TÄMÄN LAITOKSEN ESIPUHE
Krishnamurti’s Notebook julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1976. Kirja perustui muistivihkoon, joka sisälsi 323 Krishnamurtin käsin kirjoittamaa ja numeroimaa sivua, ja siitä tehtiin koneella kirjoitettu versio. Tuolloin näytti, että siinä oli kaikki, mitä Krishnamurti oli kirjoittanut muistivihkoihinsa. Vuonna 2000 löytyi kuitenkin 32 alkuperäistä, Krishnamurtin käsin kirjoittamaa lisäsivua arkistoaineistosta, joka oli luovutettu Krishnamurti Foundation of Americalle 1980-luvulla. Nämä sivut olivat suoraa jatkoa aiemmin julkaistuille sivuille sekä päivämäärien että Krishnamurtin oman sivunumeroinnin osalta. Ei ole tiedossa, miten nämä sivut olivat joutuneet erilleen muista. Lisäsivut on päivätty alkaen 24. tammikuuta 1962 ja päättyen 19. maaliskuuta 1962, ja ne ovat tämän uuden painoksen viimeiset sivut.
Ensimmäisen painoksen esipuheessa Mary Lutyens kirjoitti, ettei Krishnamurti ollut tehnyt vastaavia muistiinpanoja sitä ennen eikä sen jälkeen. Kun Krishnamurti´s Notebook oli julkaistu, hän sai kuitenkin tietää, että Krishnamurti oli pitänyt päiväkirjaa vuoden 1973 syyskuusta vuoden 1975 huhtikuuhun saakka. Tämä päiväkirja julkaistiin 1982 nimellä Krishnamurti’s Journal, ja vuonna 1983 Krishnamurti teki myös ainutlaatuisen ”muistivihon”, jonka hän puhui nauhuriin istuessaan aamuisin itsekseen. Tämä julkaistiin 1987 nimellä Krishnamurti to Himself.
Mumbai, Chennai ja Varanasi ovat nykyään niiden Intian kaupunkien nimet, jotka aiemmin tunnettiin nimillä Bombay, Madras ja Benares. Jälkimmäiset nimet, joita käytettiin Krishnamurtin elinaikana, on säilytetty tässä teoksessa historiallisista syistä.
Ray McCoy
ALKUPERÄISLAITOKSEN ESIPUHE
Kesäkuussa 1961 Krishnamurti alkoi pitää päivittäin kirjaa havainnoistaan ja tajunnantiloistaan. Neljäätoista päivää lukuun ottamatta hän piti kirjaa seitsemän kuukauden ajan. Hän kirjoitti selvästi lyijykynällä ja korjaamatta juuri mitään. Käsikirjoituksen ensimmäiset 77 sivua on kirjoitettu pieneen muistivihkoon ja siitä eteenpäin käsikirjoituksen loppuun (eli sivulle 331) saakka suurempaan irtolehtiseen vihkoon. Muistiinpanot alkavat yllättäen ja loppuvat yllättäen. Krishnamurti ei itsekään osannut sanoa, mikä sai hänet aloittamaan kirjoittamisen. Hän ei ollut koskaan aiemmin tehnyt vastaavaa eikä tehnyt myöhemminkään.
Käsikirjoitusta on muokattu mahdollisimman vähän. Krishnamurtin kirjoitusvirheet on korjattu ja muutama välimerkki on lisätty selkeyden vuoksi. Jotkut lyhenteet, kuten Krishnamurtin poikkeuksetta käyttämä &-merkki, on kirjoitettu lyhentämättöminä, ja muutama alaviitteitä ja hakasulkeissa oleva välimerkki on lisätty. Muilta osin käsikirjoitus esitetään tässä sellaisena kuin se on alkujaan kirjoitettu.
Hänen käyttämänsä termi ”prosessi” kaivannee vähän selitystä. Vuonna 1922, ollessaan 28-vuotias, Krishnamurti kävi läpi henkisen kokemuksen, joka muutti hänen elämänsä ja jota seurasi vuosia jatkunut akuutti ja miltei keskeytymätön kipu hänen päässään ja selkärangassaan. Käsikirjoituksesta käy ilmi, että tämä ”prosessi”, kuten hän tätä salaperäistä kipua kutsui, jatkui vielä lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin, joskin paljon lievemmässä muodossa.
”Prosessi” oli fyysinen ilmiö, eikä sitä pidä sekoittaa siihen tietoisuuden tilaan, josta Krishnamurti käyttää näissä muistiinpanoissaan erilaisia ilmaisumuotoja ”autuus”, ”toisenlaisuus” ja ”äärettömyys”. Hän ei ole missään vaiheessa käyttänyt kipulääkkeitä prosessin lievittämiseksi. Hän ei ole koskaan käyttänyt alkoholia eikä minkäänlaisia huumeita. Hän ei ole koskaan tupakoinut, eikä hän ole viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana edes juonut teetä tai kahvia. Hän on koko ikänsä ollut kasvissyöjä ja on aina huolehtinut siitä, että ravinto on riittävää ja tasapainoista. Krishnamurtin mielestä asketismi on uskonnolliselle elämälle yhtä vahingollista kuin kohtuuttomuus. Hän pitääkin huolta kehostaan (hän on aina tehnyt eron kehon ja egon välillä) niin kuin ratsuväen upseeri hevosestaan. Hän ei ole koskaan sairastanut epilepsiaa eikä muitakaan sairauksia, joiden oletetaan aiheuttavan näkyjä tai muita henkisiä ilmiöitä. Hän ei myöskään harjoita mitään meditaatiosysteemiä. Kaikki tämä kerrotaan, jottei lukija kuvittelisi Krishnamurtin tajunnantilojen olevan huumeiden tai paastoamisen aiheuttamia.
Tämä ainutlaatuinen päiväkirja avaa meille Krishnamurtin opetuksen perustan, näin voitaneen sanoa. Tässä teoksessa on hänen opetuksensa olennaisin osa, joka kumpuaa esiin luonnollisesta lähteestä. Hän itse kirjoittaa näillä sivuilla: ”Joka kerralla tässä autuudessa on jotain uutta, se on laadultaan uutta, siinä on uusi tuoksu, mutta silti se on muuttumaton.” Niinpä siitä kumpuava opetuskaan ei koskaan ole aivan samanlainen, vaikka toistuukin usein. Samalla tavalla puut, vuoret, joet, pilvet, auringonvalo, linnut ja kukat, joita hän kuvailee yhä uudelleen, ovat ikuisesti uusia, koska ne nähdään silmin, jotka eivät ole tottuneet niihin, joka päivä ne ovat hänelle täysin uusi havainto, ja niin niistä tulee meillekin.
Kesäkuuta 18. päivänä 1961, jolloin Krishnamurti aloitti muistiinpanojensa kirjoittamisen, hän oleskeli New Yorkissa Läntisellä 87:nnellä kadulla asuvien ystäviensä luona. Hän oli lentänyt New Yorkiin Lontoosta 14. kesäkuuta, missä oli viettänyt kuutisen viikkoa ja pitänyt kaksitoista puhetilaisuutta. Ennen Lontooseen tuloaan hän oli ollut Roomassa ja Firenzessä, ja sitä ennen vuoden kolme ensimmäistä kuukautta Intiassa, missä hän oli pitänyt puheita New Delhissä ja Bombayssa.
Mary Lutyens
OTTEITA TEKSTISTÄ
18. kesäkuuta [1961 New York]
Illalla se tapahtui: yhtäkkiä se oli läsnä ja täytti huoneen – valtava kauneuden, voiman ja lempeyden tunne. Muutkin huomasivat sen.
19. kesäkuuta
Koko yön se oli läsnä aina kun olit hereillä. Pää oli kipeä noustessasi lentokoneeseen. Aivojen puhdistuminen on välttämätöntä. Aivot ovat kaikkien aistien keskus. Mitä valppaammat ja herkemmät aistit ovat, sitä vireämmin aivot toimivat. Ne ovat muistamisen, menneisyyden keskus, ne ovat kokemuksen, tiedon ja perinteen varasto. Niinpä ne ovat rajoittuneet, ehdollistuneet. Siksi niiden toiminnot ovat suunniteltuja, harkittuja ja perusteltuja, mutta sidottuja, ne toimivat rajatusti, ajassa ja tilassa. Ne eivät voi muotoilla tai ymmärtää tuota jotakin, mikä on kokonaista, ehjää, täydellistä.
21. kesäkuuta
Itsekriittinen tietoisuus on välttämätöntä. Mielikuvitus ja harhat vääristävät selkeää havainnointia. Harhoja on niin kauan kuin halutaan jatkaa nautintoa ja välttää tuskaa. Vaatimus miellyttävien kokemusten jatkumisesta tai muistamisesta ja tuskan ja kärsimyksen välttämisestä synnyttävät harhoja. Jotta harhan voi pyyhkiä kokonaan pois, nautinto ja suru on ymmärrettävä, mutta se ei tapahdu niitä hillitsemällä tai ylevöittämällä, niihin samaistumalla tai niitä kieltämällä.
Vain silloin, kun aivot ovat hiljaa, on mahdollista tehdä oikeita havaintoja. Mutta voivatko aivot koskaan olla hiljaa? Voivat, kun ne ovat negatiivisesti tietoiset. Silloin ne toimivat herkästi ja vääristämättä.
23. kesäkuuta
Luominen ei ole koskaan yksilön käsissä. Se lakkaa kokonaan, kun yksilöllisyys kykyineen, lahjoineen ja taitoineen alkaa hallita. Luominen on kokonaisuuden tuntemattoman olemuksen liikettä, se ei ole koskaan jonkin sen osan itseilmaisua.
Juuri kun olit käynyt vuoteeseen, tunsit saman täyteyden kuin Il Lecciossa. Se ei ollut ainoastaan huoneessa, vaan tuntui kattavan koko maanpiirin horisontista toiseen. Se oli jonkinlaista siunauksellisuutta.
Paine ja sille ominainen kipu tuntuivat koko aamun ja jatkuivat iltapäivällä.
27. kesäkuuta
Elämässä on vain yhtä liikettä, joka on sekä ulkoista että sisäistä. Tämä liike on jakamaton, vaikka se on tapana jakaa. Kun se jaetaan, useimmat näkevät vain ulkoisen – tiedon, aatteiden, uskomusten, auktoriteetin, turvallisuuden, menestyksen ja muun sellaisen liikkeen. Ihminen reagoi siihen seuraamalla niin sanottua sisäistä elämää näkyineen, toiveineen, pyrkimyksineen, salaisuuksineen, ristiriitoineen ja murheineen. Koska tuo liike on reaktio, se on ristiriidassa ulkoisen kanssa. Siten ilmenee vastakkaisuutta kipuineen, huolineen ja pakoineen.
28. kesäkuuta
Sillä, mikä on pyhää, ei ole tunnusmerkkejä. Temppeliin sijoitettu kivi, kirkkoon asetettu jumalankuva, mitkään sellaiset symbolit eivät ole pyhiä. Ihminen sanoo niitä pyhiksi, pyhittää ne ja palvoo niitä monimutkaisten viehtymysten, pelkojen ja kaipuiden takia. Tuollainen pyhyys kuuluu kuitenkin yhä ajattelun alueelle, se on ajatuksen kehittelemä, eikä ajatuksessa ole mitään uutta eikä pyhää.
Ajatus osaa kehitellä mutkikkaita järjestelmiä, opinkappaleita ja uskomuksia, mutta sen heijastamat kuvitelmat, symbolit, eivät ole yhtään sen pyhempiä kuin talon tai uuden lentokoneen piirustukset. Kaikki tuollainen on ajattelun rajojen sisäpuolella, eikä niissä ole mitään pyhää eikä mystistä. Ajatus on ainetta, ja sen voi muovata miksi hyvänsä, rumaksi tai kauniiksi.
On kuitenkin sellaistakin pyhyyttä, joka ei ole ajatuksesta syntyisin, ei myöskään ajatuksen kirvoittamasta tunteesta. Se ei ole ajatuksen tunnistettavissa, eikä ajatus voi käyttää sitä hyväkseen. Ajatus ei voi antaa sille muotoa. On kuitenkin olemassa jonkinlaista pyhyyttä, sellaista, jota ei mikään symboli eikä sana voi koskettaa. Se ei ole ilmaistavissa. Se on tosiasia.
Tosiasia on nähtävä, eikä näkeminen tapahdu sanojen avulla. Kun tosiasia tulkitaan, se lakkaa olemasta tosiasia, se muuttuu aivan muuksi. Näkeminen on äärimmäisen tärkeätä. Tällainen näkeminen on ajan ja tilan tuolla puolella. Se tapahtuu heti, silmänräpäyksessä. Se, mitä nähdään, ei ole koskaan enää sama. Ei ole mitään ”enää” tai ”sillä välin”.
Tällä pyhyydellä ei ole palvojaa, tarkkailijaa, joka mietiskelee sitä. Se ei ole myytävänä eikä ostettavissa. Kuten ei kauneutta, ei pyhyyttäkään voi ymmärtää vastakohtansa kautta, koska sillä ei ole vastakohtaa.
Läsnäolo on täällä, ja se täyttää huoneen, läikehtii yli kukkuloiden, vesien tuolle puolen, ja peittää maan.
Viime yönä, kuten on tapahtunut pari kertaa aiemminkin, keho oli vain organismi, ei mitään muuta. Se toimi, mutta pysyi tyhjänä ja hiljaa.
1. heinäkuuta
Aivan kuin kaikki olisi pysähtynyt. Minkäänlaista liikettä ei ole, mikään ei värähdäkään. On vain täydellinen tyhjyys kaikesta ajattelusta, kaikesta näkemisestä. Ei ole selittäjää, joka tulkitsisi, tarkkailisi, sensuroisi. Mittaamaton avaruus on täysin liikkumaton, äänetön. Ei ole olemassa tilaa eikä aikaa, joka kattaisi tämän. Kaiken alku ja loppu on tässä. Siitä ei voi oikeastaan sanoa yhtään mitään.
Paine ja rasitus ovat jatkuneet lievinä koko päivän, vasta nyt ne ovat voimistuneet.
2. heinäkuuta
Se mitä eilen tapahtui, mittaamaton hiljainen laajuus, jatkui koko illan, vaikka ympärillä oli vilkkaasti keskustelevia ihmisiä. Se jatkui koko yön, se oli läsnä vielä aamullakin. Vaikka keskustelu oli liioittelevaa, tunteenomaisesti kiihtynyttä, yhtäkkiä kesken kaiken se oli läsnä. Ja se on täällä nytkin, siinä on kauneutta, autuutta ja sanattoman haltiotilan tuntua.
4. heinäkuuta
Joutuupa arjessaan tekemään mitä hyvänsä, järkytykset ja monenlaiset tapahtumat eivät saisi jättää arpia. Nuo arvet muodostuvat egoksi, itseksi, joka vahvistuu elämän aikana ja jonka muurit kasvavat lähes läpipääsemättömiksi.
7. heinäkuuta
Menestys on brutaalia. Menestyminen kaikissa muodoissaan edellyttää kovapintaisuutta, olipa kyse politiikasta, uskonnosta, taiteesta tai liike-elämästä, ja häikäilemättömyys on sille ominaista.
9. heinäkuuta
Lentokoneessa melun, tupakansavun ja äänekkään juttelun keskellä alkoi aivan yllättäen äärettömyyden, ihmeellisen autuuden läsnäolo tuntua samoin kuin Il Lecciossa – tuo välitön pyhyyden tunne. Se oli läsnä siitä huolimatta, että keho oli hermostuneen jännittynyt väkijoukon, melun ja muun sellaisen takia. Paine ja rasitus olivat voimakkaat, ja takaraivossa tuntui ankaraa kipua. Oli vain tämä tila, ei sen tarkkailijaa. Koko keho oli tuossa tilassa, ja pyhyyden tunne oli niin voimakas, että huulilta pääsi voihkaisu. Viereisillä istuimilla oli matkustajia.
Tätä tilaa kesti useita tunteja, myöhään yöhön asti. Aivan kuin olisit katsellut tuhannen vuosisadan, et vain silmiesi voimalla. Ilmiö oli merkillinen. Aivot olivat aivan tyhjät, kaikki reagoiminen oli lakannut. Noiden tuntien aikana et ollut tietoinen tuosta tyhjyydestä, tietoa se on vasta tätä kirjoittaessasi. Tämä on vain kuvailua, ei todellisuutta.
Oli erikoinen ilmiö, että aivot kykenivät tyhjentymään. Kun silmät olivat kiinni, keho ja aivot tuntuivat sukeltavan pohjattomiin syvyyksiin, sanoin kuvaamattomaan herkkyyden ja kauneuden tilaan. Viereisellä istuimella istunut matkustaja kyseli jotakin ja sai vastauksen. Syväjännitteisyys vallitsi jälleen; jatkuvuutta ei ilmennyt, vain olemista. Aamu alkoi hiljalleen sarastaa, ja kirkas valo täytti taivaan.
13. heinäkuuta
Oltuasi eilen pitkällä ja ihanalla ajelulla vuoristoisella maaseudulla ja astuessasi sen jälkeen illalla huoneeseen tuo outo, pyhä siunauksellisuuden tunne täytti huoneen. Vallitsi tunne suuresta kauneudesta ja rakkaudesta ja kypsästä täyteydestä.
16. heinäkuuta
Aamulla huoneen täytti outo pyhyys. Siinä oli valtavaa, läpitunkevaa voimaa, joka tunkeutui olemuksesi joka soppeen täyttäen, puhdistaen ja tehden kaiken osaksi itseään. Myös toinen tunsi sen. Juuri sitä jokainen ihminen kaipaa, ja koska hän kaipaa sitä, se väistää häntä. Munkki, pappi ja sannyasi piinaavat kehoaan ja luonnettaan sitä ikävöidessään, mutta se välttää heitä. Sitä ei voi ostaa. Sellaista rakkautta ei saa uhrauksilla, hyveillä eikä rukoilemisella. Tätä elämää, tätä rakkautta ei voi olla, jos kuolemaa käytetään välineenä sen saavuttamiseksi. Kaiken etsimisen ja pyytämisen on kokonaan lakattava.
20. heinäkuuta
Eilen iltapäivällä prosessi oli erityisen voimakas. Kun odottelit autossa, kykenit vain vaivoin seuraamaan mitä ympärillä tapahtui. Myöhemmin prosessin voima kasvoi ja kävi lähes sietämättömäksi, ja oli pakko asettua makuulle. Onneksi huoneessa oli joku.
Huone täyttyi tuosta autuudesta. On melkein mahdotonta sanoin kuvata, mitä sitten seurasi. Sanat ovat kovin elottomia, niiden merkitys on rajattu ja kapea-alainen, ja se, mitä tapahtui, oli kaikkien sanojen ja kuvailun tuolla puolen. Se oli koko luomisen keskus, se oli puhdistavaa vakavuutta, joka tyhjensi aivot kaikista ajatuksista ja tunteista. Tuo vakavuus oli kuin salama, joka hävittää ja polttaa poroksi kaiken. Sen syvyys oli mitatonta, se oli läsnä liikkumattomana, läpitunkemattomana, sen kiinteys oli kevyttä kuin taivaat. Se oli silmissä ja hengityksessä. Silmät näkivät, ja nämä silmät, jotka nyt näkivät ja katsoivat, olivat täysin erilaatuiset kuin fyysiset silmät, ja kuitenkin ne olivat samat. Oli vain näkemistä, nuo silmät näkivät ajan ja tilan tuolle puolen. Huoneessa vallitsi selittämätön arvokkuus ja rauha, joka oli kaiken liikkeen, kaiken toiminnan ydin. Hyveellisyys ei siihen yltänyt, sillä tämä oli ihmisen hyveiden ja lakien ulottumattomissa. Oli rakkautta, joka kaiken uuden tavoin oli äärimmäisen altista tuholle, mutta silti ylitti kaiken tämän. Se oli katoamatonta, mahdotonta nimetä, tuntematonta. Ajatus ei voi koskaan ymmärtää sitä. Minkäänlainen toiminta ei voinut koskettaa sitä. Se oli puhdasta, kajoamatonta ja siksi pakahduttavan kaunista.
Kaikki tämä näytti vaikuttavan aivoihin. Ne eivät enää olleet entisensä. Ajatus on kovin mitätön, se on tarpeen, mutta kovin mitätöntä. Tämän tapahduttua vuorovaikutus tuntui toisenlaiselta. Kuten hirmumyrsky ja tuhoisa maanjäristys panevat joet virtaamaan uuteen suuntaan, muuttavat maiseman ja tunkeutuvat syvälle maaperään, samoin tämä on kaatanut ajatuksen aitaukset ja muuttanut sydämen tilan.
22. heinäkuuta
Miksi tapahtuu sekä sisäistä että ulkoista rappeutumista? Miksi? Aika aiheuttaa tuhoa kaikissa mekaanisissa rakennelmissa. Ajan myötä jokainen elimistö kuluu loppuun käytön ja sairauksien seurauksena. Mutta miksi pitäisi rappeutua sisäisesti, psykologisesti? Aivot pystyvät helposti antamaan hyviä selityksiä, mutta miksi valitsemme huonomman emmekä parempaa, miksi vihan mieluummin kuin rakkauden, miksi ahneuden anteliaisuuden sijaan, miksi itsekeskeisyyden emmekä avarakatseista kokonaistoimintaa? Miksi käperrymme omaan itseemme, kun vuoret kohoavat taivaisiin ja virrat ryöppyävät välkkyvinä? Miksi kadehdimme, miksi emme rakasta? Miksi?
Tosiasian näkeminen johtaa yhtäälle, mielipiteet ja selitykset toisaalle. Rappeudumme ja taannumme, ja oleellista on tuon tosiasian näkeminen, eivät sen syyt. Kun edessämme on tosiasia, selityksistä ei ole juurikaan apua. Selityksiin, sanoihin tyytyminen on yksi keskeisistä taantumisen aiheuttajista. Miksi sota eikä rauha? Väkivaltaisuutemme on tosiasia. Sekä sisäinen että ulkoinen ristiriita ovat osa jokapäiväistä elämäämme. Olemme kunnianhimoisia ja janoamme menestystä. Tämän tosiasian näkeminen lopettaa rappeutumisen, taitavatkaan selitykset ja ovelat sanat eivät auta. Jos taantuminen mielitään lopettaa, on valitsemisen lakattava kokonaan. Rappeuttaviin tekijöihin kuuluu myös itsensä toteuttamisen tarve ja sitä varjona seuraavat tyydytys ja suru.
Heräsit varhain tänä aamuna suuren autuuden tunteeseen. Tuossa selkeyden ja kauneuden tilassa sinun oli ”pakko” nousta istumaan. Myöhemmin aamulla, istuessasi penkillä tien vieressä, autuuden äärettömyys tuntui. Se suojasi kuten yläpuolella kaartuva puu, jonka lehdet varjelivat voimakkaalta vuoristoauringolta ja kuitenkin sallivat valon päästä lävitse. Kaikki vuorovaikutus on tuollaista suojaa, jossa on vapautta, ja koska siinä on vapautta, se antaa suojan.
23. heinäkuuta
Se oli läsnä, tuo ääretön, jota ei ainoakaan ajatuksen aalto, muistikuva, voisi turmella. Se vain oli, ja silmät ja hengitys olivat sitä täynnä.
Aika, aikaansaamattomuus, turmelee. Sen on täytynyt jatkua jo jonkin aikaa. Aamu alkoi juuri sarastaa, ulkona oli kastetta ruohikolla ja auton päällä. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta terävä, luminen vuorenhuippu erottui selvästi harmaansinistä taivasta vasten. Aamu oli lumoava, pilvetön. Mutta sitä ei kestäisi kauan, se oli liian ihanaa.
Minkä takia tämä kaikki tapahtuu? Mikään selitys ei riitä, vaikka niitä voisi keksiä vaikka kuinka monta. Tietyt seikat ovat kuitenkin ilmeiset: 1) Sen tulemisesta ja menemisestä ei saa lainkaan välittää. 2) Tuon kokemuksen jatkamista tai tallentamista muistiin ei saa haluta. 3) On oltava fyysistä herkkyyttä, mukavuudenhalu ei saa tulla liian tärkeäksi. 4) Asenteen on oltava itsekriittinen mutta samalla leikkisä.
Vaikka jollakulla sattuisi olemaan kaikki nämä, eivätkä ne olisi tarkoituksellisen kehittelyn ja nöyryyden tulosta – sekään ei riittäisi. Tarvitaan jotakin täysin erilaatuista – tai mitään ei tarvita. Tuon jonkin täytyy vain tulla, sitä ei ole mahdollista tavoitella, tehtiinpä mitä tahansa. Listaan voi lisätä vielä rakkauden, mutta tuo jokin on rakkauden tuolla puolen.
Yksi asia on varma: aivot eivät voi koskaan käsittää tai omaksua sitä. Autuas on hän, joka saa tuon jonkin annettuna ja jolla on hiljaiset, vaiteliaat aivot.
28. heinäkuuta
Eilen kävelimme suosikkipolullamme, joka myötäilee kapeassa laaksossa kohisevaa virtaa. Siellä kasvaa tummia mäntyjä, kukkaketoja ja kaukana näkyvät mahtava lumipeitteinen vuori ja vesiputous. Oli lumoavan kaunista, rauhallista ja viileää. Kulkiessamme pyhä siunauksellisuus saapui, sitä saattoi melkein koskettaa, ja syvällä sisimmässä tapahtui muutoksen liikehdintää. Tuon illan ihanuus ja kauneus eivät olleet tästä maailmasta. Mittaamaton oli läsnä, ja hiljaisuus vallitsi.
Prosessi oli käynnissä koko aamun, ja jonkinlainen malja, jolla ei ollut korkeutta eikä syvyyttä, tuntui kuohuvan yli reunojen.
30. heinäkuuta
Päivä oli pilvinen, raskaat tummat pilvet peittivät taivaan. Aamulla oli satanut, ja ilma oli kylmentynyt. Kävelyn jälkeen keskustelimme, mutta enimmäkseen vain katselimme maan, talojen ja tummien puiden kauneutta.
Aivan yllättäen esiin välähti valtava voima, jota oli mahdotonta lähestyä. Se oli fyysisesti murskaava. Keho jähmettyi liikkumattomaksi, ja silmät oli suljettava, ettet pyörtyisi. Se oli kertakaikkisen musertavaa, ja kaikki oleva näytti lakkaavan olemasta. Tuon voiman järkkymättömyys sekä siihen liittyvä tuhoava energia pyyhkivät näkemisen ja kuuntelemisen rajoitukset. Se oli jotakin sanoin kuvaamattoman suurta, sen korkeutta ja syvyyttä ei voi tuntea.
3. elokuuta
Heräsit varhain vahvaan tunteeseen toisenlaisuudesta, toisesta maailmasta, joka on kaiken ajattelun tuolla puolen. Tunne oli intensiivinen ja yhtä kirkas ja puhdas kuin varhainen aamu ja pilvetön taivas. Mieli puhdistuu kuvittelusta ja harhoista, koska ei ole jatkuvuutta. Kaikki on, ja kuitenkaan se ei ole ollut koskaan ennen. Missä jatkuvuus on mahdollista, siellä ilmenee itsepetosta.
8. elokuuta
Herätessäsi kaikki oli rauhallista, koska edellinen päivä oli ollut uuvuttava. Oli hämmästyttävän hiljaista, kun nousit istumaan meditoidaksesi kuten tavallista. Yllättäen, samalla tavoin kuin kuullaan kaukaa kantautuva ääni, se alkoi rauhallisesti, lempeästi, ja yhtäkkiä se oli läsnä koko voimallaan. Sitä kesti ehkä muutaman minuutin. Se meni, mutta syvälle tajuntaasi jäi sen tuoksu ja silmiisi näky siitä.
Tämänaamuisen puheen aikana äärettömyys ja sen autuus olivat läsnä. Kukin varmaankin tulkitsi sitä omalla tavallaan, tuhoten siten sen tulkitsemattoman olemuksen. Jokainen tulkinta vääristää.
11. elokuuta
Kun aivot lakkaavat ruokkimasta itseään kokemuksilla, muistilla ja ajatuksella, kun aivot kuolevat kokemiselle, niiden toiminta ei ole enää itsekeskeistä. Silloin ne saavat ravintonsa muualta. Tällainen ravinto tekee mielestä uskonnollisen.
14. elokuuta
Koko mieli oli kaukana kaiken kokemisen tuolla puolen. Ja meditoija oli hiljaa.
18. elokuuta
Katsomme aina ulkopuolelta sisäänpäin. Muistamisen ja tunnistamisen pohjalta yritämme päästä selville sisimpämme sopukoista, syvistä vaikuttimista ja tarpeista. Kaivaudumme mielen valtaviin syvyyksiin. Koko tämä haasteiden ja reaktioiden prosessi – piilevän ja avoimen toiminnan kokeminen ja tunnistaminen – on tajuntaa, joka on sidoksissa aikaan.
Kuppi ei ole vain kupin muotoa, väriä ja rakennetta, se on myös tyhjyyttä kupin sisällä. Kuppi on muotonsa sisältämää tyhjyyttä. Ilman tuota tyhjyyttä ei olisi kuppia eikä muotoa. Tunnemme tajunnan sen ulkoisista tunnusmerkeistä, sen korkeuden ja syvyyden, ajatuksen ja tunteen rajoissa. Kaikki nuo ovat vain tajunnan ulkoista muotoa, ja ulkoisesta käsin yritämme löytää sisäisen. Onko se mahdollista?
Teoriat ja spekulaatiot ovat merkityksettömiä, ne itse asiassa estävät löytämisen. Ulkoisesta yritämme löytää sisäisen, tunnetusta käsin tutkistelemme tuntematonta toivoen löytävämme sen. Onko mahdollista tutkia ulkoista sisältä käsin? Tunnemme välineen, joka tutkii ulkoisesta käsin, mutta onko välinettä, joka tutkii tuntemattomasta käsin tunnettua? Onko? Ja miten voisi olla? Ei voi. Jos sellainen on, se voidaan tunnistaa, ja jos se voidaan tunnistaa, se on tunnetun alueella.
Ihmeellinen autuus tulee milloin mielii, ja sen jokaisella käynnillä tapahtuu syvällä sisimmässä muutos. Se ei ole koskaan sama.
19. elokuuta
Näkeminen ilman ajatusta on totaalista. Vuoren yllä leijailevan pilven näkeminen ilman ajatusta ja sen reaktioita on jotakin uutta, ihme. Se ei ole ”kaunista”, se on räjähtävää kaikessa valtavuudessaan. Se on jotakin, mitä ei ole koskaan ennen ollut eikä tule koskaan olemaan. Näkeminen ja kuunteleminen edellyttävät, että tajunta on täysin hiljaa, jolloin on tilaa hävittävälle luomiselle.
21. elokuuta
Ahneus ja viha täyttävät ja tylsistävät aivot milloin tyydytyksen, milloin tyytymättömyyden tunteella.
23. elokuuta
Istuessasi autossa kaiken tuon kauneuden ja värikkyyden keskellä ”tuntien” haltiotilaa, kuolema oli osa rakkautta, osa kaikkea. Kuolema ei ollut symboli, idea, jokin tietämäsi asia. Se oli läsnä todellisena, tosiasiana, yhtä kiihkeänä ja vaativana kuin ohittamaan pyrkivän auton tuuttaus. Niin kuin elämä ei koskaan mene pois eikä voi työntää sitä syrjään, niin ei kuolemakaan koskaan poistu, eikä sitä voi torjua. Se oli läsnä tavattoman voimakkaana ja lopullisena.
Se oli läsnä koko yön. Se tuntui vallanneen aivot ja tavanomaiset toiminnot. Aivojen liikkeet jatkuivat, mutta niitä katseltiin huolettomasti sivusta. Ennenkin oli ilmennyt tätä sivusta katsomista, mutta nyt se oli täysin sanallisen ilmaisun saavuttamattomissa. Kaikesta oli tullut paljon väkevämpää, myös elämästä ja kuolemasta.
Kuolema oli läsnä herätessäsi, ei suruna, se oli elämää. Aamu oli ihmeellinen. Se oli autuutta, jossa oli vuorten ja puiden riemua.
24. elokuuta
Lueskelimme jotain kommentoiden maailman menoa, kun täysin odottamatta huone täyttyi autuudesta, joka on viime aikoina ilmaantunut usein. Pienen huoneen ovi oli auki, ja olimme juuri menossa syömään, kun se tuli avoimesta ovesta. Sen saattoi kirjaimellisesti fyysisesti tuntea, oli kuin aalto olisi tulvinut huoneeseen. Se voimistui yhä ”enemmän”, eikä enemmän tässä tarkoita vertailua mihinkään muuhun. Se oli jotain uskomattoman vahvaa ja järkähtämätöntä, siinä oli murskaavaa voimaa. Sanat eivät ole tuo asia, eikä tapahtunutta voi koskaan ilmaista sanoin, se on nähtävä, kuultava ja elettävä. Silloin sillä on aivan toinen merkitys.
25. elokuuta
Meditaatio syntyy luonnollisesti, kun kaikki positiiviset ja negatiiviset väitteet ja päätelmät on ymmärretty, ja ne putoavat pois vaivatta. Se on aivojen täydellistä tyhjyyttä. Olennaista on tyhjyys, ei se, mitä tyhjyydessä on. Näkemistä tapahtuu vain tyhjyydestä käsin, siitä viriää kaikki hyveellisyys, ei yhteiskunnan moraali ja kunnioitettavuus. Juuri tyhjyydestä ilmaantuu rakkaus, muutoin se ei ole rakkautta. Oikeamielisyyden perusta on tässä tyhjyydessä. Se on kaiken loppu ja alku.
26. elokuuta
Miksi tämä loputon tarve olla täydellinen, tulla täydelliseksi kuin kone? Täydellisyyden ideaa, esimerkkiä, symbolia, pidetään hienona, ylevänä, mutta onko se sitä?
Täydellisyys on vain hienompi nimi menestykselle. Kunnianhimo on menestyneiden ja erilaisten sankareiden silmissä oikeutettua ja palvottua.
Täydellisyyttä ei ole olemassa, se on pahasta, paitsi kun on kyse koneista.
Rakkaus ei ole täydellistä eikä epätäydellistä. Täydellistä ja epätäydellistä on vain silloin, kun rakkautta ei ole. Rakkaus ei koskaan tavoittele mitään, se ei yritä tehdä itseään täydelliseksi. Se on liekki ilman savua. Pyrkiessämme täydelliseksi syntyy vain lisää savua.
Täydellistyminen on pelkkää tavoittelua, joka on mekaanista ja johtaa yhä täydellisemmin tottumaan, matkimaan ja synnyttämään pelkoa. Meidät kasvatetaan kilpailemaan ja menestymään, jolloin tulokset ovat kaikki kaikessa. Rakkaus itse asiaan katoaa. Silloin soitinta ei käytä rakkaudesta sen sointiin, vaan sen mukanaan tuoman kuuluisuuden, rahan, vaikutusvallan ja muun sellaisen vuoksi.
Oleminen on äärettömän paljon merkityksellisempää kuin joksikin tuleminen. Oleminen ei ole joksikin tulemisen vastakohta; jos se on sen vastakohta tai vastustaa sitä, se ei ole olemista. Kun joksikin tuleminen kuolee kokonaan, jäljelle jää oleminen.
27. elokuuta
Aika ei saa aikaan ymmärtämistä. Ymmärrys ei tule koskaan huomenna, se tapahtuu joko nyt tai ei koskaan. On vain tuo nyt, tuota ”ei koskaan” ei koskaan tule, koska on vain nykyhetki. ”Näkeminen” on välitöntä.
31. elokuuta
Meditaatio ei ole varmuutta tavoittelevien aivojen typerää laskelmointia. Meditaatio on tuhoisaa turvahakuisuudelle, ja siinä on suurta kauneutta, joka ei ole ihmisen eikä luonnon aikaansaamaa, vaan hiljaisuuden kauneutta.
Tämä hiljaisuus on tyhjyyttä, jossa ja josta kaikki oleva virtaa ja saa elämänsä. Se ei ole tiedon alueella, äly ja tunne eivät voi raivata tietään sinne. Sinne ei ole tietä, ja sinne johtava menetelmä on vain ahneiden aivojen keksintöä. Kaikki laskelmoivan minän keinot on tuhottava kokonaan. Kaiken eteenpäin tai taaksepäin menemisen, ajan liikkeen, on päätyttävä ilman huomista. Meditaatio on hävitystä, se on vaaraksi niille, jotka haluavat joko viettää pinnallista elämää tai elää kuvitelmissa ja myyteissä.
1. syyskuuta
On äärettömän paljon tärkeämpää ymmärtää harhoja luova voima kuin ymmärtää todellisuus. Harhoja synnyttävän voiman on lakattava kokonaan, mutta ei todellisuuden saavuttamisen toivossa. Tosiasian kanssa ei neuvotella. Todellisuus ei ole palkinto. Valheellisen on poistuttava, mutta ei siksi, että saavutetaan se, mikä on totta, vaan siksi, että se on valheellista.
7. syyskuuta
Valta on aina pahaa, käyttipä sitä poliitikko, pyhimys tai miestään tyrannisoiva vaimo.
8. syyskuuta
Ajatus rakentaa itse oman vankilansa ja elää siinä, onpa se tulevassa tai menneessä, kullattu tai koruton. Ajatus ei voi koskaan olla hiljaa, se on luonnostaan rauhaton, ikuisesti se ryntää tai vetäytyy. Ajatuskoneisto on aina liikkeessä, äänekkäästi tai äänettömästi, pinnalla tai piilossa. Se ei voi kuluttaa itseään loppuun. Se voi sivistää itseään, hallita vaelteluaan, se voi valita oman suuntansa ja mukautua ympäristöön.
Ajatus ei kuitenkaan voi päästä itsensä tuolle puolen. Se voi kyllä toimia ahtailla tai laajoilla alueilla, mutta se liikkuu aina muistin rajoissa, ja muisti on aina rajoittunutta. Muistin on kuoltava psykologisesti, sisäisesti, ja toimittava vain ulkoisesti. Sisäisesti kuoleminen on välttämätöntä, ja ulkoisesti on pysyttävä herkkänä jokaiselle haasteelle ja reaktiolle. Ajatuksen osallistuminen sisäiseen vääristää toimintaa.
12. syyskuuta
Kaupunki ei ole miellyttävä paikka, olipa se miten kaunis hyvänsä – ja tämä kaupunki on kaunis. Puhdas joki, aukiot, kukat, melu, lika ja huomiota herättävä torni, nuo kyyhkyset ja nämä ihmiset, kaikki tämä ja taivas tekevät kaupungista miellyttävän, mutta se ei silti ole maaseutua, niittyjä, metsiä ja puhdasta ilmaa. Maaseutu on aina kaunis, kaukana savusta ja liikenteen pauhusta, tavattoman kaukana, ja siellä on maata, hyvin hedelmällistä, hyvin rehevää.
Joenvartta kävellessä liikenteen kohistessa lakkaamatta tuntui, että joki sisälsi koko maanpiirin. Vaikka kivet ja sementti reunustivat jokea, se oli valtava, siinä oli kaikkien jokien vedet vuorilta tasangoille. Se muuttui auringonlaskun väreiksi, siinä hehkuivat kaikki värisävyt, joita silmä oli koskaan nähnyt. Iltatuuli leikitteli kaikella, ja syksy hipaisi jokaista lehteä. Taivas oli tavattoman lähellä, se suorastaan syleili maata, ja vallitsi uskomaton rauha. Yö teki tuloaan.
Tarve ja halu kuuluvat yhteen kuten täyttymys ja pettymys. Ei ole ylevää eikä alhaista halua, on vain halua, joka on ikuisessa ristiriidassa itsensä kanssa. Se polttelee niin erakon kuin puoluepomon sisintä. He ehkä kutsuvat sitä eri nimillä, mutta se on olemassa ja nakertaa sisältä.
Kun ymmärtää sekä ulkoisen että sisäisen tarpeen täysin, halu ei enää ole kidutusta. Silloin sillä on aivan erilainen merkitys, sen perimmäinen merkitys on ajatuksen sisällön saavuttamattomissa ja ulottuu tunnekuohujen, myyttien ja harhojen tuolle puolen. Kun tarve ymmärretään täysin – ei pelkästään määrällisesti tai laadullisesti – silloin halu on liekki, ei piinaa. Jos tämä liekki puuttuu, elämä on hukassa. Juuri tämä liekki polttaa pois kohteensa mitättömyyden, ne rajat ja aidat, jotka mielelle on asetettu. Kun näin tapahtuu, tuota liekkiä voidaan luonnehtia monin nimin: rakkaus, kuolema, kauneus. Silloin se on läsnä eikä sille ole loppua.
13. syyskuuta
Mielen sisältö sinänsä ei muodosta mieltä, mutta mieltä ei olisi ilman sisältöä. Se on enemmän kuin mitä se sisältää. Ilman mieltä sisältöä ei olisi; sisältö on olemassa, koska mieli on.
14. syyskuuta
Kun pelko päättyy, ei enää synny harhoja, myyttejä, näkyjä toivoineen ja epätoivoineen.
18. syyskuuta
Meditaatio murtaa tajunnan rajat, se hajottaa ajatuskoneiston ja ajatuksen herättämät tunteet. Palkkioita ja lupauksia tarjoavaan menetelmään tai järjestelmään juuttunut meditaatio rampauttaa ja kesyttää energian.
Meditaatio vapauttaa runsaasti energiaa. Kontrolli, itsekuri ja tukahduttaminen turmelevat tuon energian puhtauden. Meditaatio on kiihkeästi palava liekki, joka ei jätä jälkeensä tuhkaa. Sanat, tunne, ajatus – ne jättävät aina jälkeensä tuhkaa, ja siinä tuhkassa maailma elää. Meditaatio on vaarallista, sillä se hävittää kaiken, jäljelle ei jää kerta kaikkiaan mitään, ei edes halun häivää, ja tässä valtavassa, pohjattomassa tyhjyydessä on luomista ja rakkautta.
Edelleen: analyysi, onpa se omakohtaista tai ammatillista, ei saa aikaan mutaatiota tajunnassa. Mikään ponnistus ei voi muuttaa sitä muuksi. Ponnistus on ristiriitaa, ja ristiriita vain vahvistaa tajunnan muureja. Olipa järkeily miten loogista ja tervettä tahansa, se ei voi vapauttaa tajuntaa, sillä se on vaikutteiden, kokemuksen ja tiedon työstämä idea, ja kaikki ne ovat tajunnan lapsia.
Totuudella ei ole vastakohtaa, kuten ei rakkaudellakaan. Vastakohdan tavoitteleminen ei johda totuuteen. Vastakohta on hylättävä.
19. syyskuuta
Jos ilolla on syy, se ei enää ole iloa.
20. syyskuuta
Toimiessaan aivot toteuttavat itseään, mikä on toimimattomuutta, niiden uudistuminen edellyttää lisää uudistamista. Aivot ovat oman toimintansa ja toimimattomuutensa vanki. Ne eivät koskaan nuku, niiden unissakin ajatus on valveilla. Ovatpa aivot miten toimeliaat, ylevät tai alhaiset tahansa, ne ovat mitättömät. Niiden mitättömyydellä ei ole mitään määrää. Ne eivät voi paeta itseään, niiden hyveellisyys on alhaista ja niiden moraali kehnoa.
Ne voivat kuitenkin olla täysin, ehdottoman hiljaa, ja se on ainoa, mitä ne voivat tehdä. Tämä hiljaisuus ei ole uneliaisuutta eikä laiskottelua.
23. syyskuuta
On hyvin outoa, että jokainen janoaa valtaa. He tappavat ja tuhoavat toisensa saadakseen sitä.
Valta synnyttää auktoriteetin, ja sen myötä tulee ristiriitoja, hämmennystä ja surua. Auktoriteetti turmelee ihmisen, jolla sitä on, ja sen lähellä olevat ja sitä tavoittelevat. Mitä enemmän valtaa, sitä suurempi pahuus. Se on sairaus, joka tarttuu jokaiseen ja jota jokainen vaalii ja palvoo.
25. syyskuuta
Meditaatio on ymmärtämisen kukoistamista. Ymmärtäminen ei tapahdu ajan rajojen sisällä, aika ei saa koskaan aikaan ymmärtämistä. Ymmärtäminen ei ole asteittainen prosessi, jota kartutetaan pikkuhiljaa, huolella ja kärsivällisesti. Ymmärtäminen tapahtuu nyt tai ei koskaan. Se on hävittävä välähdys, ei säyseä asia. Juuri tätä hävitystä ihminen pelkää ja karttaa sitä siksi tietoisesti tai tietämättään. Ymmärtäminen voi muuttaa ihmisen elämän kulun, hänen ajatustapansa ja toimintansa.
Asiantuntija ei voi hahmottaa kokonaisuutta. Hänen taivaansa on hänen erikoisalansa, mutta se on vain aivojen mitätön luomus, uskonnon tai asiantuntijan taivas. Kyvykkyys, lahjakkuus, on ilmeisen haitallista, sillä se vahvistaa itsekeskeisyyttä. Se on osittaista ja synnyttää siten ristiriitoja.
Kyvykkyydellä on merkitystä vain silloin kun elämä nähdään kokonaisena. Se tapahtuu mielen, ei aivojen alueella. Kyvykkyydet ja niiden käyttö kuuluvat aivojen rajoittuneelle alueelle ja on armotonta, välinpitämätöntä elämän kokonaisprosessia kohtaan. Kyvykkyys synnyttää ylpeyttä ja kateutta, ja sen toteuttamisesta tulee kaikki kaikessa. Siten se herättää hämmennystä, vihamielisyyttä ja surua. Sillä on merkitystä vain silloin kun elämästä ollaan tietoisia kokonaisena.
Aivot toimivat tiettyjen osittumien alueella, ne erikoistuvat ja eristäytyvät toimien ajan rajoittuneessa kentässä. Ne eivät kykene näkemään elämää kokonaisuutena. Ovatpa aivot miten koulutetut hyvänsä, ne ovat vain osa, eivät kokonaisuus. Vain mieli näkee kokonaisuuden, ja aivojen toiminta on osa mieltä. Aivot eivät voi sisältää koko mieltä, tekivätpä ne mitä tahansa.
Jotta näkeminen olisi kokonaisvaltaista, aivojen on oltava negaation tilassa. Negaatio ei ole positiivisen vastakohta, kaikki vastakohdat ovat toistensa kääntöpuolia. Negaatiolla ei ole vastakohtaa. Aivojen on oltava negaation tilassa, jotta kokonaisnäkeminen olisi mahdollista. Ne eivät saa puuttua näkemiseen arviointeineen, arvosteluineen, tuomitsemisineen ja puolustamisineen. Niiden on oltava liikkumatta, mutta ei pakottamisen seurauksena, sillä silloin ne olisivat elottomat, pelkästään jäljittelevät ja mukautuvat.
30. syyskuuta
Ilman ajatusta näkeminen ei vaivuta aivoja uneen, päinvastoin, ne ovat täysin hereillä ja tarkkaavaiset, ilman kitkaa ja kipua.
3. lokakuuta
Lihava, karkea keho häiritsee ajatuksen erittelykykyä.
5. lokakuuta
Paljon puolenyön jälkeen, kun tuuli temmelsi puissa, meditaatio oli kuin raju räjähdys, joka hävitti kaikki aivojen luomukset. Joka ainoa ajatus muotoilee joka ainoaa reaktiota ja rajaa toimintaa.
8. lokakuuta
Ennen aamunkoittoa meditaatio oli ääretöntä avautumista tuntemattomaan. Mikään ei voi avata tuota ovea, paitsi tunnetun täydellinen hävittäminen.
9. lokakuuta
Elämän syväjännitteinen energia on aina läsnä, yötä päivää. Mikään ei voi vähentää sitä.
Energia, joka kohdistuu yhteen asiaan, johtaa vain ristiriitaan ja suruun. Energia, joka ilmentää koko elämää, on mittaamatonta autuutta.
13. lokakuuta
Ajattelu on aina rajoittunutta, se ei pääse kovin pitkälle, sillä sen juuret ovat muistissa.
Aivot ovat levoton, hämmästyttävän herkkä instrumentti. Kaiken aikaa ne vastaanottavat, tulkitsevat ja tallentavat vaikutelmia, eivätkä ne ole koskaan hiljaa, eivät hereillä ollessa eivätkä nukkuessa.
Ajatus etsii lohtua ja pakopaikkaa sekä järkiperäisistä että järjenvastaisista uskomuksista, toiveista ja päätelmistä. Sanoista ja teorioista tulee hämmästyttävän tärkeitä. Niiden varassa eläen aivot rakentavat koko olemassaolon rungon sanojen ja päätelmien herättämille tunteille. Aivot ajatuksineen toimivat erittäin pinnallisesti. Toivoopa ajatus matkanneensa miten syvälle hyvänsä, olipa ajatus miten kokenut, nokkela ja oppinut tahansa, se on pintapuolinen.
18. lokakuuta
Keskellä yötä, kun ukkosen jylinän ja salamoinnin jälkeen oli hiljaista, aivot olivat täysin hiljaa, ja meditaatio oli avautumista mittaamattomaan tyhjyyteen. Aivojen herkkyys itsessään hiljensi ne. Ne olivat hiljaa ilman syytä. Jos hiljaisuuteen on jokin syy, niiden toiminta on hajottavaa. Aivot olivat niin hiljaa, että huoneen rajallinen tila hävisi ja aika pysähtyi. Oli vain valpasta ja vireätä tarkkaavuutta, jonka keskus oli tarkkaavainen. Tuossa tarkkaavuudessa ajatuksen alkuperä lakkasi olemasta luonnollisesti, vaivattomasti, ilman voimakeinoja.
Aivot kuulivat sateen ja liikehdinnän viereisessä huoneessa. Kuuntelemiseen ei sisältynyt tulkintaa eikä katselemiseen tietoa. Kehokin oli liikkumaton. Meditaatio väistyi toisenlaisuuden tieltä, se oli murskaavaa puhtautta, joka ei jättänyt minkäänlaista jälkeä. Koska mitään ei ollut, se oli. Se oli puhtautta, jota on kaiken olemisen ytimessä. Tämä rauha on mittaamattoman tyhjyyden valtava, rajaton tila.
21. lokakuuta
Tuolla likaisella kadulla, jossa ihmiset tönivät, meditaatio oli elämän ydin. Tavattoman herkät ja valppaat aivot olivat täysin liikkumatta, katselivat tähtiä, olivat tietoiset ihmisistä, hajuista, koirien haukunnasta. Yksittäinen kellastunut lehti putosi likaiselle tielle, ja ohi kiitävä auto murskasi sen. Se oli värikylläinen, kaunis ja helposti tuhottu.
Kun kävelit muutamien palmujen reunustamaa katua, toisenlaisuus tuli kuin aalto, joka puhdisti ja vahvisti. Se oli kuin tuoksu, kuin äärettömyyden henkäys. Aivot olivat tietoiset ohi ajavien bussien läheisyydestä, märästä kadusta ja jarrujen ulvonnasta, ne tiedostivat kaiken tuon ja kauempana siintävän meren, mutta aivoilla ei ollut mitään yhteyttä niihin. Ne olivat täysin tyhjät, vailla juuria, ja ne katselivat ja tarkkailivat tyhjyydestä. Toisenlaisuus tunkeutui sisään kiihkeällä paineella.
26. lokakuuta
Kevyen illallisen jälkeen keskustelimme koulua koskevista asioista: mitä kaikkea tarvittiin, miten vaikeaa oli löytää hyviä opettajia, miten sadetta kaivattiin ja muuta sellaista. Muut jatkoivat vielä keskustelua, kun yhtäkkiä ja yllättäen toisenlaisuus ilmaantui. Se oli läsnä niin äärettömänä ja rajun voimakkaana, että mieli hiljeni täysin. Silmät näkivät sen, keho tunsi sen, ja aivot olivat valppaat ilman ajatuksia.
Ajan myötä tapahtuva mutaatio ei ole mahdollista. Ajan kieltäminen on jo itsessään mutaatio. Mutaatio tapahtuu, kun kielletään ajan luomukset – tapa, perinne, uudistelu, ihanteet. Kiellä aika, ja mutaatio on tapahtunut, täydellinen mutaatio, ei vain muutos kaavassa eikä jonkin kaavan korvaaminen toisella.
Tiedon hankkiminen tai jonkin teknisen taidon oppiminen vie aikaa. Tätä ei voi eikä pidä kieltää. Se on välttämätöntä.
27. lokakuuta
Kesken laulun, aivan yhtäkkiä ja yllättäen, toisenlaisuus ilmaantui. Muut jatkoivat laulamista, mutta sitten hekin hiljenivät olematta tietoisia tuosta hiljaisuudesta.
Suru kuluttaa aivoja ja kehoa, tekee ne turtuneiksi, epäherkiksi ja uupuneiksi.
28. lokakuuta
Harha ilmaantuu vain silloin, kun tosiasian vaikutus lakkaa. Tuo valontäyteinen pilvi on todellisuutta, jonka kauneus ei tehoa mieleen voimallisesti, jos vaikutus, tottumus ja lakkaamaton varmuuden tavoittelu ovat turruttaneet mielen epäherkäksi. Maineeseen, vuorovaikutukseen ja tietoon sisältyvä varmuus tuhoaa herkkyyden, ja rappeutuminen alkaa.
Herkkyys on ehdottoman välttämätöntä, jotta voi katsoa syvälle sisimpään. Tämä sisäinen liike ei ole reaktio ulkoiseen. Ulkoinen ja sisäinen ovat samaa liikettä, ne eivät ole erillisiä.
3. marraskuuta
Ajatus on ajan kahlitsemaa ainetta. Ajattelu ei ole koskaan vapaata, ei koskaan uutta. Jokainen kokemus vain vahvistaa sen kahleita, ja niin suru jatkuu. Kokemus ei voi mitenkään vapauttaa ajatusta, se vain hioo siitä nokkelamman, mutta tämä ei lopeta surua.
Onpa ajatus miten neuvokas tai kokenut tahansa, se ei voi koskaan lopettaa surua. Se voi paeta, mutta ei koskaan lopettaa sitä.
Jokainen ajatus – miten viisas tai mitätön tahansa – muovaa reagoimistamme rajattoman elämän haasteeseen, ja tuo ajan reaktio synnyttää surua. Ajattelu on mekaanista, eikä se siksi voi koskaan olla vapaata. Vain vapaudessa surua ei ole. Ajatuksen päättyminen on surun päättymistä.
5. marraskuuta
Kaikkialla oli kauneutta, ruoho, kukkulat ja pilvien täyttämä taivas. Linnut visersivät ja korkealla ilmassa kaarteli kotka. Kukkuloilla käyskenteli laihoja vuohia, joilla oli kyltymätön nälkä, ne ahmivat kaikkea kasvavaa, ja niiden pienokaiset hyppelivät kiveltä kivelle. Ne tuntuivat tavattoman pehmeiltä kosketettaessa, niiden turkki kimmelsi puhtaana ja terveenä. Poika, joka paimensi niitä, istui kalliolla, lauleskeli ja kutsui niitä silloin tällöin.
On itsekeskeistä kehittää omaa kauneudesta nauttimisen kykyään. Se johtaa epäherkkyyteen.
9. marraskuuta
Ajatus ja tunne vetävät puoleensa häiriöitä, ja keskittyminen on puolustautuvaa itseensä vajoamista samalla tavoin kuin lapsen uppoutuminen leluunsa. Lelu kiehtoo, ja hän uppoutuu siihen. Jos se otetaan pois, lapsi tulee levottomaksi. Sama pätee aikuisiin. Heidän leluinaan ovat monenlaiset pakokeinot.
Tuolla tiellä ajatuksella tunteineen ei ollut voimaa uppoutua itseensä. Sillä ei ollut omakehitteistä energiaa, joten se tuli tiensä päähän. Aivot hiljenivät samalla tavoin kuin vedet tyyntyvät tuulen lakatessa. Se oli hiljaisuutta ennen luomisen tapahtumista.
Hiljaisuuden laadulla on merkitystä. Aikaansaatu hiljaisuus on pysähtyneisyyttä, ostettu hiljaisuus on arvotonta kauppatavaraa. Hiljaisuus, joka on kontrollin, itsekurin, tukahduttamisen tulos, on epätoivon hälinää. Laakso oli nyt täysin äänetön, samoin mieli, mutta mieli ulottui laakson ja ajan tuolle puolen, eikä paluuta ollut, koska se ei ollut mennyt mihinkään. Hiljaisuus on tyhjyyden syvyyttä.
11. marraskuuta
On vain tosiasioita, ei merkittäviä tai vähäisiä tosiasioita. Tosiasiaa, sitä mikä on, ei voi ymmärtää, kun sitä lähestyy mielipitein tai arvioinnein, koska silloin mielipiteistä, arvioinneista tulee tosiasioita, mutta ei niitä tosiasioita, jotka haluttiin ymmärtää. Kun seuraa tosiasiaa, sitä mikä on, kun tarkkailee sitä, tosiasia sinänsä opettaa, eikä tuo opettaminen ole koskaan mekaanista. Ja tosiasian opetusta on seurattava, kuunneltava, huomioitava tarkasti.
Usko on kovin tarpeeton, samoin ihanteet. Uskomukset ja ihanteet ovat pakoa tosiasiasta, ja pakenemiseen sisältyy loputonta surua. Suru päättyy, kun tosiasian ymmärtää hetki hetkeltä.
12. marraskuuta
Jokainen ajatus muovaa mieltä tunnetun muottiin; jokainen tunne, jokainen mielenkuohu, olipa se miten hienostunut tahansa, on tyhjää ja tuhoisaa tuhlausta, ja keho, jota ruokitaan ajatuksilla ja tunteilla, menettää herkkyytensä ymmärtää.
17. marraskuuta
Jokaisen ajatuksen ja tunteen on saatava kukoistaa, jotta se voi elää ja kuolla. Kaiken sinussa olevan kunnianhimon, ahneuden, vihan, ilon, tunnevoiman, kaiken tuon täytyy kukoistaa. Tuossa kukoistamisessa on niiden kuolema ja vapaus. Kukoistaminen on mahdollista vain vapaudessa, ei tukahdutettuna, valvottuna eikä kuriin alistettuna. Sellainen vain vääristää, se turmelee. Kukoistaminen ja vapaus ovat hyvyyttä ja hyveellisyyttä.
Ei ole helppoa antaa kateuden kukoistaa. Se joko tuomitaan tai sitä vaalitaan, mutta sen ei koskaan sallita ilmetä vapaasti. Kuitenkin vain vapaana kateus paljastaa värinsä, muotonsa, syvyytensä ja luontonsa. Jos se tukahdutetaan, se ei paljasta itseään kokonaan ja avoimesti. Kun se on näyttänyt itsensä täydellisesti, se päättyy, ja jokin toinen tosiasia paljastuu – tyhjyys, yksinäisyys, pelko – ja kun jokaisen tosiasian sallitaan kokonaisuudessaan kukoistaa vapaudessa, tarkkailijan ja tarkkailtavan välinen ristiriita päättyy. Ei ole enää sensuroijaa, vain tarkkailua, vain näkemistä.
Vapaus ei voi täysin toteutua silloin kun toistetaan, tukahdutetaan tai mukaudutaan ajatuskaavaan. Se voi toteutua vain kukoistamisessa ja kuolemisessa, eikä kukoistaminen ole mahdollista ilman päättymistä. Se, millä on jatkuvuus, on ajatusta ajan alueella. Ajatuksen kukoistaminen on ajatuksen päättymistä.
Vain kuolemaan sisältyy uutta. Uutta ei voi olla, jos mieli ei ole vapaa tunnetusta. Ajatus on vanhaa, eikä se voi luoda uutta. Sen on kuoltava, jotta tuota uutta voisi olla. Sen, mikä kukoistaa, on myös päätyttävä. Sillä ei ole tulevaisuutta, koska sillä ei ole siementä.
27. marraskuuta
Puutarhassa oli paljon kukkia, monia värejä, ja jokainen kukka esitti omaa hypähtelevää tanssiaan, ja jokainen lehti oli liikkeessä. Pienen nurmikon lyhyitäkin korsia ravisteltiin.Kaksi vanhaa, laihaa naista kitki rikkaruohoja, he molemmat olivat ennen aikojaan vanhentuneita, laihoja ja loppuun kuluneita. He olivat kyykistyneinä ruohikolle, rupattelivat ja kitkivät verkkaisesti. He eivät olleet kokonaan läsnä, ajatukset olivat muualla, vaikka he kitkivät ja juttelivat. He näyttivät älykkäiltä, silmät säkenöivät, mutta kenties liian suuri lapsimäärä ja ravitsevan ruoan puute oli vanhentanut ja uuvuttanut heidät.
Olit he, ja he olivat sinä ja ruohikko ja pilvet. Tämä ei ollut mikään sanallinen silta, jonka ylitit säälistä tai jonkin epämääräisen, oudon tunnesyyn takia. Et ajatellut lainkaan, et myöskään ollut liikuttunut. He olivat sinä, ja sinä olit he. Välimatka ja aika olivat lakanneet olemasta.
On kovin outoa, että ihminen haluaa loistaa jossakin tai olla jotakin. Kateus on vihaa, ja turhamaisuus turmelee. Näyttää mahdottoman vaikealta olla yksinkertainen, olla sitä mitä on, teeskentelemättä. On sangen työlästä olla sitä mitä on, yrittämättä tulla joksikin, mikä taas ei ole kovinkaan vaikeaa. Aina voi teeskennellä, kätkeytyä naamion suojaan, mutta ei ole lainkaan yksinkertaista olla sitä mitä olet, koska muutut alinomaa. Et ole koskaan aivan sama kuin ennen, ja jokainen hetki paljastaa uuden särmän, uuden syvyyden, uuden pinnan. Ei voi olla kaikkea tuota yhdessä tuokiossa, sillä jokainen tuokio aiheuttaa oman muutoksensa.
Jos olet hiukankin älykäs, lakkaat olemasta mitään.
28. marraskuuta
Meditaatio ei ole mielikuvituksen leikkiä. Kaikkien kuvitelmien, sanojen ja symbolien on päätyttävä, jotta meditaatio voisi kukoistaa. Mielen on lakattava olemasta sanojen ja niiden aiheuttamien reaktioiden orja.
29. marraskuuta
Meneminen ajatuksen tuolle puolen on hyveellisyyttä, ja tuo hyveellisyys on lisääntynyttä herkkyyttä, joka on rakkautta. Rakasta, niin syntiä ei ole. Rakasta ja tee mitä mielit, silloin ei ole surua.
1. joulukuuta 1961
Paksut pilvet peittivät taivaan, vain väriläikkä näkyi siellä, missä aurinko oli ollut. Tie jatkui ohi palmujen, kasuariinojen, riisipeltojen, majojen. Yhtäkkiä ja odottamatta, kuten aina, toisenlaisuus ilmaantui niin puhtaana ja voimakkaana, ettei niin ajattelu kuin hulluuskaan olisi suin surminkaan osannut pukea sitä sanoiksi. Se oli läsnä, ja sydämesi tuntui räjähtävän haltioituneena taivaitten tyhjyyteen. Aivot olivat äärimmäisen hiljaa, liikkumatta, mutta herkät, tarkkaavaiset. Ne eivät voineet seurata tyhjyyteen; ne olivat ajan luomus, mutta aika oli lakannut olemasta, joten aivot eivät voineet kokea.
Kokeminen on tunnistamista ja tunnistettu aikaa. Aivot olivat siis liikkumatta, lepotilassa, kysymättä, tavoittelematta. Ja tämä totaalinen rakkaus – sano sitä miksi hyvänsä, sillä tuo sanahan ei ole se, mihin se viittaa – sisältyi kaikkeen ja hävisi. Kaikella on oma tilansa, oma paikkansa, mutta tällä ei ole, eikä sitä siis voi löytää. Teetpä mitä tahansa, et löydä sitä. Se ei ole myytävänä, eikä ainoassakaan temppelissä. Kaikki on hävitettävä, yhtään kiveä ei saa jättää kääntämättä, ei saa jäädä perustaa, josta voisi olla riippuvainen. Silloin tyhjyys, jossa ei ole kyyneleitä ja joka ei ole tunnettavissa, saattaa tulla esiin. Se oli läsnä, samoin kauneus.
2. joulukuuta
Kävellessäsi pimeällä tiellä kaupungin valojen heijastuessa pilviin tuo loukkaamaton, pyhä voima ilmaantui niin runsaana ja selkeänä, että se kirjaimellisesti salpasi hengen. Koko elämä oli tuota voimaa.
Haluamalla haluttu hiljaisuus ei valaise. Jos se on näkyjen ja kokemusten tavoittelua, se johtaa harhakuvitelmiin ja itsehypnoosiin. Meditaatiolla on merkitystä vain sillä ehdolla, että ajatus kukoistaa ja päättyy. Ajatus voi kukoistaa vain vapaudessa, ei alati laajenevan tiedon kaavoihin kytkettynä.
Mieli, joka valaisee itseään, ei tarvitse kokemuksia. Epäkypsyys on suuremman ja avaramman kokemuksen janoamista. Meditaatio on vaeltamista tiedon maailman läpi ja siitä vapautumista, jotta voidaan astua tuntemattomaan.
3. joulukuuta
Rahalla ja vallalla ei ole loppua. Mitä enemmän meillä ihmisillä on, sitä enemmän me haluamme, loputtomiin. Mutta rahan ja vallan alla elää suru, jota emme pääse pakoon. Saatamme työntää surun syrjään, yrittää unohtaa sen, mutta se on aina olemassa. Emme voi todistaa sitä olemattomaksi, vaan tuo syvä haava, jota mikään ei näytä parantavan, on aina olemassa.
9. joulukuuta
Kaikenlaiset motiivit ohjaavat meitä. Jokaisella teolla on aina jokin motiivi, ja siksi meissä ei ole rakkautta. Emme myöskään rakasta sitä, mitä teemme. Ajattelemme, ettemme voi toimia ja elää ilman motiivia, ja näin teemme olemassaolostamme tylsän ja merkityksettömän. Toimimme saadaksemme statusta, toiminta on vain keino saada jotakin. Rakkautta suoritettavaan tehtävään ei ole, siksi kaikesta tulee arvotonta ja kanssakäymisestä kammottavaa.
Rakkaudella ei ole motiivia, ja koska rakkaus puuttuu, kaikenlaiset motiivit ujuttautuvat sen tilalle. Eläminen ilman motiivia ei ole vaikeaa, se edellyttää tinkimättömyyttä, ei aatteisiin ja uskomuksiin mukautumista. Tuo tinkimättömyys on itsekriittistä tiedostamista, jatkuvaa tietoisuutta siitä, mitä kullakin hetkellä olemme.
30. joulukuuta
Ajatus ei voi koskaan löytää ratkaisua surun tuskaan. Voit kyllä järkeillen pohtia sitä kaikilta puolilta, mutta ajatuksen pitkän ja monimutkaisen matkaamisen jälkeenkin tuska on yhä jäljellä. Ajatus ei pysty koskaan ratkaisemaan ihmisen ongelmia. Ajatus on mekaaninen, suru ei ole. Suru on yhtä tuntematonta kuin rakkaus, mutta suru pitää rakkauden loitolla. Voit kyllä hajottaa surun täydellisesti, mutta et voi kutsua rakkautta. Suru on itsesääliä ja siihen sisältyvää tuskaisuutta, pelkoa ja syyllisyyttä, mutta niitä ei voi huuhtoa pois ajattelemalla. Ajatus synnyttää ajattelijan, ja niiden yhteydestä syntyy suru. Surun päättyminen on vapautta tunnetusta.
5. tammikuuta
Aurinko nousee puiden takaa ja laskee kaupungin taakse, ja siinä välissä on koko elämä, kaikki aika. Joki virtaa puiden ja kaupungin välissä syvänä, elävänä ja rauhallisena.
Monet pienet veneet liikkuvat joella edestakaisin. Joissakin on suuri, nelikulmainen purje. Ne kuljettavat puuta, hiekkaa, hakattua kiveä ja joskus kyliinsä palaavia miehiä ja naisia, mutta useimmat ovat pieniä kalastusveneitä, joissa istuu laihoja, tummia miehiä. He vaikuttavat hyvin onnellisilta ja puheliailta huhuillessaan ja huudellessaan toisilleen, vaikka he kaikki ovat ryysyihin pukeutuneita, heillä on niukasti syötävää ja poikkeuksetta paljon lapsia. Nuo ihmiset eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa, heillä ei ole mahdollisuutta lähteä huvittelemaan, elokuviin eikä muuallekaan, mutta he huvittelevat laulamalla yhdessä hartaita lauluja tai kertomalla uskonnollisia tarinoita. Kaikki he ovat hyvin köyhiä, ja elämä on sangen raskasta, sairaus ja kuolema ovat aina läsnä kuten maa ja joki.
Kaikki nuo olennot kamppailivat elääkseen, se oli taistelua elämästä, ja kuolema oli aina läsnä; ne kamppailivat jokaisen elämän hetken, kunnes koittaisi kuolema. Mutta kaikki aika – auringon noususta sen laskuun kaupungin muurien taakse – meni elämiseen. Menneisyys ja nykyisyys kuluttivat ihmisen sydäntä; hän eli ajassa ja siis tunsi surun.
23. tammikuuta
Menneisyys ja tuntematon eivät kohtaa missään vaiheessa; niitä ei voi saattaa yhteen minkäänlaisella toiminnalla; yli vievää siltaa ei ole, ei myöskään sinne johtavaa tietä. Nuo kaksi eivät ole koskaan kohdanneet eivätkä koskaan tule kohtaamaan. Menneisyyden on lakattava olemasta, jotta tuntematon, äärettömyys voisi olla.
25. tammikuuta
On olemassa sellaista hiljaisuutta, joka ei ole häiriön vastakohta. Siinä hiljaisuudessa mieli voi vaeltaa hyvin kauas, ajan tuolle puolen. Se voi kulkea vapaasti, ilman esteitä ja itse asettamiaan rajoituksia. Kaikki vastarinta estää tämän vaelluksen. Häiriöiden torjuminen ja tarkoituksellinen hiljentyminen eivät saa aikaan tätä hiljaisuutta, sillä se viriää siitä vapaudesta, jota on jo alun alkaen.
Jokainen kyvykkyyden muoto, kaikenlainen erikoistuminen ja kunnianhimo estävät tämän vapauden, ja kun vapautta ei ole, ilmenee kuolemaa ja rappeutumista. On oltava vapaa alusta alkaen, ei saa jäädä odottamaan vapautta, jonka kuvittelee toteutuvan sitten kun häiriöt on poistettu ja ohjeita noudatettu. Silloin ei ole lainkaan vapautta. Kurilla kuihdutettu mieli ei voi koskaan olla vapaa. Se on menettänyt nuoruutensa, viattomuutensa.
26. tammikuuta
Tarkkaavuus on näkemistä. Näkeminen on taito siinä missä kuunteleminenkin. Mutta me emme kuuntele tai näe juuri koskaan. Kaikki ovat niin kiireisiä toimissaan, iloissaan, ongelmissaan ja kyynelissään, että näkemiselle ei jää aikaa. Aika ei kuitenkaan paranna kykyä nähdä, se estää näkemästä ja kuulemasta. Kokeminen tapahtuu ajassa, ja kokemus vain tylsistää mielen ja sydämen. Kun mieli on täynnä ja sydän suuntautunut toisaalle, näkemistä ei tapahdu.
Jotta näkisimme, tieto on säilöttävä kirjoissa eikä päässä. Tieto tulkitsee ja valitsee samalla värittäen, muodostaen mielipiteitä, punniten ja arvostellen, mikä estää näkemisen. Kun muisti on ahdettu täyteen ja sydän surun murtama, miten voisi nähdä? Näkemäsi asiat ovat omia luomuksiasi, toiveitasi ja pelkojasi, etkä näe sitä mitä on. Se menee sinulta ohi, koska viihdyt liiaksi omien tärkeinä pitämiesi kuvitelmien parissa.
Kun todella näkee ja todella kuuntelee, silloin tapahtuu ihme, joka muuttaa mielen ja sydämen ja tyhjentää ne menneestä. Mitään ei tarvitse tehdä, eikä tämä ihme tapahdu ajattelemalla. Silloin katsominen ja kuuntelu on myötäelämistä.
27. tammikuuta
Meditaatio ei ole keino jonkin tavoitteen toteuttamiseksi, eikä siihen liity mitään tavoitetta, jonka voisi toteuttaa. Meditaatio on lakkaamatonta kukkaan puhkeamista, joka ei suuntaudu poispäin elämästä vaan elämää kohti. Menneisyyden hajottaminen on liian työläs tapa aloittaa meditaatio. Jos menneisyyttä käy purkamaan, siitä ei tule loppua. Näkeminen on tulta, joka polttaa ajan rakennelmat, menneisyyden. Näkeminen on täydellistä tarkkaavuutta.
28. tammikuuta
Kuolema on tuhoutumista, lopullista ja ehdotonta, samoin rakkaus. Rakkaus ei ole se ihmisen kesyttämä harmiton ilmiö, jolla on vakiintunut asema ajattelussa ja perinteessä. Se on uutta ja vaarallista, ei ajatuksen hallittavissa. Se on liekki, joka ei jätä jälkeensä muistojen ja itsesäälin tuhkaa. Kuten et voi väitellä kuoleman kanssa, et saa houkuteltua rakkautta mielesi pimentoihin.
Ajan taakan kanssa et pääse niiden lähelle. On hävitettävä aika, pyyhittävä entinen pois. Se pyyhkiytyy heti kun katsot sitä tuoreesti, vailla perinteen ja tiedon samentavaa verhoa. Jotta silmät näkisivät, niiden on oltava nuoret ja katsottava kaukaa; silloin ne näkevät rakkauden ja kuoleman, nuo erottamattomat. Silloin näkyy myös se jokin, joka on niiden takana, niiden yläpuolella, ja joka pitää ne sisällään.
29. tammikuuta
Vain mieli, joka on aivan tyhjä ja vapaa tunnetusta, kykenee sanojen asemesta kohtaamaan tosiasiat ja sen mikä on tosiasioiden takana. Silloin tosiasioilla ei enää ole merkitystä. Meditaatio on mielen tyhjentymistä tunnetusta, tiedosta ja tosiasioista. Tosiasiat, se mitä on, vapauttaa ajatuksen. Ajatus ei voi itse vapauttaa itseään. Ajatus kuuluu tunnetun alueelle. Ajatus ei korvaa tosiasiaa, mutta tosiasia tekee lopun ajatuksen toiminnasta.
31. tammikuuta
Erakot ja munkit kammiossaan tai luostareissaan eivät ole koskaan yksin, sillä heillä on seuranaan menneisyyden taakat: perinteensä, jumalansa, kokemuksensa ja tietonsa. He eivät ole koskaan yksin, vaan ajatustensa ja tavoitteidensa seurassa. He luovat näkyjä ja opinkappaleita. He ovat vaihtaneet vaatteita ja ottaneet uuden nimen, mutta yksinolevuus ei ole heitä lähelläkään.
Silti on oltava yksin, vältettävä altistumista vaikutteille, oltava etsimättäjavastustamatta mitään. Ihminen voi rakentaa ympärilleen muurin uskosta, tiedosta tai kyltymättömästä toimimisen tarpeesta, mutta tuo muuri tekee hänestä vangin, joka aina vain parantelee ja koristelee vankilaansa. Tuohon vankilaan ei voi kutsua sitä, mikä ei ole mitattavissa; sinne voi kutsua vain omia aivoituksiaan ja mielikuviaan, ja riippumatta siitä, esteleekö vai vaaliiko niitä, pysyy muurien sisäpuolella. Vain tämä tosiasia synnyttää energian, joka murtaa nuo muurit.
1. helmikuuta
Elämä on kuolemista. Näitä kahta ei voi erottaa. Et voi pitää vain toista, vaikka rakastaisit toista kuinka paljon tahansa. Et voi sulkea pois toista ja väistellä sitä lopun ikääsi. Se seuraa sinua kuin varjo, päivin ja öin, niin valvoessasi kuin nukkuessasi. Asuntosi on enemmän tai vähemmän pysyvä ja jää työnantajalle tai perillisille. Perheenjäsenesi perivät nimesi, mutta hekin kuolevat aikanaan, ja heidän myötään katoavat uskomuksesi, pelkosi ja syyllisyydentuntosi.
Mikään ei ole pysyvää, ei edes pankkitilisi, vaikka ehkä pidätkin siitä kiinni viimeiseen hetkeen asti. Mikään ei ole pysyvää, ja siksi sanot itsellesi, että pitää vain elää päivä kerrallaan, mutta jokainen päivä on täynnä surua ja varjoja. Mitä pinnallisemmin elät, sitä kuolleempi olet, mutta kuolema odottaa sinuakin, se odottaa kaikista nokkelimpiakin – siltä ei säästy kukaan, teemmepä niin tai näin.
Kuolema kuitenkin kuuluu elämään, joten elä sen kanssa. Kuole joka päivä aivan niin kuin elätkin joka päivä, kuole kaikille huolillesi ja kaikille nautinnoillesi. Älä säilö mitään lukkojen taakse sisimpääsi, vaan kuole kaikelle – muistoille, nuoruudelle, jumalille, vapahtajille, perheellekin. Ole ulkopuolinen kaiken suhteen.
7. helmikuuta
Suru ja rakkaus eivät voi elää yhdessä. Surulla on motiivinsa, itsesäälinsä ja muistonsa. Jokainen kyynel on aikaa, ja muistikuvat ja suru kasvavat ajan maaperässä. Ei voi olla vapaa surusta, jos ei ole vapaa ajasta; ne ovat yhtä erottamattomat kuin tuo sähköpylväs ja sen varjo. Suru on varjossa, ei tosiasiassa, siinä mitä on. Tosiasioilla ei ole aikaa, niitä koskevalla ajatuksella on.
Kyyneleet tai aika eivät avaa ovea ikuiseen. On kuoltava ponnistelematta ja ilman itkua. Silloin se ehkä voi olla vastassa tienmutkan takana, mutta ei ole.
20. helmikuuta
Meditaatio on iloa, eikä sitä häirinnyt mikään, koska siihen ei keskitytty. Se on liikettä, joka sisältää kaiken, koska se ei itse ole mitään. Sillä ei ole keskusta, eikä siten alkua, mutta ei myöskään loppua. Sinä et voi osallistua tuohon liikkeeseen; ”sinä” on jätettävä toimistoon, kirkkoon ja temppeliin. Et voi päästä mukaan kokemuksinesi ja tietoinesi. Tämän on tapahduttava ilman sinua.
Et ollut kadonnut, olit lakannut olemasta, etkä ainoastaan tuon hiljaisenheräävän aamun ajaksi, vaan sinun olisi äärimmäisen vaikeaa löytää itsesi uudelleen – etkä yrittäisikään löytää, sillä se ei olisi vaivan arvoista. Olit elossa, mutta sinua eläjänä ei ollut. Eläminen on aivan eri asia. Se on liikettä ilman mittaa, se on haltiotilaa, hurmiota, johon mikään ajatus tai tunne ei koskaan pääse kiinni.
21. helmikuuta
Toiminta ei ole jotakin elämästä erillistä. Toiminta ja toiminnan idea ovat kaksi eri asiaa; idea ei ole toimintaa. Ideaan perustuva elämä on toimimattomuutta, joka synnyttää loputonta ristiriitaa ja kurjuutta. Idea on ristiriidassa elävän mielen keksintö. Ideoihin perustuva toiminta voi johtaa vain ristiriitaan ja jännitteeseen, joka ei ole toimintaa ollenkaan, vaikka tuottaisikin kirjoja ja kuvia, jumalia ja näkyjä.
Eläminen on toimimista, ei muistelua. Muistelun tuhka ei ole sama kuin elämän tuli. Ideat ovat tuota tuhkaa. Eläminen ja kuoleminen joka hetki, mutta ei ajassa, on toimimista. Jatkuvuus ja pysyvyys ovat mekaanista toimimattomuutta, jota konflikti pitää hengissä. Ristiriita ja suru, itsesääli ja muisti ovat toimimattomuuden polttoainetta. Täysimittaisesti eläminen on kokonaisvaltaista toimintaa.
Rakkaus, kauneus ja kuolema ovat erottamattomia, sillä elämän kiertokulku ei koskaan lakkaa.
22. helmikuuta
Asunnoissa syttyivät valot, ja mies sytytteli kaasulyhtyjä pitkällä sauvalla. Yö lähestyi, pölyn peittämät puut hiljenivät. Ohi ajoi auto kyydissään nauravia ja kiljuvia lapsia. Tiellä käveli nainen hiuksissaan jasmiiniseppele, jonka tuoksu oli yhtä kuin maa, ihmiset ja tuo pieni poika. Mieli oli ilman tilaa ja aikaa. Äärettömyys oli läsnä.
25. helmikuuta
Tie kulkee ohi asuntojen, talojen ja tyhjien tonttien, rikkaiden omistamien kiinteistöjen, joissa on portinvartijat, hyvin hoidetut puutarhat ja vihannat nurmikot. Taloissa saattaa olla puhdasta, mutta tie on likainen, vain sen keskiosa on suhteellisen puhdas, koska siinä ajaa niin paljon autoja ja busseja. Kävelijälle ei ole jalkakäytävää, ja kaikkialla on todella likaista: banaanin ja appelsiinin kuoria, paperinpaloja, sylkeä, koiran ulosteita ja ties mitä.
Ihmiset kävelevät tiellä joka päivä kiinnittämättä huomiota mihinkään. He ovat enimmäkseen köyhää väkeä. Rikkaat ajavat ohi autoillaan. Heillä on golfkenttänsä, tai sitten he ajavat meren rantaan kävelläkseen siellä, koska täällä on melua ja likaa. Kaikki ovat tottuneet tähän niin kuin he ovat tottuneet suruun, puutteeseen, loukkauksiinja kuolemaan. Täällä myydään tiepölyn höystämää kahvia, pienissä kojuissa myydään banaaneja ja viljaa, ja ympärillä pörrää runsaasti kärpäsiä.
Meditaatio on tapojen tuhoamista. Tapa on jatkumo, mekaaninen liikevoima, joka estää ajattoman hetken välähdyksen. Tuo hetki on aina välähdys, jossa ei ole aikaa, eikä ajatus pysty tekemään siitä jatkuvaa, toisiinsa liittyvien ajatusten sarjaa, tottumusta. Ajatus muodostaa asioiden välille yhteyksiä, tottuu asioihin, ihmisiin ja ideoihin. Nämä yhteydet ovat aikaa, ja tekipä mitä hyvänsä, ajan avulla tuota ajattomuuden välähdystä ei voi nähdä. Meditaatio on ajatuksen päättymistä ja tyhjyyden alkamista. Tuossa tyhjyydessä ei ole paikkaa, johon ajatus voisi kokemuksen muodossa juurtua – se olisi ajan alku. Tässä tyhjyydessä on rakkaus, jossa kuolema on uuden luomista.
Illan valo oli kadonnut, ja pimeys koitti hetkessä. Ajatus oli hiljaa, ja yö oli yhtä kuin tuo tyhjyys.
26. helmikuuta
Ajatuksella on jatkuvuutta, ei rumuutta tai kauneutta. Ajatukseen liittyy asioiden välisiä suhteita, ei rakkautta. Rakkaus ei ole ajassa. Aika ja ajatus kuuluvat yhteen – toista ei ole ilman toista. Nämä kaksi tuhoavat rakkauden. Sillä rakkaus ei ole tunne, jota ajatus voi muovata. Ajatuksen synnyttämä rakkaus on surua. Rakkaudessa ei ole surua, eikä se ole jatkuvuudesta elävän muistin reagoimista.
28. helmikuuta
Liikenne taukosi, ja vieressä seissyt, halpaa sätkää polttanut mies käveli pois. Jäit yksin värin kanssa ja olit väriä – et sellainen kuin nuo monet kuivumaan levitetyt sarit, vaan pelkkää väriä. Mitään ei ollut olemassa, tumma merikin oli vain väriä. Väri oli jumala, ja tuo jumala oli kaikkialla.
Katsellessasi sitä meditaatio sulki sinut syliisi, pakottamatta, ilman ajatusta. Siinä oli loputtoman aavan tyhjyyttä, jossa ei ole horisonttia eikä aikaa. Mielen mittaamaton avaruus kohtasi ajan ja etäisyyden avaruuden ja tuossa kohtaamisessa oli tyhjyys. Se oli kaiken tunnetun kuolema – nautinnon, ilon ja surun pienimmänkin liikahduksen. Ajatus ei kyennyt kulkemaan tuossa ajattoman avaruuden tyhjyydessä, vaan hiljeni. Se ei kyennyt kokemaan, joten kaikki tunnistaminen lakkasi.
Kokeminen on tunnetun tunnistamista ja sen jatkumista. Meditaatio on tunnetun kitkemistä juurineen. Sanat, tunnistaminen ja tunnettu olivat päättyneet, ja mielen mittaamaton tila liikehti omalla nopealla tavallaan, jälkiä jättämättä. Se oli energiaa ilman rajoja.
1. maaliskuuta
On merkillistä, miten vähän nöyryyttä ihmisissä on. Ohi ajoi auto kyydissään tyylikäs, jalokivin koristautunut nainen. Hän oli tavattoman tietoinen itsestään, hiuksistaan, vaatteistaan ja vartalostaan. Hän pöyhi tukkaansa, kohenteli asuaan ja tarkasteli itseään käsipeilistä. Hän oli ilmeisesti menossa juhliin. Mies hänen vierellään näytti ikävystyneeltä, arkiselta ja vaatimattomasti pukeutuneelta. Nainen oli kaikkea, mies ei mitään. Nainen määräsi, mies myötäili. Mutta työpaikallaan mies oli luultavasti tyranni.
Molemmista heistä huokui rikkaille ja ylimielisille ominainen ilmapiiri. Luultavasti he pystyivät ostamaan mitä halusivat – jopa korkea-arvoisia virkamiehiä. Heillä oli iso kallis auto ja tyylikäs kuljettaja, joka näytti olevan varsin tietoinen siitä, että kuljetti hintavaa autoa ja rikkaita ihmisiä. Rahaa oli runsaasti – ja enemmänkin, mutta sillä ei haluttu liikaa pröystäillä.
Nainen oli lopettanut peilailunsa ja katseli ulos ikkunasta huomaamatta siellä mitään katsomisen arvoista, ei edes laskevaa aurinkoa tai valoa vedessä. Hänen ilmeensä kertoi pohjattomasta ikävystymisestä. Hän odotti, että häntä viihdytetään.
4. maaliskuuta
Kauneus on sitä, että näkee kokonaisuuden välittömyyden. Äärettömyyden voi nähdä vain välähdyksenä, näkemällä koko elämän yhdessä ohikiitävässä sekunnissa. Ajatus ei näe, sillä se on ajan saatossa koostunutta; kun ajatus näkee, se tapahtuu ajan piirissä, ja niin syntyy jatkuvuus, ja siitä seuraa rappeutuminen, vanheneminen ja suru.
19. maaliskuuta
Lensimme kymmenen kilometrin korkeudessa. Pilvien loputon jono oli kaukana alapuolella ja yläpuolella kirkas tahraton sinitaivas. Aurinko nousi pilvien takaa häikäisevän valkoisena. Pilviverho oli katkeamaton ja ulottui mantereelta toiselle. Se peitti aavikon, meren ja saaret. Tuossa korkeudessa taivas oli voimakkaan sininen. Maankamaralta, edes vuorilta katsellessasi et ole koskaan nähnyt tällaista sinistä. Se oli niin kiinteää, että olisit voinut leikata siitä palan ja pitää sitä taskussasi. Siellä missä siniset kohtasivat toisensa, taivaanranta oli valkea. Alhaalta laaksosta tai korkealta vuorelta olit katsellut joskus taivaan sinisyyttä, mutta se ei ollut koskaan näyttänyt tällaiselta. Se täytti silmäsi ja vei sinut kauas, yli ajan mittojen.
Kone ei ollut vielä täynnä. Luultavasti se täyttyisi vasta seuraavan välilaskun aikana, joten viereiset kaksi paikkaa olivat käytössäsi. Suihkumoottorit jyrisivät, mutta eivät liian äänekkäästi, saatoit kuulla naisten keskustelun käytävän toiselta puolelta.
Ja silti vallitsi hiljaisuus. Kaiken hälinän ja pauhun keskellä se oli yhtä kirkas ja tahraton kuin sininen taivas. Olit tietoinen siitä, mutta et tarkkailijana, joka kokee jotain ja taltioi sen loputtomaan muistiinsa. Sitä ei voinut ajatella. Aikaa ei ollut. Hiljaisuus oli läsnä niin voimakkaana, ettei sitä voinut kokea. Kesken kaiken, odottamatta, tästähiljaisuudestatuli äärettömyys.
Koko olemuksestasi tuli täysin liikkumaton, mielessä ei ollut ainoatakaan ajatusta, etkä tuntenut ainoatakaan tunnetta. Oli vain tuo tavoittamaton voima, joka ei ollut ihmisen synnyttämä. Se oli voimaa, jota mikään ei voinut läpäistä. Se oli täysin suojaton. Siinä oli outoa intensiivisyyttä, jota ei voi loihtia esiin tahdon tai tunteen voimalla. Tuo äärettömyys, tuo läpitunkematon voima ja intensiteetti eivät olleet erillisiä asioita, vaan yhtä ikuisesti erottamattomia kuin kuolema, rakkaus ja luominen.
Aivosi eivät kyenneet tajuamaan sen valtavuutta ja majesteettisuutta. Ne olivat hiljenneet liikkumattomiksi satoja vuosia sitten, jo ennen kuin nousit lentokoneeseen, jossa soi kepeä viihdemusiikki. Samalla hetkellä kun astuit yön kosteasta lämmöstä koneen uumeniin, lakkasit olemasta, satoja vuosia sitten – vain tunti, ehkä runsas tunti sitten. Istuit liikkumattomana ja olemattomana, etkä tulisi koskaan takaisin kokonaan.
Kului kolme tuntia, mutta sinusta tuntui kuin olisit juuri noussut koneeseen, ja sinua kehotettiin kiinnittämään turvavyö. Viereisille paikoille istuutuivat joku mies ja joku nainen. Olimme taas yläilmoissa, viattomalla ja tahrattomallasinitaivaalla, ja siellä oli myös tuo äärettömyys. Yksikään ihminen tai yksikään jumala ei voi sitä häiritä, ja mielesi ja sydämesi oli sitä, uskomusten ja kaiken ajallisuuden tuolla puolen. Että tällaista saattoikin tapahtua tällaisessa paikassa!
Mies tupakoi, ja sait savut kasvoillesi. Käytävän toisella puolella itki vauva nytkähdellen. Maitoa ei ollut, eikä äiti saanut häntä hiljenemään. Tilanne alkoi käydä hänen hermoilleen. Lentoemännät tulivat apuun ja veivät vauvan mukanaan siistiäkseen sitä ja saadakseen sen rauhoittumaan. Nyt äiti alkoi itkeä.
Suihkukoneiden jyrinä muuttui, kun aloimme laskeutua. Alhaalla näkyi joki ja vihreitä peltoja. Joki luikerteli kuin käärme peltojen halki, ja pellot olivat kuin ihmisen mieli: osiin jaettu, kukin pala eri omistajan omaisuutta.
Taustalla avautui meri sinisenä, aaltoilevana ja sanoin kuvaamattoman elävänä. Siellä siinsivät myös kukkulat ja saaret.
