen ja sisäisen merkityksen, niin että se tässä näkemistapahtumassa astuu aivan eri ulottuvuuteen?

Yhteisen pohdintamme edetessä koetamme nähdä, tapahtuuko tämä omassa elämässämme. Ymmärrämmekö, miten paljon nautintoa on siinä että olemme kuuluisia, että meidät tunnetaan maailmalla kirjailijana, taiteilijana, suurmiehenä? Tai miten paljon nautintoa on hallitsemisessa, omistamisessa, köyhyyden tekemisessä itsetehostuksen välineeksi ja niin monessa muussa asiassa? Ja huomaammeko, että kun nautintoa ei saadakaan, siitä seuraa pettymystä, katkeruutta, kyynisyyttä? Tästä kaikesta on oltava tietoinen sekä fyysisellä että psykologisella tasolla, ja silloin tulemme kysymykseen, mikä on halun suhde nautintoon.

Tarvitsemme vapautta harhakuvista, toisin sanoen vapautta mielen kyvystä luoda arvoja, jotka eivät ole todellisia, joilla ei ole kosketusta elämän todellisuuteen. Mielellä on verraton kyky luoda harhoja pakokeinojen, uskomusten ja opinkappaleiden muodossa. Se luo kaikenlaisia tavoitteita, esikuvia ja ihanteita toteuttaakseen itseään ja nimittää samaistumista näihin luomuksiinsa henkiseksi kasvuksi. Ellemme ole täysin vapaat harhan vallasta, harhan luomisesta, emme voi saada selville, mikä on totta ja onko olemassa perimmäinen todellisuus – jotain joka on paljon enemmän kuin tämä pinnallinen elävien kirjoissa olomme.

Useimmat valistuneet ihmiset haluavat löytää jotain, joka ylittää heidän jokapäiväisen elämänsä yksitoikkoisen, väsyttävän rutiinin. Tämän kaipuun voima saa heidät lähtemään kirkkoon, jossa heille jaetaan väärää rahaa; he lukevat, paeten kirjallisuuden ja aatteiden avulla tai turvautumalla itä- ja länsimaisiin teologioihin. Mutta löytääkseen totuuden omin voimin – ei toiveajatteluna, ei pakokeinona, vaan tuntemalla sen kuin oman nälkänsä -, ihminen tarvitsee ääretöntä vapautta. Tämä vapaus ei ole mikään eriskummallinen olotila, se on vapautta harhojen luomisesta sen kaikissa muodoissa. Aina kun tapahtuu nautinnon liikettä – nautinto voi tulla seksuaalisesta suhteesta, auringonlaskun näkemisestä, messuun osallistumisesta tai mielen ylittävien kokemusten etsinnästä -, se väistämättä synnyttää harhakuvan, joka tuo teille tyydytystä ja johon te takerrutte kiinni. Ja siitä seuraa ongelmia.

Minusta on siis mitä tärkeintä ymmärtää nautinnonhalun luonne ja merkitys. Ulkoisesti maailma tulee koko ajan vauraammaksi ja tehokkaammaksi, tietokoneet ja automaatio valtaavat alaa ja tulevat vapauttamaan ihmisen työnteosta lähes kokonaan. Se ei tapahdu huomenna, ei ehkä pariinkymmeneen vuoteen, mutta se on tulossa. Ihminen saa käyttöönsä paljon vapaa-aikaa, ja vapaa-aika tarkoittaa useimmille nautintoja. Vaikka meillä silloin olisi ulkokohtaisesti kaikki mitä haluamme, sisäisesti olemme sekasortoisessa tilassa, ja paetaksemme sitä tarvitsemme yhä uusia nautinnon muotoja. Jotta ymmärtäisi elämän kokonaisliikkeen, on tärkeätä olla ehdottoman hyvin perillä nautinnonhalun olemuksesta, pakenematta toiveajatteluun, myytteihin tai järjettömiin unelmiin.

Nautinto ja halu liittyvät toisiinsa. Kaikkialla Aasiassa ja Euroopassa perinne edellyttää, että ne jotka etsivät Jumalaksi nimittämäänsä olotilaa – munkit ja ns. uskonnolliset henkilöt – luopuvat halusta; heillä ei saa olla halua. Olette varmaan lukeneet siitä – ja minusta se on nurinkurista, koska se tarkoittaa halun pysäyttämistä, tukahduttamista, manipulointia. Ette voi päästä eroon halusta sillä tavalla. Ette voi päästä eroon halusta mitenkään – mutta voitte ymmärtää sen sisäisen olemuksen ja rajoja luovan vaikutuksen. Sanalla ”ymmärtää” en tarkoita vain älyllistä ymmärtämistä. Älyllisesti ei voi ymmärtää mitään; tekipä niin tai näin, nokkelasti järkeillen ei voi päästä perille esimerkiksi rakkauden luonteesta. Järki voi puhua siitä, kirjoittaa siitä hyllymetreittäin, mutta se ei mitenkään voi tuntea ja ottaa vastaan rakkauden olemusta, tuoksua ja luonnetta. Mutta järki on meille kaikki kaikessa. Olemme kehittäneet järkeä niin taitavasti ja ovelasti, että käyttäessämme sanaa ”ymmärrän” tarkoitamme älyllistä ymmärtämistä – joka on hölynpölyä. Kukaan ei voi ymmärtää mitään vain älyllisesti. Voitte joko ymmärtää tai olla ymmärtämättä. Ymmärtää voitte vain silloin, kun ymmärtämiseen osallistuu koko olemuksenne – ruumis, mieli, sydän, kaikki mitä teillä on, järki mukaan luettuna. Mutta kun järki erottautuu ja sanoo ”minä ymmärrän”, se ei ymmärrä. Se on joutavaa puhetta.

Ymmärtääkseen halua – nautinnonhalua – siihen on syvennyttävä, siihen on saatava tuntuma, siitä on opittava kaikki minkä voi, sanomatta: ”Tämä on oikea halu, tuo on väärä halu, tämä on hyvä halu ja tuo paha halu.” Ei ole mitään hyvää tai pahaa, ylevää tai alhaista halua. On vain halu, ja sen voi ymmärtää tunnustelemalla tiensä sen luo ilman sanoja, yrittämättä ovelasti välttää sitä tai päästä siitä eroon – koska ette voi. Halu täytyy ymmärtää – ja olen selittänyt, mitä tarkoitan ymmärtämisellä. On syvennyttävä halun olemukseen, ei teidän tai minun odotuksieni mukaisesti, vaan todella ymmärtäen mitä se vääjäämättömästi ja välittömästi on. Ja kun tämä on tullut selväksi, näemme halun eristävän vaikutuksen ja sen vuoksi ymmärrämme sen koko olemuksen – ja pääsemme siitä irti: mieli ei enää ole halun tai nautinnontavoittelun vanki.

Aiomme siis pohtia yhdessä halun olemusta, emme esittämällä mielipiteitä tai siteeraamalla mitä joku biologi, psykologi tai uskonnollinen puoskari on sanonut halusta. Kysymme, mitä halu todella on – ja minusta asia on perin yksinkertainen: näen jotain ja haluan sitä. Näen sinun puutarhassasi kauniin puun, vankan ja tuuhean, ja haluaisin saada sen omaan puutarhaani – ja siinä kaikki: ensin on näkeminen, sitten reaktio, mielihyvän aistimus ja tuosta aistimuksesta syntyvä halu. Näin yksinkertaista se on, jos tarkkailette sitä itsessänne. Teidän ei tarvitse lukea ainoatakaan kirjaa havaitaksenne tämän yksinkertaisen asian. Näette kauniin talon tai mukavan ja siistin huoneiston, jossa on vain vähän tavaroita, ja sanotte: ”Kunpa voisin asua täällä.” Ensin on näköhavainto, sitten reaktio: mielihyvän aistimus ja siitä syntyvä halu. Tämä on halun syntyprosessi. Luonnollisesti se saa mutkikkaampia ja hienovaraisempia muotoja. Mutta jos ymmärrätte sen alun, sen juuret, teidän ei tarvitse kiivetä sen jokaiseen oksaan, tutkia jokaista kukintoa, repiä irti jokaista lehteä. Tunnette halun luonteen ja miten se syntyy, ja kun tunnette sen, teidän ei tarvitse tukahduttaa halua, koska ymmärrätte mitä se pitää sisällään.

Mutta useimmille halu tarkoittaa itsensä ja omien mielitekojensa toteuttamista: haluan sitä ja minun on saatava se. Kohteena voi olla kaunis henkilö, talo tai jokin muu: minun täytyy saada se. Miksi? Miksi tämän ”minun täytyy” on tultava mukaan? Miksi halu sanoo: ”Minun on saatava tuo” – ja panee siten alulle pakkoon perustuvan olemassaolon vaatimukset, väännöt ja ahdistukset? On jokseenkin selvää, miksi itseilmaisulla, joka on halun muoto, on niin ehdoton asema. Itseilmaisusta, siitä että olette tunnettu henkilö, teille on paljon iloa, koska teidät huomataan. Ihmiset sanovat: ”Katsos vain, tiedätkö kuka tuo on?” ja muuta yhtä joutavaa. Sanotte ehkä, ettei se ole vain halua, ettei se ole vain nautinnon hakemista, vaan halun takana on jotain paljon voimakkaampaa. Mutta sitä te ette voi lähestyä ymmärtämättä nautintoa ja halua. Halun ja nautinnon aktiivista vaihetta sanomme toiminnaksi. Haluan jotain ja teen loputtomasti työtä sen saavuttamiseksi. Haluan olla kuuluisa kirjailija tai taidemaalari ja teen kaiken mahdollisen tullakseni kuuluisaksi. Yleensä käy niin, että jään tien varteen saamatta koskaan maailman tunnustusta, jolloin kärsin, tunnen pettymystä ja katkeroidun tai ryhdyn poseeraamaan vaatimattomuudella ja niin edelleen.

Miksi meillä on tämä ainainen itsemme toteuttamisen vaatimus? Toivottavasti olette tässä mukana koko olemuksellanne ettekä vain sanallisesti, sillä jos kuuntelette vain sanallisesti, emme enää tutki yhdessä. Kuten sanoin alussa, teemme yhdessä matkan teidän elämäänne, emme minun elämääni.

Kysymme siis itseltämme: miksi tämä pakottava itsensä toteuttamisen tarve? Jos haluatte takin, puvun, paidan, solmion tai kenkäparin, te saatte sen – se on yksi asia. Mutta aivan ilmeisesti tämän pakottavan itsensä toteuttamisen tarpeen takana on alaston riittämättömyyden ja yksinäisyyden tunne – en osaa seistä omilla jaloillani, en voi olla yksin, koska en itsessäni ole mitään. Sinä tiedät enemmän kuin minä, olet kauniimpi, älykkäämpi, taitavampi jne., ja minä haluaisin olla yhtä hyvä tai parempi kuin sinä. Miksi? Oletteko koskaan kysyneet tätä itseltänne? Jos olette, eikä kysymys ole teille pelkästään teoreettinen, silloin löydätte siihen vastauksen, joka ei ole mielen antama.

Oletteko mukana? Sanoinko asian selvästi?

Mikä saa minut haluamaan monia asioita – tai yhtä asiaa? Haluan olla onnellinen, löytää Jumalan, tulla rikkaaksi, kuuluisaksi, täydelliseksi, vapautuneeksi, mitä se sitten tarkoittaneekin – tiedätte hyvin mitä kaikkea voi haluta. Jotkut toivovat täydellistä avioliittoa, jotkut täydellistä suhdetta Jumalaan. Miksi? Ennen kaikkea se on osoitus mielen pinnallisuudesta, eikö niin? Ja eikö se ole osoitus myös siitä, kuinka yksinäisiksi ja tyhjiksi me koemme itsemme?

On kahdenlaista tyhjyyttä. On tyhjyydentunne, kun mieli katsoo itseensä ja sanoo ”olen tyhjä”, ja on todellinen tyhjyys. On tyhjyys jonka haluan täyttää, koska en pidä tuosta tyhjyydestä, yksinäisyydestä, eristyneisyydestä, tunteesta että minut on suljettu pois. Jokaisella meistä on varmaan ollut tämä tunne joko pinnallisena ja ohimenevänä tai hyvin voimakkaana, ja kun tämä tunne valtaa mielen, me tavallisesti yritämme väistellä tai peitellä sitä tiedon ja ihmissuhteiden avulla, tavoittelemalla täydellistä sopusointua miehen ja naisen välillä jne. Tämä on meille arkipäivää, en keksi mitään. Se joka on jossain määrin tarkkaillut itseään, tietää että asia on näin. Hän alkaa nähdä, että kun mieli synnyttää tyhjyydentunteen kokien itsensä auttamattoman tyhjäksi, sillä on myös kouristuksenomainen tarve toteuttaa itseään luodakseen jotain joka peittää tyhjyyden.

Siis tietoisesti tai tiedostamatta meillä on havainto tästä tyhjyyden tilasta – en mielelläni käytä sanaa ”tyhjyys”, koska minusta se on kaunis sana. Kuppi tai huone on käyttökelpoinen tyhjänä, mutta kun kuppi on täynnä tai huone survottu täyteen huonekaluja, se on hyödytön. Useimmat meistä haluavat täyttää tyhjyytensä kaikenlaisella melulla, nautinnoilla ja pakokeinoilla. Koemme tyhjyydentunnetta ja meillä on pakottava tarve täyttää tuo tyhjyys halun kohteilla, nautinnolla ja sen jatkamisella, ja tämä vääristää arvomme ja johtaa yhteentörmäyksiin ihmissuhteissamme. Haluan nautintoa suhteesta vaimooni tai mieheeni, ja kun hän lähtee toisen luo, joudun mustasukkaisuuden ja raivon valtaan. Saan nautintoa kansallisuudestani, saavuttamastani asemasta maassa johon olen samaistunut, ja kun tuo maa ”puolustautuu”, kuten on tapana sanoa – joka tarkoittaa hyökkäämistä toisen kimppuun; ei ole mitään erillistä puolustusta ja erillistä hyökkäystä, ne ovat sama asia – ja teurastus voi alkaa, minut vedetään mukaan.

Tunnemme siis tuon tyhjyyden samoin kuin paon siitä nautintoon, halun toteuttamiseen jne.

Miksi tämä tyhjyys on olemassa? Toivon teidän syventyvän tähän kanssani, eikä vain sanallisesti. Miksi tämä tyhjyys? Onko se väistämätön vai luoko mieli sen? Käyttämämme sana ”tyhjyys” on vertailun tulos, eikö niin? Näen, että sinä olet rikas – et vain fyysisesti, sehän ei ole juuri mitään, koska kuka tahansa työteliäs ja taitava voi olla jokseenkin varakas. Mutta sinä olet rikas toisella tavalla: sinulla on tietoa, sinulla on rikas sisäinen elämä, minä taas en ole mitään muuta kuin tyhmä ja ruma. Tyhjyys alkaa siis vertailusta. Tiedän kyllä, että monen mielestä ilman vertailua ei ole edistystä. Edistystä millä tavoin? Ei kaikki tekninen kehitys ole yhden ihmisen työtä, vaan tulosta kokonaisen ryhmän ponnistuksista. Atomin halkaiseminen, auton kehittäminen – tällaiset asiat eivät ole yksilön, vaan ryhmän aikaansaannoksia. Mutta yksilöinä me vertaamme itseämme toisiin: ”Sinä olet jotain, minä en ole, mutta haluan olla.” Alamme siis nähdä, että vertailu aiheuttaa vääjäämättä tyhjyydentunteen, ja tämä on erittäin hienosyinen, vaikeasti havaittava ja hankala asia, sillä meidät on kasvatettu ja koulutettu lapsesta saakka vertaamaan itseämme toisiin. Sinä olet kaunis, minä en. Sinä saat hyviä arvosanoja, minä en. Olemme ehdollistuneet tähän lapsuudesta saakka.

Tyhjyydentunne alkaa siis siitä, että vertaa itseään toiseen. Asia on yksinkertainen, katsokaa sitä, älkää torjuko.

Mutta täytyykö meidän vertailla? Täytyykö minun verrata itseäni sinuun, joka olet niin sellainen ja niin tällainen? Ja auttaako vertailu kehittymään, edistymään? Sisäisesti se ei auta. Jos vertaan omaa maalaustani sinun maalaukseesi, olen lakannut olemasta taidemaalari. Jos rakastan ja vertaan omaa rakkauttani sinun rakkauteesi, se ei ole rakkautta. Tätä tapahtuu koko ajan. Mutta jos osaatte elää ilman vertailua – joka on kaikkein vaikeimmin avautuvia ja samalla kaikkein hienoimpia asioita – silloin huomaatte, että mieli ei enää luo tyhjyydentunnetta. Se ei enää tee itseään pieneksi tai suureksi vertaamalla itseään toiseen. Ja tällä tavoin voi elää. Koko tapahtumasarja alkaa siis näyttäytyä meille: mieli katsoo itseään vertailun valossa ja kutistaa sillä tavoin itsensä pieneksi. Ja kokiessaan itsensä pieneksi se haluaa tulla suuremmaksi – ja kokiessaan itsensä suureksi se haluaa tulla vielä suuremmaksi. Se siis synnyttää itse riittämättömyyden, tyhjyyden ja yksinäisyyden tunteensa ja siitä alkavan ongelmavyyhdin ja tuskan.

Jos olemme kaikki edelleen mukana yhteisessä pohdinnassamme, voimme seuraavaksi syventyä toiminnan merkitykseen. Elämä on toimintaa: ostoksilla käyntiä, ruoanlaittoa, lasten kasvatusta, ajattelua, ajelulle lähtöä, puun katselua, toimistoon menoa. Koko elämä on yhtä loputonta toimintaa. Jos istutte hiljaa keväisessä metsässä, näette miten kaikki pursuaa elämää. Useimmat meistä eivät koskaan kuole eivätkä sen vuoksi ole luovia. Puut tekevät uusia lehtiä, ja kun lehdet kuolevat, ne ovat uskomattoman kauniita. Mutta me olemme kiinni menneisyydessä emmekä koskaan kuole emmekä siis koskaan uudistu; toimintamme on aina jäljittelevää, mallia noudattavaa ja nautinnonhaluun sidottua, ja seurauksena on ahdistus. Tämä on ainoa tuntemamme toiminta. Ja tästä mielikuvaan perustuvasta toiminnasta me yritämme paeta. Se mitä nimitämme nautinnoksi, on mielikuva. On olemassa nautinto, pelkkä nautinto, se on yksi asia. Mutta on aivan toinen asia kehittää nautinnosta mielikuva ja toimia sen pohjalta. Toiminta ja sen idea ovat erillään toisistaan, ja niiden välillä vallitsee ristiriita.

Tämä on hyvin helppotajuista, jos tutkimme edelleenkin kaikki yhdessä.

Se joka on lakannut vertailemasta eikä enää ole nautinnonhalun vanki – oivaltavuutta vaativa asia, johon on paneuduttava koko olemuksellaan – havaitsee, että toiminta ei enää tapahdu mallin mukaan, se ei synny mielikuvasta, se on koko ajan uutta. Sillä tavoin hän löytää taidon elää tässä maailmassa vapaana yhteiskunnan psykologisesta rakenteesta – ja siitä on oltava vapaa: sen ahneudesta, kunnianhimosta, säälimättömyydestä ja julmuudesta. Silloin voi päästä pitkälle, silloin alkaa todellinen meditaatio. Se mitä tähän saakka on ollut tapana sanoa meditaatioksi, on jotain lapsellista.

Kun mieli ei enää etsi nautintoa eikä pidä yllä mielikuvan ja toiminnan välistä ristiriitaa, silloin se toimii – ei ”olen toiminut” eikä ”aion toimia”, vaan toimii. On vain teonsana ”toimia”, ei perfektissä eikä futuurissa, vaan käsillä olevassa nykyhetkessä. Mutta se on mahdollista vasta kun on ymmärtänyt ahneuden, kateuden, kunnianhimon, kilpailuhengen ja mustasukkaisuuden olemuksen. Ja tämän kaiken ymmärtäminen ei tapahdu ajassa – jos siihen käytetään aikaa, luodaan vain lisää epäjärjestystä.

On siis luotava perusta – ja tämä on se perusta – tosi meditaatiolle selvittämällä, miten elää tässä maailmassa pakenematta siitä. Tämä tarkoittaa, että teillä on ihmissuhteenne, seksinne, työnne, tuskanne ja konfliktinne, ja te elätte niiden kanssa ja ymmärrätte ne. Ymmärtämättä nautinnon tavoittelun, yksinäisyyden ja tyhjyydentunteen olemusta, ymmärtämättä pakottavaa haluamme toteuttaa itseämme eri tavoin ja olla jotakin mieli ei mitenkään voi ylittää itselleen tekemiään rajoja. Sen takia ahneen ja väkivaltaisen ihmisen Jumalan etsintä on pelkkää puhetta. Hän voi löytää vain omatekoisen Jumalan – mitättömän jumalan, mitättömän vapahtajan.

Kun kaikki tämä alkaa selvitä, ei teoriassa, vaan elävässä elämässä, on mahdollista syventyä meditaation olemukseen. Mutta ehkä meidän on jätettävä se ensi kertaan, koska kello on melkein kaksitoista ja kysymyksille on jätettävä aikaa. Lopetamme siis tähän, jos teille sopii.

Kommentti: Ymmärtäminen tapahtuu hitaasti, vähän kerrallaan.

Krishnamurti: Onko näin? Tiedän että yksi ja toinen sanoo näin – että lähestymme ymmärtämistä hitaasti ja asteittain. Sanomme näin ja elämme sen mukaisesti, mutta onko asia näin? Vaikka te ja sata miljoonaa muuta sanotte niin, sen ei silti tarvitse olla totta. Syventykäämme asiaan. Auttaako aika ymmärtämään? Jos saan kaikella kunnioituksella huomauttaa, te ette tutki, vaan olette samaa mieltä tai eri mieltä. Tuoko aika ymmärrystä – ajan jatkuminen, kesto, pituus? Saatan oppia kielen neljässä kuukaudessa. Uuden tekniikan, työ- tai tekotavan oppiminen vie aikaa. Mutta tapahtuuko ymmärtäminen ajassa?

Tapahtuuko ymmärtäminen kokemuksen tuloksena? Mitä kokemus on? Ja opimmeko mitään kokemuksen kautta? Meillä on ollut kaksi hirvittävää, veristä sotaa. Olemmeko oppineet niistä mitään – paitsi ehkä uusia tekniikoita kuten rakentamaan parempia lentokoneita? Olemmeko oppineet olemaan tappamatta toista fyysisesti, henkisesti, sanojen, vertailun, kansallisen ylemmyydentunteen avulla? Ilmeisestikään emme.

Ottakaamme yksinkertainen esimerkki, kansallistunne. Miksi olemme kansallistuntoisia? Tarkastelemme tätä suhteessa ymmärtämiseen. Samaistun maahani joka on suurempi kuin minä, koska saan tuosta samaistumisesta tiettyä tyydytystä. Te teette sen ranskalaisina, joku muu saksalaisena tai amerikkalaisena kaikkine mielettömine seuraamuksineen, ja olemme valmiit käymään taisteluun – minkä puolesta? Käsitteeseen samaistumisemme puolesta. Sanomme, että olemme vain ihmisiä ja meillä on intohimomme, vihamme, tuskamme ja kansallistunteemme, ja tarvitaan aikaa, jotta meistä tulisi yhtynyt Eurooppa, yhtynyt maailma – yhdistynyt ihmiskunta. Se tarkoittaa, että emme halua luopua omista pienistä reagointitavoistamme ja samaistumisistamme heti, vaan huomenna. Kun näette jonkin olevan myrkkyä, luovutte siitä heti. Mutta me pidämme siitä, että meitä sanotaan ranskalaisiksi, englantilaisiksi jne., ja takerrumme sen vuoksi kansallistuntoomme, kunnes olosuhteet vähitellen pakottavat meidät yhdistymään. Sanomme siis: ”Kyllä yhdistyminen vie aikaa.”

Samalla tavalla sanomme, että ymmärtämiseen tarvitaan aikaa. Sanomme niin, koska emme omista huomiota millekään. Omistamme huomiomme jollekin asialle vasta valtavan kriisin kohdattua meitä. Mutta maailma on kriisitilassa koko ajan eikä vain silloin kun teille sopii. Teidän istuessanne tässä salissa meneillään on kriisi – ehkä ei Pariisissa, ehkä ei Ranskassa, mutta lentäkää kahdeksan tuntia ja saatte tietää kaiken nälästä, kurjuudesta, taudeista ja rumuudesta. Mutta te sen kun istuskelette mukavissa tuoleissanne ja sanotte, että ymmärtäminen vie aikaa! Kriisi on olemassa, mutta me emme halua kohdata sitä. Nähkää ihmeessä, että ymmärtäminen ei vie aikaa! Kuten sanoimme puhuessamme siitä aikaisemmin, aika luo vain lisää epäjärjestystä. Se on hyvin yksinkertaista, enkä aio palata siihen enää.

Ymmärtäminen tapahtuu, kun kohtaatte jonkin asian koko olemuksellanne, ja jollette tee sitä, ymmärtämistä ei tapahdu. Te joko teette sen vapaaehtoisesti, helposti ja onnellisesti tai teidät pakotetaan siihen, jolloin te panette vastaan sanoen: ”Niin kai se on, mutta se vie aikaa.”

Kuten tiedätte, useimmat meistä ovat mustasukkaisia ja kateellisia, ja me pidämme siitä. Pidämme siitä, koska siihen liittyy omistamisen, hallitsemisen ja vertailemisen tunne, tunne että omistamme, olemme jotain jne. Kun tajuatte, mitä kaikkea vertaileminen todella pitää sisällään, te joko nautitte siitä ja jatkatte sitä tai ymmärrätte sen välittömästi ettekä jatka sitä, ette enää kulje sitä tietä.

Kysymys: Kuka on ymmärtäjä?

Krishnamurti: Kuka on ymmärtäjä, toimija joka ymmärtää? Onko ymmärtämisen tapahtuessa mitään toimijaa? Sanomme ”minä ymmärrän”, mutta se on vain tapa kommunikoida. Sanon sinulle ”ymmärrän mitä sanot”, mutta onko varsinaisella ymmärtämisen hetkellä toimijaa, joka sanoo ”minä ymmärrän”? Kun koette iloa, jolla ei ole syytä ja joka on aivan eri asia kuin nautinto – onko sillä hetkellä toimijaa joka sanoo ”minä olen iloinen”? Kun sanotte ”olen iloinen”, ilo on jo poissa. Oletteko havainneet tämän? Oletteko onnellinen hetkellä, jolloin sanotte ”olen onnellinen”?

Sama pätee, kun olette täysin tarkkaavainen. Huomaatte sen kun kokeilette sitä itse. Katsokaa kukkaa, puuta, pilveä tai mitä tahansa. Katsokaa sitä ilman sanoja, antamatta sille nimeä, sanomatta että se on hyvä, paha, kaunis tai jotain muuta. Katsokaa sitä sanattomasti ja niin ollen tarkkaavaisesti – niin että mieli on mukana kokonaan ja te annatte kaikkenne. Olette tarkkaavaisuuden tilassa, jossa ei ole ponnistusta – onko tuossa tarkkaavaisuuden tilassa silloin toimijaa, joka on tarkkaavainen? Toimija joka on tarkkaavainen ja tietää olevansa tarkkaavainen, syntyy muistissa – joka on tarkkaamattomuutta; ja vain tuossa tarkkaamattomuuden tilassa on toimija joka tarkkailee.

Jos joskus menette metsään – ja toivottavasti menette -, katselkaa hiljaa puuta. Vain katsokaa, ei muuta. Katsomisella en tarkoita katsomista järjellä – järki ajattelee paljon enemmän kuin silmä -, vaan katsokaa koko puuta koko olemuksellanne, niin että olette yhtä puun kanssa. Tämä ei ole mikään arvoituksellinen tai mystinen asia. Mutta elämässä on jotain valtavan arvoituksellista, joka ei ole ruman, tyhmän, pienen mielen luomaa. Istuutukaa ja katsokaa puuta tai kukkaa tarkkaavaisesti, keskittymättä siihen. Keskittyminen rajoittaa, se on poissulkevaa. Liikemies tai kauppias on keskittynyt saadakseen edullisen neuvottelutuloksen. Halutessanne sitä tai tätä te keskitätte ja rajoitatte mielenne; huomio kiinnittyy tiettyyn pisteeseen – en tarkoita tarkkaavaisuudella sitä. Katsokaa kukkaa tai puuta valppaasti ja helposti ja havaitsette, että ei ole erillistä toimijaa tarkkailijana, kokijana, ajattelijana, koska silloin tarkkailija ja tarkkailtava ovat yhtä.

23. toukokuuta 1965

Alkuteos: Talks by Krishnamurti in Europe1965 (Authentic Report) Paris-Saanen
Copyright: Krishnamurti Foundation of America
Suomennos: Pekka Leivo