Ajan päättyminen

Ajan päättyminen sisältää 17 kiehtovaa keskustelua kahden erilaisista maailmoista tulevan viisaan miehen välillä. Filosofi Jiddu Krishnamurtin ja fyysikko David Bohmin vuoropuheluissa ovat aiheena ihmismielen suuret ja syvät kysymykset: todellisuus ja totuus, ajattelun rajat ja aika, aivojen ja mielen suhde, yksilö ja yhteiskunta, ristiriitojen ratkaisu, ihmiskunnan tulevaisuus, meditaatio, suora näkeminen, rakkaus, kosminen järjestys ja pyhyys.

Kirja antaa uuden merkityksen monille kuluneille käsitteille ja lupaa tuoda valoa mielen pimeyteen. Se tempaisee lukijan mukaan tutkimusmatkalle mieleen ja sen tuolle puolen, olemassaolon perustaan. Vuonna 1980 viiden kuukauden aikana käydyt syvälliset keskustelut kattavat elämisen koko kirjon. Nämä teemat ovat edelleen ajankohtaisia, sillä maailman synkkä tila edellyttää pikaista ja syvää muutosta ongelmien syyssä.

Jiddu Krishnamurti on elämäntaidon opettaja, joka on kirjojensa kautta tullut tutuksi monille. Hänen kokonaisvaltainen näkemyksensä elämästä ja ihmisestä perustuu omakohtaiseen oivallukseen ja syvään ymmärrykseen, joka fyysisesti vaikuttaa aivojen toimintaan.

David Bohm on teoreettisen fysiikan professori, jonka teesit maailmankaikkeuden ja mielen suhteesta mullistavat ymmärryksemme molemmista. Ajan päättyminen on autenttinen dokumentti keskusteluista, joissa sukellettiin syvemmälle kuin ehkä koskaan aiemmin. Nyt julkaistava painos on uudistettu ja täydennetty laitos 1986 julkaistusta teoksesta. Kirjan liitteenä julkaistaan ensimmäistä kertaa suomeksi kaksi keskustelua vuodelta 1983, joissa pohditaan ihmiskunnan tulevaisuutta.

Sisältö

Johdanto (David Skitt)

Esipuhe (David Skitt)

1.  Psykologisen ristiriidan juuret

s. 13  Jiddu Krishnamurti:  Haluaisin kysyä, onko ihmiskunta lähtenyt väärään suuntaan?
David Bohm:  Nähdäkseni niin on täytynyt tapahtua jo kauan sitten.
JK: Siltä minustakin tuntuu, ja näyttää ilmeiseltä, että tämä tapahtui kauan sitten, mutta miksi? Tutkikaamme asiaa. Näkisin, että ihminen on aina yrittänyt tulla joksikin.
DB: Tuo on mahdollista. Olen jostakin lukenut kiinnostavan ajatuksen, että ihminen lähti väärään suuntaan viisi tai kuusi tuhatta vuotta sitten huomattuaan pystyvänsä ryöstämään ja ottamaan orjia. Siitä lähtien hänen olemassaolonsa päätarkoituksena on ollut hyväksikäyttö ja ryöstäminen.

s. 15  JK: Onko ulkoisesti paremmaksi tulemisen periaate siis muuttunut sisäisesti paremmaksi tulemiseksi?
DB: Sinne päin, lähestymme sitä.
JK:  Onko aika tuo tekijä? Tarvitsen aikaa kerätäkseni tietoa ja voidakseni tehdä jotakin. Tätä samaa periaatetta sovelletaan sisäiseen. Aikako siis on tuo tekijä? Ajalla tarkoitan joksikin tulemista, joka edellyttää aikaa. Puhumme nyt sisäisen ajan käsitteestä.

s. 16  JK: Ovatko ihmisen aivot niin tottuneet ristiriitaan, että torjumme kaikki muut tavat elää.

s. 17  JK: Olen taipuvainen pitämään alkusyynä egoa, minää, itseä.
DB: Aivan niin.
JK: Jos ei ole egoa, ei ole ongelmaakaan, ei ristiriitaa eikä aikaa siinä mielessä, että tulen tai olen tulematta joksikin, olen tai olen olematta jotakin.

s. 17 JK: Olisiko niin, että tiivistimme ja kutistimme mielessämme tuon huikean, rajattoman energian ja aivotkin kutistuivat, koska tuo valtava energia ei mitenkään voinut mahtua niihin? Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?
DB: Ymmärrän.
JK: Ja siitä syystä aivot ovat vähitellen kutistuneet minäksi, itseksi.

s. 18  JK: Haluan asettaa evoluution kyseenalaiseksi. Ymmärrän kehityksen vaikkapa härkävankkureista suihkukoneeseen.
DB: Niin, mutta ennen kyseenalaistamista meidän on otettava huomioon todisteet ihmisen kehittymisestä eri vaiheiden kautta. Sitä ette kai voi asettaa kyseenalaiseksi?
JK: En tietenkään.
DB: Tarkoitan, että jonkinlaista fyysistä kehittymistä on selvästikin tapahtunut.
JK: Fyysinen on toki.
DB: Aivot suurenivat ja muuttuivat monimutkaisemmiksi. Voitte toki epäillä, onko evoluutiolla henkisesti mitään merkitystä.
JK: Katsokaahan, haluan (nauraa) lakkauttaa psykologisen ajan. Ymmärrättekö?
DB: Ymmärrän kyllä.
JK: Minulle se on vihollinen. Eikö juuri se olekin ihmisen kärsimisen syy ja alkuperä?

s. 19  JK:  Jos psykologista aikaa ei ole olemassa, ei ole myöskään ristiriitaa, ei minää, joka on ristiriidan alkusyy. Ulkoisesti, teknologian alueella ihminen on edennyt, kehittynyt, mutta myös psykologisesti olemme edenneet ulospäin.

s. 20  JK: Otetaan esimerkki. Jonkun aivot ovat satoja vuosia harjaantuneet ja tottuneet kulkemaan pohjoiseen ja äkkiä ne oivaltavat, että pohjoiseen kulkeminen merkitsee loputonta ristiriitaa. Tuon oivaltaessaan aivot muuttuvat, aivojen laatu muuttuu.

s. 22   JK: Heräsin eräänä yönä Rishi Valleyssä Intiassa. Tämä voi kuulostaa lioitellulta tai lapselliselta, mutta kaiken energian alkulähde oli saavutettu ja sillä oli ihmeellinen vaikutus aivoihin aivan fyysisestikin. Ei ollut tunnetta maailmasta, minusta ja muusta, ei minkäänlaista jakautumaa, oli vain tunne tuosta valtavan energian lähteestä.

s. 22   JK:  Aivoni ovat kehittyneet, ne eivät ole minun omani. Kehitys edellyttää aikaa, ja aivot voivat ajatella ja elää vain ajan puitteissa. Ajan hylkääminen merkitsee aivoille valtavaa vireyttä ja ongelmattomuutta, koska jokainen ongelma ratkeaa heti ilmaantuessaan.

s. 24  DB: Ajasta on tullut aivojen rakenteen osa.

s. 25  JK: Voivatko ajan hallitsemat aivot olla alistumatta aikaan? Voivatko aikaan tottuneet aivot nähdä, että tuossa prosessissa ristiriita on loputonta, nähdä siinä mielessä, että ne oivaltavat tämän? Mikä tekijä saisi aivot tajuamaan, että niiden tapa toimia ei ole ”oikea”? Mikä saa ne yllättäen oivaltamaan, että se on totaalisen vahingollista?

s. 26  JK: Aika on vihollinen (nauraa). Kohtaa se ja mene sen tuolle puolen.
DB: On kiellettävä sen itsenäinen olemassaolo.

s. 29  DB: Ihminen lähti väärään suuntaan ja juuttui aikasidonnaiseen tietoon, koska siitä on tullut hänelle psykologista tietoa. Hän elää ajassa, koska hän on yrittänyt tuottaa tietoa mielen olemuksesta.

s. 31  Keho ja energia eivät ole erillisiä, mutta jokin sisällämme sanoo, että minä on täysin erillinen tuosta.

s. 32   DB: Ulkoisella hahmolla ei ole itsenäistä olemassaoloa.  

s. 32  JK: Onko ihmiskunta matkannut tuhansia vuosia tullakseen tähän? En ole mitään, ja siksi olen kaikki ja koko energia. Olen pelkkää energiaa, ja vain kuori on olemassa. Aika on päättynyt.

2. Mielen puhdistaminen ajan kertymistä  

s. 36   JK: Miksi emme ole todenneet, että lopetetaan ristiriita? Meitä on suorastaan rohkaistu siihen, koska kuvittelemme edistyvämme ristiriidan avulla.

s. 36   JK: Joksikin tuleminen on pahinta, se on aikaa, se on ristiriidan todellinen alkujuuri.  Koetamme nyt selvittää, mitä tapahtuu, kun minä, joka on aikaa, on täydellisesti päättynyt.

s. 37   JK: Jos kaikin voimin yritän löytää jotakin, joka on minän tuolla puolen, tuo yritys ja se mitä ehkä löydän, ovat yhä minän alueella. En siis toivo mitään. Ei ilmene toivomisen tunnetta, ei myöskään halua löytää jotakin.

s. 38  JK: Koetan nyt tunnustella mahdollisuutta, että yksittäinen mieli päättyisi. Silloin olisi vain mieli, universaali mieli. Jos kaikki tuo on täysin päättynyt, mikä on seuraava askel? Onko seuraavaa askelta? Onko jotakin, jota mieli ei voi tajuta?
DB: Kumpi mieli, yksittäinen vai universaali?
JK: Yksittäinen on päättynyt.
DB: Tarkoitatteko, että universaalikaan mieli ei voi tajuta sitä?
JK: Juuri sitä olemme selvittämässä.

s. 41  DB: Sanomme, että universumi on tietyllä tavalla elävä, se on mieli, ja me olemme osa sitä.
JK: Voimme sanoa olevamme osa sitä vain sillä edellytyksellä, että minää ei ole.
DB: Ei ole jakautumaa.
JK: Ei jakautumaa. Haluaisin tunkeutua vielä vähän pitemmälle. Onko kaiken tämän tuolla puolen jotakin?
DB: Tarkoitatteko energian tuolla puolen?
JK: Tarkoitan. Sanoimme, että olemattomuus on kaikki ja se siis on totaalinen energia. Se on laimentamatonta, puhdasta, turmeltumatonta energiaa. Onko sen tuolla puolen jotakin?

s. 42 JK: Tunnen, että sen tuolla puolen on jotakin.
DB: Voisimmeko sanoa, että tuo jokin on kaiken perusta? Te sanotte, että kaikki tämä syntyy jostakin sisäisestä perustasta?
JK: Kyllä, on jotakin muuta, mutta tässä on oltava äärimmäisen tarkkana, varottava romanttisuutta, ei saa olla harhakuvia, pyyteitä, ei saa edes etsiä. Sen on tapahduttava. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?
DB: Sanomme, että ilmaisun on tultava siitä. Sanoittepa mitä hyvänsä, sen on kummuttava siitä.
JK: Juuri niin. Kuulostaa melko julkealta!
DB: Pitää todella ymmärtää se, eikä niin, että katsoo sitä ja kertoo, mitä on ymmärtänyt.
JK: Ei niin, silloin se ei olisi aitoa.
DB: Jakautumaa ei saa olla. On helppoa sortua itsepetokseen tällaisissa asioissa.
JK: Niin on. Totesimme, että itsepetosta ilmenee silloin, kun pyyde ja ajatus ovat olemassa. Tämä on yksinkertaista. Pyyde ja ajatus ovat osa minää, joka on aikaa. Kun pyyde ja aika ovat täydellisesti päättyneet, ei ole yhtään mitään, ja sen tähden tuo ”ei yhtään mitään” on universumi, tyhjyys täynnä energiaa.

s. 43  JK:  Sen tuolla puolen on jotakin. Kuinka voimme puhua siitä?
DB: Viittaatteko siihen, että tuo tyhjyyden tuolla puolen oleva on tyhjyyden perusta?
JK: Viittaan.
DB: Voisiko se olla jonkinluonteista ainesta? Jos se ei ole tyhjyyttä, mitä se sitten on? Tuon muun täytyy olla erilaatuista kuin tyhjyys.

s. 44  JK: Tyhjyyden tuolla puolen on jotakin. Miten selvitämme sen? Olemme kaiken aikaa olleet aika loogisia, emme ole takertuneet ainoaankaan illuusioon tähän mennessä. Voimmeko säilyttää samanlaisen harhattoman valppauden ja paljastaa – ei sitä voi paljastaa – tuoda maan pinnalle sen, mikä on tyhjyyden tuolla puolen? Voiko sen tuoda maan pinnalle niin, että siitä voitaisiin kertoa?

s. 45  JK: Voiko sitä koskaan ilmaista sanoin? Kyse ei ole asian välttelemisestä, enkä koeta kiemurrella ulos jostakin päätelmästä. Tähän asti olemme ilmaisseet kaiken sanoin.
DB: Jos jotakin kerran kunnolla havaitaan, niin nähdäkseni hetken kuluttua ilmaantuu sanoja sen ilmaisemiseksi.
JK: Aivan niin, mutta onko se havaittavissa ja voiko sitä niin ollen ilmaista?

s. 45  JK: Olemme tulleet kohtaan, jossa edessämme on jotakin, joka voidaan ehkä myöhemmin ilmaista sanoin. Näettekö ilman pienintäkään paineen tunnetta ja ilman minkäänlaista illuusiota muurin tuolle puolen? Olemme tulleet tiettyyn kohtaan ja sanomme, että on jotakin vielä enemmän. Kaiken tuon tuolla puolen on jotakin. Onko se havaittavissa? Voiko sitä koskettaa? Onko se jotakin, jonka mieli voi tajuta?

s. 46  DB: Se on tavallaan täysin itsekseen liikkuvaa, omatoimista.
JK: Aivan niin. Sanoisitteko, että kaikella on aiheuttaja, mutta sillä ei ole lainkaan aiheuttajaa?
DB: Tavallaan sillä ei ole aiheuttajaa. Sanotte, että absoluuttinen täytyy ilmaista sanoin, mutta tuntuu, ettei sitä voi. Kaikki yritykset pukea se sanoiksi tekee siitä suhteellisen. Meillä on absoluuttiin liittyen pitkä vaarojen historia. Ihmiset ovat ilmaisseet sen sanoin, ja siitä on tullut kovin ahdistavaa.

s. 47  JK: Tyhjyys, hiljaisuus ja energia ovat äärettömiä, todella mittaamattomia, mutta on jotakin, josta käytän sanaa ”suurempaa”. Jos sanon, että on jotakin suurempaa kuin kaikki tuo hiljaisuus ja energia, hyväksyisittekö sen?
DB: Mistä hyvänsä puhutaan, jotakin on varmasti sen tuolla puolen. Loogisesti ajatellen on aina mahdollista, että jotakin on hiljaisuuden ja energian tuolla puolen. Jos sanoo jotakin olevan tuolla puolen, on silti loogisesti olemassa mahdollisuus mennä senkin tuolle puolen.
JK: Ei. Sen tuolla puolen ei ole mitään. Sillä kannalla pysyn, eikä tämä ole dogmaattisuutta eikä itsepäisyyttä. Tunnen, että se on kaiken alku ja loppu. Loppu ja alku ovat samaa, eikö niin? Tuo on kaiken perusta, avaruuden…
DB: …energian…
JK: …energian, tyhjyyden, hiljaisuuden; kaiken tuon. Ei tietenkään perusta konkreettisesti, ymmärrättekö?
DB: Niin, se on vain kielikuva.
JK: Sen tuolla puolen ei ole mitään. Sille ei ole syytä. Jos olisi jokin syy…
DB: …pitäisi olla jokin toinen perusta.
JK: Ei ole, tuo on alku ja loppu.

s. 50  DB: Voitaisiin siis sanoa, että perusta ei synny eikä kuole.
JK: Tuo on oikein. Kaikki kuolee, paitsi tuo.
DB: Kaikki saa alkunsa siitä, ja siihen kaikki palaa.
JK: Sillä ei siis ole alkua eikä loppua.

3. Miksi ajatus on ihmiselle kaikkein tärkein?

s. 56   JK: Miten ihminen voi oivaltaa, onko elämällä jokin tarkoitus? Miten sitä voi tutkia? Miten voi tieteellisesti osoittaa, tuntea ja sanattomasti ilmaista, että perusta on olemassa?

s. 58  JK:  Tässäkään pelkkä puhuminen ei riitä: tämä on tehtävä. Voiko kukaan sanoa, että kaiken perusta on olemassa? Tuolla perustalla on tiettyjä ehtoja: ehdoton hiljaisuus, ehdoton tyhjyys, mikä edellyttää, että itsekkyyttä ei ole missään muodossa. Olenko halukas luopumaan kaikesta itsekkyydestäni, koska haluan todistaa sen, haluan osoittaa sen? Haluan oivaltaa, onko se, mitä sanotte, tosiasiallisesti totta. Olenko halukas sanomaan, että minän on täydellisesti hävittävä? Voisimmeko me kaikki tai kymmenen meistä olla halukkaita tekemään tämän – halukas samassa mielessä kuin halukas mennä ulos tuosta ovesta?

s. 59  JK:  Jos kymmenen ihmistä tekisi näin, jokainen tiedemies hyväksyisi sen. Niitä kymmentä ihmistä ei kuitenkaan ole.

s. 61  JK: Psykologisesti minulla ei ole teoriaa itsestäni, universumista, suhteestani toiseen ihmiseen. Miksi pitäisi olla? Teoria estää tarkkaamasta, mitä tosiasiallisesti tapahtuu.

s. 66  DB: Ihminen lähti väärään suuntaan omaksuttuaan vääränlaisen sidonnaisuuden, tavoitteli varmuutta väärällä tavalla. Ajatuksesta tuli totuuden vastine, siitä tuli kaikkein tärkein. Hän ei nähnyt vaaraa.

s. 68  JK: Olemme pohjimmiltamme irrationaalisia, koska olemme antaneet ajatukselle suurimman merkityksen.

s. 72  DB: Tavallisesti ajatus liikkuu omaehtoisesti ja toimii itsekseen niin kuin kone eikä ole rationaalinen. Mutta silloin kun ajatus on suoran näkemisen instrumentti, se ei pohjaudu muistiin. Muistia käytetään, mutta ajatus ei pohjaudu siihen.

s. 79  DB: Aika on teoria, jonka jokainen omaksuu psykologisia tarkoituksia varten.

s. 80  JK: Suora näkeminen tapahtuu, kun aika ei ole läsnä. Muistiin, kokemukseen, tietoon pohjautuva ajattelu on joksikin tulemisena ilmenevää ajan liikettä. Vapautuminen ajasta edellyttää suoraa näkemistä, ja koska siinä ei ole aikaa, siihen ei sisälly ajattelua.

s. 81 JK: Jokainen reaktio tulisi asettaa suoran näkemisen tarkasteltavaksi tai käsiteltäväksi.

4. Itsekeskeisen toimintakaavan murtaminen

s. 87  DB: Miksi mieli ei halua nähdä ristiriidan mielettömyyttä? Mieli pettää jatkuvasti itseään väistelemällä sitä.
JK: Filosofit ja ns. uskonnolliset ihmiset ovat korostaneet ponnistelua, painottaneet tavoittelun, hillinnän ja pyrkimisen merkitystä.

s. 93  DB: Mieli näkee ongelman käsitteellisesti. Ajattelun tehtävänä on tietyssä määrin luoda ulkoisia käsitteitä, mutta sitten siirrämme ne sisäiselle alueelle.

s. 97  JK: Jos näkee suoraan, se on tunnevoimaa, ei pelkkää nokkelaa käsittämistä. Ei voi istua rauhassa ja tuntea oloaan mukavaksi. Se on intohimoa, joka ei anna istua paikoillaan. Teistä kuohuu tämä äärettömän näkemisen tunnevoima, jonka on pakko liikkua, kuten runsasvetinen joki tulvii äyräittensä yli.

s. 99  JK: Mitä minulle tapahtuu, kun kohtaan jotakin täysin läpituntematonta, liikkumatonta, ehdottoman totta? Yhteys siihen saa pakostakin jotakin tapahtumaan.

s. 102  DB: On oleellista ymmärtää, että tieto ei missään muodossa, ei hienosyisenä eikä ilmeisenä, voi ratkaista psykologista ongelmaa, tieto voi vain pahentaa sitä.

5. Olemisen perusta ja ihmisen mieli

s. 105  JK: Mieleni on kokemuksen ja tiedon koulima ja hallitsema ja se osaa toimia vain tuolla alueella. Nyt joku sanoo, ettei kaiken perusta ole aate eikä filosofinen käsite. Se ei ole ajatuksen rakennettavissa eikä ymmärrettävissä.

s. 112  JK: Kysyn teiltä: järkytyttekö oivaltaessanne, että aivonne, mielenne, tutkimisenne, tietonne ovat arvottomia. Kaikki mitä olet vuosisatojen kuluessa koonnut, on täysin arvotonta. On todella tarkkaan huolehdittava siitä, etten muuta sitä käsitteeksi tai aatteeksi, vaan otan tuon iskun vastaan!

s. 113  JK: Mielen tutkimisen tarkoituksena on estää meitä aseinemme hävittämästä toisiamme maan pinnalta.

s. 117  JK: Aivomme eivät ole meidän henkilökohtaiset aivomme, ne ovat aivot, jotka ovat kehittyneet tuhansien vuosien aikana. Jos menet alkukantaiseen kylään Intiassa, maatyöläinen kertoo omista ongelmistaan, vaimostaan, lapsistaan, köyhyydestään. Vaikka hän pukeutuu toisin, muuallakin on tismalleen samanlaista.

6. Voiko suora näkeminen aikaansaada mutaation aivosoluissa?

s. 121  DB: Tiede ei mitenkään pysty tunkeutumaan niin syvälle aivojen rakenteeseen. Monet kysymykset aivojen ja mielen suhteesta ovat askarruttaneet, mutta tiede ei ole kyennyt ratkaisemaan niitä. Tiede on parhaimmillaan käsitellessään ainetta.

s. 131  JK: Rakkaudella ei ole syytä, vihalla on. Suoralla näkemisellä ei ole aiheuttajaa, mutta ajatuksena ilmenevällä aineellisella prosessilla on.

s. 134:  JK: Suoran näkemisen välähdys pyyhkii pois pimeyden.

s. 136:  JK: On väärin kysyä, miten saan suoran näkemisen välähdyksen, miten se tapahtuu. Keinoa ei ole.

s. 142  DB: Miksi suora näkeminen ei toteudu kaikkien kohdalla alusta asti?

7. Kuolemalla on hyvin vähän merkitystä

s. 147:  DB: Välähdystä ei voi tuottaa tahtomalla.

s. 154:  JK: Kaiken perustassa ei ole pimeytenä ilmenevää pimeyttä eikä valona ilmenevää valoa. Mitään ei synny tahdosta, ei ajasta, ei ajatuksesta. Se on jakautumatonta liikuntoa, ajatonta ja siksi kuolematonta.

s. 157:  JK: Kun jakautumaa ei ole, kuolemalla ei ole mitään merkitystä.

s. 159:  JK: Kun kuolemaa ei ole, mieli ei vanhene. Kun mieli on elänyt pimeydessä ja alituisessa liikkeessä, aivosolut väsyvät ja rappeutuvat.

s. 162:  JK: Mitä ovat aivot, mieli, kun kuolemaa ei ole? Ne ovat läpikäyneet kirurgisen operaation.

8. Voiko suoraa näkemistä herättää toisessa?

s. 173   DB: Nähdäkseni jo kymmenen tai viisitoista jakautumatonta ihmistä panisi liikkeelle sellaisen voiman, jollaista ei ole koskaan nähty historiamme aikana.

s. 182:  JK: En tyydy jättämään tätä äärettömyyttä kutistettavaksi muutamiin sanoihin. Ihminen on kiinnostunut käsitteistä, haluaa kutistaa äärettömyyden omaksi mitättömyydekseen ja asettaa sen temppeliin, ja siksi menettää sen täysin.

9.   Seniliteetti ja aivosolut

s. 185:  JK: Kulttuurimme on erittäin kehittynyttä, mutta samalla barbaarista. Itsekkyys verhotaan kaikenlaisiin henkisiin kaapuihin. Aivot toimivat jakautuneesti ja tuhoa tuottavalla tavalla.

s. 189  JK:  Olen huomannut, että monet ihmiset, jotka ovat vuosikausia meditoineet, ovat maailman tylsimpiä ihmisiä. Lakimiehissä ja professoreissakin on runsaasti todisteita tästä.

s. 196  JK: Psykologisesti hankkimamme tieto rampauttaa aivot. Freudilaiset, jungilaiset, uusimmat psykoterapeutit edistävät aivojen kutistumista.

s. 198  JK:   Voivatko aivot siirtyä kokonaan pois ajan alueelta? Muuten rappeutuminen, kutistuminen ja seniliteetti ovat väistämättömiä.

s. 204  DB: Koko ajatus yksilöllisyydestä on elämistä ajassa.

10.  Kosminen järjestys

s. 211  JK: Onko sellaista järjestystä, joka ei ole ihmisen eikä ajatuksen aikaansaamaa? Onko olemassa kosmista järjestystä?

s. 218  JK: Niin kauan kuin juuremme ovat menneessä, järjestystä ei voi olla. Jos luovumme menneestä, ei ole mitään tavoiteltavaa. Jos ei ole porkkanoita, ei tarvitse mennä mihinkään.

s. 221  JK: Vaurioituneet aivot paranevat suoralla näkemisellä.

s. 225  JK: Universumi, kosminen järjestys on meditaatiossa, meditaation tilassa.

s. 227  DB: Universumi ei tosiasiassa ole menneisyytensä määrittämä. Maailmankaikkeus luo tientylaisia muotoja, jotka ovat suhteellisen vakaita. Kun ihmiset katsovat niitä pinnallisesti, ne näyttävät olevan menneen määrittelemiä.

s. 228  JK: Kysyn teiltä tiedemehenä, perustuuko universumi aikaan?
DB: Vastaisin ei, mutta yleensä…
JK: tämä riittää minulle, kun sanotte ei. Entä voivatko aivot, jotka ovat kehittyneet ajassa…
DB: Ovatko ne kehittyneet ajassa? Paremminkin ne ovat kytkeytyneet aikaan, koska aivot ovat osa universumia, josta totesimme, että se ei perustu aikaan. Ajatus on kytkenyt aivot aikaan.
JK: Voidaanko tuo kytkentä purkaa, vapauttaa niin, että universumi on mieli? Jos universumi ei ole ajasta syntyisin, voiko mieli, joka on kytkeytynyt aikaan, purkaa itsensä ja siten olla universumi?

11.  Vapauttava suora näkeminen

s. 234  DB: Suoran näkemisen avulla mieli voi selkiytyä ja on mahdollista lähestyä kosmista järjestystä. Oleellista on löytää alkulähde, ja ainoa tapa on kaivaa esiin juuri, joka synnyttää tämän kokonaisuuden.
JK: Ei ole järjestystä ennen kuin hajotetaan tuo keskus, joka on epäjärjestyksen ydin.

s. 238  DB: Se, kun ihminen siirsi arvioinnin ulkoisista kohteista mieleen, johti väärään tapaan katsoa. Silloin lähdimme väärään suuntaan.
JK: Jos näen suoraan, mitä arviointi on, tuo suora näkeminen ei vain lopeta sitä, vaan viriää täysin erilainen järjestys.

s. 239  DB: Rajoittunut mieli ei voi koskettaa sitä, mikä on tuolla puolen. Mielellä on mahdollisuus tai potentiaalia siirtyä tajunnan tuolle puolen, mutta emme ole todella tehneet niin.

s. 243  JK: Onko sellaista mieltä, joka ei ole ihmisen tekemä? Tietenkin on. En ole dogmaattinen eikä kyse ole mistään henkilökohtaisesta kun totean, että sellainen on.

12.  Rakkauden oivaltavuus

s. 253  JK: Psykologinen kokoaminen luo iluusion turvasta, suojelusta, varmuudesta.

s. 255   JK: Miksi ihmisen mielessä on tämä halu yrittää valaistua – käytetään tuota sanaa tällä haavaa – kehittyä hyväksi, paremmaksi? Tekisi mieli sanoa, että sana ”enemmän” on varsinainen piikki lihassa.

s. 260   JK: Mikä on mieleni tila tajutessani, että jokainen liike tällä puolen muuria vain vahvistaa muuria. Tajuan, että en voi tehdä yhtään mitään! Tajuan, että muuri on tämä liike. Kun tämä liike loppuu, tuo oivaltavuuden ja rakkauden ominaislaatu on. Havainto kumpuaa rakkaudesta. Tuo muuri on keräämällä kerätty. Sen havaitsemiseen ei liity minkäänlaista motiivia eikä suuntaa. Tuo havaitseminen sinänsä on oivalluskykyä ja rakkautta.

13.  Psykologisen tiedon päättyminen

s. 265  JK: Olemme ihmeen älykkäitä, pystyviä, tehokkaita ja taitavia toisissa asioissa, mutta miksi emme tajua, mitä tapahtuu siellä, missä on koko ongelman ydin? Mikä estää mieltä näkemästä tätä?
DB:  Arvelen, että kun tieto on kerran tullut tärkeäksi, alkaa mekaaninen prosessi, joka vastustaa oivaltamista.

s. 268  DB: Aivoilla on kyky kuunnella. Herää kysymys, onko tavallinen ihminen niin täynnä mielipiteitä, että hän ei pysty kuuntelemaan.
JK: Jos kuuntelee mielipiteiden läpi, voisi yhtä hyvin olla kuollut.

14.  Mieli maailmankaikkeudessa

s. 277  JK: Kaikki reagoiminen ja reaktion aiheuttama toiminta on aineen liikettä. Niin kauan kuin mieli on tuolla alueella, sen täytyy olla aineen liikettä. Onko mielen mahdollista mennä reaktion tuolle puolen?

s. 278  JK: Vain suora näkeminen reaktion olemukseen lopettaa psykologisen reagoinnin.

s. 280  JK: Tyhjyydelllä ei ole keskusta, minää eikä reaktioita. Tuossa tyhjyydessä on ajattoman energian liikettä.

s. 282  JK:  Hiljaisuus on mielessä. Tuolla hiljaisuudella ei ole syytä eikä seurausta. Se ei ole ajatuksen eikä ajan liikettä. Se ei ole aineellisten reaktioiden aiheuttamaa. Kun mieli on täydellisen hiljaa, ilman minkäänlaista liikettä, liike viriää siit. Kuulostaa mielettömältä.
DB: Ei sen tarvitse kuulostaa mielettömältä. Itse asiassa Aristoteleella oli tämä käsitys, hän puhui liikkumattomasta liikuttajasta.

s. 290  JK: Munkit, pyhimykset ja sannyasit ovat sanoneet, että pitää hylätä maailma. Se on yksi typeryyde muoto. Anteeksi, että ilmaisen asian näin.

s. 290  JK: Olemme päätyneet siihen, että universaali mieli on aina olemassa ja ihmisen mieli on osa sitä silloin, kun on vapautta.

15.  Voidaanko henkilökohtaiset ongelmat ratkaista, ja voiko osittuneisuus päättyä?

s. 291  JK: Tiedostaan ja kehityksestään huolimatta ihminen ei ole milloinkaan vapautunut ongelmistaan. Ongelmista on tullut monimutkaisia ja ratkaisemattomia. Onko mahdollista olla ilman ainoatakaan inhimillistä ongelmaa? Itse kieltäydyn ottamasta ongelmia.

s. 300  DB: Koska ihmiset vastustavat kuuntelemista, he vastustavat myös rakkautta.

s. 302  JK: Maa ei ole englantilainen eikä ranskalainen, maa on maata.
DB: Ajattelin esimerkkiä fysiikasta. Jos tiedemies tutkii alkuainetta, vaikkapa natriumia, hän ei tutki omaa natriumiaan ja joku toinen omaansa.
JK: Aivan, natrium on natriumia.
DB: Meidän on siis sanottava, että rakkaus on rakkautta universaalisti.
JK: Niin, mieleni kieltäytyy näkemästä tätä, koska olen niin hirveän yksilökeskeinen.

s. 304: DB: Turvan vaatimus ei ole väärin, vaan se vaatimus, että osittuma olisi turvassa. Osittuma ei voi olla turvassa.
JK: Mikään turvaa tavoitteleva maa ei ole turvassa.

s. 307: DB: Kaikki perusasiat ovat universaaleja ja kun mieli menee syvälle, se tulee johonkin universaaliin.

s. 308  DB: Arjessa syntyviä ongelmia ei voi ratkaista siellä
JK: Juuri niin. Yksittäisestä pitää siirtyä yleiseen, yleisestä yhä syvemmälle. Siellä ehkä on puhtaus, jota kutsutaan myötätunnoksi, rakkaudeksi ja oivalluskyvyksi. Mutta se merkitsee, että antaa tälle mielensä, sydämensä, tähän pitää uppoutua koko olemuksellaan.

Liite: Ihmiskunnan tulevaisuus
Johdanto, David Bohm

s. 313  Lähtökohta keskusteluillemme oli ihmiskunnan tulevaisuudesta. Tämä aihe on nykyisin elintärkeä jokaiselle, koska moderni tiede ja teknologia ovat avanneet valtavia mahdollisuuksia tuhon tuottamiseen. Keskustellessamme tuli pian selväksi, että tämän tilanteen perimmäinen syy on yleisessä hämmennyksessä, joka hallitsee ihmisen mieltä. Tässä suhteessa ei ole tapahtunut oleellista muutosta tuntemamme historian aikana, eikä ehkä ennen sitäkään. Oli oleellisen tärkeä tutkia syvästi tämän vaikeuden syntyjuuria ja sitä, onko koskaan mahdollista muuttaa tätä vaarallista nykykurssia.

Nämä keskustelut tutkivat vakavasti tätä ongelmaa ja nostavat edetessään esiin monia Krishnamurtin opetusten keskeisiä kohtia. Ajalla näyttää heti alkuunsa olevan keskeinen rooli ratkaistessa ihmiskunnan tulevaisuuden ongelmaa. Krishnamurti kuitenkin osoittaa, että nimenomaan psykologinen aika, ’joksikin tuleminen’, on tuhoisan virtauksen alkulähde ja vaarantaa ihmiskunnan tulevaisuuden. Kun aika kyseenalaistetaan tällä tavalla, itse asiassa epäillään tiedon ja ajatuksen soveltuvuutta keinona tämän ongelman ratkaisemisessa. Jos tieto ja ajatus eivät tähän sovellu, mitä sitten oikeastaan tarvitaan? Tämä puolestaan johdatti meidät kysymään, rajoittaako mieltä ihmiskunnan aivot, joihin on aikojen saatossa kerätty kaikenlaista tietoa. Tämä tieto tekee meidät syvästi sidonnaisiksi ja on synnyttänyt irrationaalisen ja itsetuhoisen ohjelman, jonka vangiksi aivot näyttävät avuttomina jääneen.

Jos ihmismielen toimintaa rajoittaa tuollainen aivojen tila, silloin ihmiskunnan tulevaisuus on todellakin hyvin synkkä. Krishnamurti ei kuitenkaan pidä noita rajoituksia väistämättöminä. Hän pikemminkin tähdentää, että mieli on pohjimmiltaan vapaa vääristymistä, jotka aivojen sidonnaisuus aiheuttaa ja ilman keskusta tapahtuva, ohjaamaton tarkkaavuus johtaa suoraan näkemiseen, joka muuttaa aivosolut ja poistaa tuhoisan ehdollistumisen. Jos näin on, on ratkaisevan tärkeätä saada aikaan tällainen tarkkaavuus. Tähän kysymykseen tulee kohdistua samanlainen energialataus kuin muihinkin elintärkeisiin, meitä elämässä kiinnostaviin asioihin.

Tässä kohdassa on paikallaan mainita, että aivoja ja hermojärjestelmiä tutkiva nykytiede antaa huomattavaa tukea Krishnamurtin väitteelle, että suora näkeminen voi muuttaa aivosolut. On esimerkiksi hyvin tiedossa, että kehossa on aineita, hormoneja ja hermoston välittäjäaineita, jotka olennaisesti vaikuttavat aivojen ja hermojärjestelmän toimintaan. Nämä aineet reagoivat hetkestä hetkeen siihen, mitä henkilö tietää, ajattelee ja mitä kaikki hänelle merkitsee. On yleisesti vakiintunut käsitys, että aivosoluihin ja niiden toimintaan vaikuttavat ratkaisevasti tieto ja ajatukset, varsinkin kun ne herättävät voimakkaita tunteita ja intohimoja. On täten täysin mahdollista, että suora näkeminen, joka herää suuren henkisen energian ja tunnevoiman tilassa, voisi muuttaa aivosolut vieläkin perusteellisemmalla tavalla.

1.  Onko toimintaa, jota ajatus ei ole koskettanut?

s. 325  JK: Tuntematon, rajaton ei ole ajatuksen vangittavissa, koska ajatus on itsessään rajoittunut.

s. 331  JK: Jokainen meistä ajattelee olevansa psyykkisesti erillinen yksilö. Tämä on johtanut valtavaan sekasortoon maailmassa. Jokainen…taistelee eristyneenä saavuttaakseen rauhan ja turvallisuuden. Näin toimimalla turva ja rauha eivät toteudu.

s. 332:  DB: Miksi ajattelemme olevamme erillisiä?
JK: Se on sidonnaisuuttani.
DB: Mutta miksi olemme omaksuneet näin typerän sidonnaisuuden?
JK: Lasuudesta saakka on ollut niin: ”Tämä on minun leikkikaluni, ei sinun.” Ajatus on luonteeltaan erottava, pirstoutunut ja siksi minä on vain osittuma.
DB: Niin, ajatus luo tunteen osittumista. Kun esimerkiksi päätämme perustaa kansakunnan, kuvittelemme olevamme erillämme muista kansoista ja tämä aiheuttaa monenlaisia seuraamuksia. Koko juttu alkaa näyttää itsenäiseltä ja todelliselta. Meillä on eri kieli, eri lippu ja vedämme rajan. Hetken päästä näemme niin monta todistetta erillisyydestä, että unohdamme, miten tämä sai alkunsa. Sanomme, että näin on aina ollut ja vain jatkamme vanhoilta pohjilta.

2. Onko olemassa tajunnan evoluutiota?

s. 351  JK: Psyyken korostaminen, suuren merkityksen antaminen itselle aiheuttaa suurta vahinkoa maailmassa, koska se on erottava ja on sen vuoksi alituisessa ristiriidassa sekä itsensä kanssa että yhteiskunnan kanssa, perheen kanssa ja niin edelleen.
DB: Aivan niin, ja ristiriidassa luonnon kanssa.
JK: Luonnon ja koko universumin kanssa.

s. 354  DB: Sanomme, että aika kietoo meidät joksikin tulemisen harhaan, emmekä tiedä, mitä olemme tekemässä.

s. 358:  JK: Yhteys aivojen ja mielen välillä voi olla vain, kun aivot ovat hiljaa. Hiljaisuus ei ole harjoiteltua, ei itsetietoista, mietiskelevää hiljaisuuden kaipuuta, se on luonnollinen seuraus oman sidonnaisuuden ymmärtämisestä. Mikäli aivot ovat hilhaa, niillä on yhteys mieleen. Silloin mieli voi toimia aivojen kautta.

s. 371  JK: Mikä on se uusi instrumentti, joka saisi tämän kaiken kurjuuden päättymään? On nähdäkseni olemassa uusi instrumentti, joka on mieli, oivalluskyky, mutta vaikeus on siinä, että ihmiset eivät halua kuunnella tätä kaikkea. Sekä tiedemiehet sekä tavalliset maallikot, kaikki me olemme päätyneet lopullisiin käsityksiimme, eikä meitä haluta kuunnella.
DB: Arveletteko, että jokin määrä aivoja, jotka saavat yhteyden mieleen, voisivat vaikuttaa ihmiskuntaan enemmän kuin niiden toiminnan ilmeinen ja välitön vaikutus on?
JK: Kyllä, pitää paikkansa. Mutta miten voi välittää tämän hienovaraisen ja monimutkaisen asian perinteeseen uppoutuneelle ihmiselle, joka on sidonnainen, eikä ehdi edes kuunnella ja harkita asiaa?
DB: Niin, siitä on kyse. Voi sanoa, että sidonnaisuus ei voi olla absoluuttista, eikä ehdoton este, koska silloin ei olisi mitään ratkaisua. Mutta voi ajatella, että sidonnaisuudessa on jonkinlaista läpäisevyyttä.

s. 376  DB: Itsetuntemus merkitsee pohjimmiltaan, että ymmärtää itsensä juuri tapahtumahetkellä.
JK: Aivan niin. Ymmärtää mitä tapahtuu.
DB: Eikä vain tallenna muistiin.
JK: Tietenkin. Reaktioiden kautta alan oivaltaa, mitä olen.