-
1. huhtikuuta 1980, Ojai, Kalifornia
Jiddu Krishnamurti: Mistä aloittaisimme? Haluaisin kysyä, onko ihmiskunta lähtenyt väärään suuntaan?
David Bohm: Väärään suuntaanko? Nähdäkseni niin on täytynyt tapahtua jo kauan sitten.
JK: Siltä minustakin tuntuu, ja näyttää ilmeiseltä, että tämä tapahtui kauan sitten, mutta miksi? Tutkikaamme asiaa. Näkisin, että ihminen on aina yrittänyt tulla joksikin.
DB: Tuo on mahdollista. Olen jostakin lukenut kiinnostavan ajatuksen, että ihminen lähti väärään suuntaan viisi tai kuusi tuhatta vuotta sitten huomattuaan pystyvänsä ryöstämään ja ottamaan orjia. Siitä lähtien hänen olemassaolonsa päätarkoituksena on ollut hyväksikäyttö ja ryöstäminen.
JK: Aivan niin, mutta puhumme nyt sisäisestä joksikin tulemisesta.
DB: Meidän on tehtävä selväksi, miten ne ovat yhteydessä toisiinsa. Millaisesta joksikin tulemisesta oli kyse? Sen sijaan, että ihmiset olisivat ryhtyneet rakentamaan ja keksimään uusia tekotapoja ja työvälineitä, he huomasivat naapurien ryöstämisen olevan helpompaa. Millaisiksi he tällöin halusivat tulla?
JK: Ristiriita on ollut kaiken tämän alku.
DB: Mikä sitten oli tuo ristiriita? Jos asetumme noiden muinaisten ihmisten asemaan, millaista tuo ristiriita on?
JK: Mikä on ristiriidan alkujuuri? En tarkoita vain ulkoista, vaan myös ihmiskunnan valtavaa sisäistä ristiriitaa. Mistä se saa alkunsa?
DB: Näyttää siltä, että sen syynä ovat vastakkaiset pyyteet.
JK: Ei. Johtuuko se siitä, että kaikissa uskonnoissa ihmisen on tultava joksikin, tavoiteltava jotakin?
DB: Mikä sitten sai ihmiset toimimaan tuolla tavoin? Miksi he eivät tyytyneet olemaan mitä olivat? Uskonnot eivät olisi menestyneet, elleivät ihmiset olisi tunteneet viehtymystä paremmaksi tulemiseen.
JK: Eikö sellainen ole tosiasian välttelemistä? Kun emme kykene kohtaamaan tosiasiaa, siirrymme johonkin, joka olisi vielä enemmän.
DB: Mikä oli asia, jota ihmiset eivät jaksaneet kestää?
JK: Kristityt sanovat sitä perisynniksi.
DB: Mutta väärään suuntaan lähteminen tapahtui kauan ennen sitä.
JK: Paljon aiemmin. Kauan ennen sitä hinduilla oli ajatus karmasta. Mistä kaikki tämä sai alkunsa?
DB: Sanoimme, että ihmiset eivät kestäneet jotakin tosiasiaa. Olipa se mikä tahansa, he halusivat kuvitella jotakin parempaa.
JK: Niin, jotakin parempaa tai tulemista joksikin enemmäksi.
DB: Voisi sanoa, että he alkoivat keksiä teknisiä parannuksia ja sovelsivat tätä toiselle alueelle sanomalla, että heidänkin on tultava paremmiksi.
JK: Juuri niin, tultava sisäisesti paremmiksi.
DB: Kaikkien meidän on yhdessä tultava paremmiksi.
JK: Aivan niin. Mutta mikä on kaiken tämän alkujuuri?
DB: Mielestäni on luonnollista, että ajatus projisoi paremmaksi tulemisen päämäärän, se on ajatuksen rakenteelle luontaista.
JK: Onko ulkoisesti paremmaksi tulemisen periaate siis muuttunut sisäisesti paremmaksi tulemiseksi?
DB: Jos on hyväksi tulla ulkonaisesti paremmaksi, miksi ei saisi tulla sisäisesti paremmaksi?
JK: Tämäkö on ristiriidan aiheuttaja?
DB: Sinne päin, lähestymme sitä.
JK: Lähestymmekö? Onko aika tuo tekijä? Tarvitsen aikaa kerätäkseni tietoa ja voidakseni tehdä jotakin. Tätä samaa periaatetta sovelletaan sisäiseen. Aikako siis on tuo tekijä?
DB: En pysty näkemään, että aika sinänsä voisi olla ainoa tekijä.
JK: Ei, ei. Ajalla tarkoitan joksikin tulemista, joka edellyttää aikaa.
DB: Niin, mutta emme näe, miten aika voisi aiheuttaa hankaluuksia. Eihän aika aiheuta mitään vaikeuksia ulkoisessa maailmassa.
JK: Kyllä se jossain määrin aiheuttaa, mutta me puhumme nyt sisäisen ajan käsitteestä.
DB: Meidän on nähtävä, miksi aika on tavattoman tuhoisaa sisäisesti.
JK: Syynä on se, että yritän tulla joksikin.
DB: Niin, mutta useimmat ihmiset sanoisivat, että se on ihan luonnollista. Teidän on selitettävä, mitä vikaa on joksikin tulemisessa.
JK: On selvää, että yrittäessäni tulla joksikin siihen sisältyy ristiriitaa, päädyn alituiseen kamppailuun.
DB: Aivan niin. Selvitetään tuota: miksi se on alituista kamppailua? Jos yritän parantaa ulkoista asemaani, se ei ole kamppailua.
JK: Ulkoisesti ei ole. Se on aika lailla hyväksyttävissä sillä alueella, mutta kun samaa periaatetta sovelletaan sisäiseen, syntyy ristiriitaa.
DB: Ja mikä tuo ristiriita on?
JK: Kahden tekijän välillä: mitä on ja mitä pitäisi olla.
DB: On vaikea tajuta, miksi sisäinen aiheuttaa ristiriitaa mutta ulkoinen ei.
JK: Sisäisenä se rakentaa egoistisen keskuksen.
DB: Kyllä, mutta voisimmeko löytää jonkin syyn, miksi näin tapahtuu? Rakentuuko keskus silloinkin, kun toimintamme kohdistuu ulkoiseen? Niin ei tarvitse käydä.
JK: Ei tarvitse.
DB: Mutta toimiessamme sisäisesti tuolla tavoin yritämme pakottaa itsemme olemaan jotakin, jota emme ole. Se johtaa kamppailuun.
JK: Aivan niin. Tuo on tosiasia. Ovatko ihmisen aivot niin tottuneet ristiriitaan, että torjumme kaikki muut tavat elää?
DB: Hetken päästä ihmiset päättelevät, että ristiriita on väistämätöntä ja tarpeen.
JK: Mutta mikä on ristiriidan alkuperä?
DB: Nähdäkseni sivusimme sitä todetessamme, että yritämme pakottaa itseämme. Olemme jotakin, mitä haluamme olla, mutta haluamme myös olla jotakin muuta, erilaista. Haluamme siis kahta eri asiaa samanaikaisesti. Kuulostaako tämä järkevältä?
JK: Ymmärrän tuon, mutta yritän selvittää, mistä tämä kärsimys, hämmennys, ristiriita ja ponnistelu saavat alkunsa, mikä on niiden alkusyy. Siksi kysyin alussa, onko ihmiskunta lähtenyt väärään suuntaan. Onko alkusyynä minä ja ei-minä?
DB: Nähdäkseni tulemme lähemmäksi. Erotimme minän ja ei-minän.
JK: Niin. Miksi ihminen on luonut minän, joka väistämättä aiheuttaa ristiriitaa? On erikseen minä ja sinä, minä olen parempi kuin sinä ja niin edelleen.
DB: Tuo virhe tehtiin oletettavasti jo ammoin ja lähdettiin kulkemaan väärään suuntaan, kuten asian ilmaisette. Kun olimme oppineet ulkoisesti erottelemaan erilaisia asioita, jatkoimme samalla tavalla, emme pahasta tahdosta, vaan koska emme tienneet paremmasta.
JK: Aivan niin.
DB: Emme nähneet mitä teimme.
JK: Sekö on kaiken tämän ristiriidan alkulähde?
DB: En ole aivan varma siitä. Miltä teistä tuntuu?
JK: Olen taipuvainen pitämään alkusyynä egoa, minää, itseä.
DB: Aivan niin.
JK: Jos ei ole egoa, ei ole ongelmaakaan, ei ristiriitaa eikä aikaa siinä mielessä, että tulen tai olen tulematta joksikin, olen tai olen olematta jotakin.
DB: Mutta saattaisimme silti lipsahtaa takaisin siihen, mikä sai meidät alun alkaen asettamaan itsen etusijalle.
JK: Hetkinen. Olisiko niin, että tiivistimme ja kutistimme mielessämme tuon huikean, rajattoman energian ja aivotkin kutistuivat, koska tuo valtava energia ei mitenkään voinut mahtua niihin? Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?
DB: Ymmärrän.
JK: Ja siitä syystä aivot ovat vähitellen kutistuneet minäksi, itseksi.
DB: Tuota en aivan ymmärrä. Käsitän kyllä, että noin on käynyt, mutta en näe kaikkia vaiheita. Sanotte, että energia oli valtava eivätkä aivot pystyneet käsittelemään sitä, tai ne päättivät, etteivät ne pysty siihen.
JK: Ne eivät pystyneet käsittelemään sitä.
DB: Mutta jos ne eivät pysty käsittelemään sitä, olemme umpikujassa.
JK: Ei, hetkinen. Edetkää hitaasti. Haluan tutkia, tunkeutua hiukan syvemmälle. Miksi aivot ajatteluineen loivat tunteen minuudesta? Miksi?
DB: Tarvitsimme tunteen jonkinlaisesta identiteetistä voidaksemme toimia. Ulkoisesti se oli tarpeen…
JK: Aivan niin, toimiaksemme.
DB: Tietääksemme, mihin kuulumme.
JK: Tuoko on se liikunto, joka on tuottanut minän? Ulkoinen liike, jossa samastun perheeseen, asuntoon, toimialaan tai ammattiin. Kaikki tuo muodostui vähitellen minäksi.
DB: Nähdäkseni energia, josta puhutte, oli myös osallisena siinä.
JK: Oli, mutta haluan johdatella siihen hitaasti.
DB: Sanoitte aivan oikein, että jollakin tavoin tunne minästä vähitellen voimistui, mutta sinänsä tuo ei selitä egon valtavaa vahvuutta. Sehän olisi silloin pelkkä tapa. Egon pääseminen täydelliseen ylivaltaan edellytti, että siitä tuli kaiken energian keskipiste.
JK: Onko kyse siitä, että aivot eivät pysty hallitsemaan tuota valtavaa energiaa?
DB: Voi sanoa, että aivot kyllä yrittävät hallita sitä, pitää sitä järjestyksessä.
JK: Energialla ei ole järjestystä.
DB: Mutta jos aivoista tuntuu, etteivät ne kykene hallitsemaan sitä, mitä niiden sisällä tapahtuu, ne yrittävät aikaansaada järjestyksen.
JK: Sanoisimmeko, että aivot, siis sinunkaan aivosi tai hänen aivonsa, eivät ole hiljattain syntyneet, vaan ne ovat hyvin, hyvin vanhat?
DB: Missä mielessä?
JK: Siinä mielessä, että ne ovat kehittyneet.
DB: Aivan niin, kehittyneet eläimestä, ja eläinkin on kehittynyt. Sanomme siis, että aivot jollakin tavoin sisältävät koko evoluution.
JK: Haluan asettaa evoluution kyseenalaiseksi. Ymmärrän kehityksen vaikkapa härkävankkureista suihkukoneeseen.
DB: Niin, mutta ennen kyseenalaistamista meidän on otettava huomioon todisteet ihmisen kehittymisestä eri vaiheiden kautta. Sitä ette kai voi asettaa kyseenalaiseksi?
JK: En tietenkään.
DB: Tarkoitan, että jonkinlaista fyysistä kehittymistä on selvästikin tapahtunut.
JK: Fyysinen on toki.
DB: Aivot suurenivat ja muuttuivat monimutkaisemmiksi. Voitte toki epäillä, onko evoluutiolla henkisesti mitään merkitystä.
JK: Katsokaahan, haluan (nauraa) lakkauttaa psykologisen ajan. Ymmärrättekö?
DB: Ymmärrän kyllä.
JK: Minulle se on vihollinen. Eikö juuri se olekin ihmisen kärsimisen syy ja alkuperä?
DB: Tuollainen aika ilman muuta on. Ihmisen oli käytettävä aikaa tiettyyn tarkoitukseen, mutta hän käytti sitä väärin.
JK: Ymmärrän tuon. Jos on opittava jokin kieli, tarvitsen aikaa.
DB: Mutta silloin kun aikaa käytetään virheellisesti soveltamalla sitä sisäiseen…
JK: Sisäiseen, juuri siitä puhun. Aiheutuuko ihmisen hämmennys siitä, että hän ottaa käyttöönsä ajan keinona tullakseen joksikin, tullakseen täydellisemmäksi, kehittyneemmäksi, rakastavammaksi?
DB: Aiheutuu, ja jollemme tekisi tätä, koko rakennelma luhistuisi.
JK: Juuri niin.
DB: Mutta voisiko siihen olla jokin muukin syy?
JK: Hetkinen. Haluan syventyä tuohon hiukan. En puhu nyt teoreettisesti enkä itseäni korostaen, mutta minulle ei ole olemassa käsitettä psykologisesta huomisesta, tarkoitan aikaa sisäisenä tai ulkoisena liikkeenä.
DB: Tarkoitatteko psykologista aikaa?
JK: Tarkoitan psykologista aikaa ja ulkoista aikaa. Jos psykologista aikaa ei ole olemassa, ei ole myöskään ristiriitaa, ei minää, joka on ristiriidan alkusyy. Ulkoisesti, teknologian alueella ihminen on edennyt, kehittynyt.
DB: Samoin sisäisen fyysisen rakenteen alueella.
JK: Rakenteen, kaiken sellaisen. Mutta myös psykologisesti olemme edenneet ulospäin.
DB: Niin, olemme keskittyneet ulkoiseen elämään. Sitäkö tarkoitatte?
JK: Kyllä. Olemme käyttäneet kykyjämme ulkoisesti, ja sama liike tapahtuu myös sisäisesti. Mitä tapahtuu, jos aikana ilmenevää liikettä, etenemistä, yhä enemmäksi tulemista ei tapahdu? Ymmärrättekö, mitä yritän ilmaista? Aika päättyy, koska ulkoinen liike ja sisäinen liike ovat samaa.
DB: Juuri niin, kiertää samaa kehää.
JK: Aika sisältyy siihen. Jos tuo liike lakkaa, mitä tapahtuu? Mahdanko ilmaista mitään? Voisimmeko ilmaista asian niin, että emme ole koskaan olleet tekemisissä muunlaisen kuin ulkoisen liikunnon kanssa?
DB: Yleensä käytämme suurimman osan energiastamme ulkoiseen liikkeeseen.
JK: Psykologinen liike on myös ulkoista.
DB: Niin, se on ulkoisen liikkeen heijastumaa.
JK: Ajattelemme sen olevan sisäistä, mutta tosiasiallisesti se on ulkoista, eikö niin?
DB: Näin on.
JK: Jos tuo liike päättyy – ja sen täytyy päättyä – onko silloin enää sellaista sisäistä liikettä, johon sisältyisi aikaa?
DB: Kysyttekö, onko toisenlaista liikettä, joka kyllä liikkuu, mutta ei ajan puitteissa?
JK: Juuri niin.
DB: Meidän on syvennyttävä tähän. Voisitteko jatkaa?
JK: Sana ”liike” merkitsee aikaa.
DB: Niin, se tarkoittaa oikeastaan siirtymistä paikasta toiseen. Meillä on kuitenkin aavistus jostakin, joka ei ole staattista. Kieltäessänne ajan ette silti halua palata johonkin staattiseen, joka on yhä aikaa.
JK: Otetaan esimerkki. Jonkun aivot ovat satoja vuosia harjaantuneet ja tottuneet kulkemaan pohjoiseen ja äkkiä ne oivaltavat, että pohjoiseen kulkeminen merkitsee loputonta ristiriitaa. Tuon oivaltaessaan aivot muuttuvat, aivojen laatu muuttuu.
DB: Saatan nähdä, että niissä jollakin tavoin herää toisenlainen liike.
JK: Erilainen, aivan niin.
DB: Ehkä sana ”virtaus” on parempi.
JK: Olen koko ikäni kulkenut pohjoiseen, ja yhtäkkiä pohjoiseen kulkeminen lakkaa, mutta aivot eivät suuntaa myöskään itään, etelään tai länteen. Silloin ristiriita päättyy, koska ne eivät liiku mihinkään suuntaan.
DB: Oleellinen tekijä on siis liikkeen suunta. Kun sisäisellä liikkeellä on kiinteä suunta, se johtaa ristiriitaan. Ulkoisesti kuitenkin tarvitsemme suunnan.
JK: Tietenkin, se on selvää.
DB: Jos siis sanomme, ettei aivoilla ole kiinteää suuntaa, mitä ne sitten tekevät? Liikkuvatko ne kaikkiin suuntiin?
JK: Epäröin hiukan puhua tästä. Voisiko sanoa, että kun todella on tuossa tilassa, kyseessä on kaiken energian alkulähde?
DB: Kyllä, kun mennään syvemmälle ja enemmän sisäänpäin.
JK: Tämä on todellista sisäisyyttä. Kyse ei ole ulkoisen liikkeen muuttumisesta sisäiseksi liikkeeksi, koska ei ole erikseen ulkoista ja sisäistä liikettä.
DB: Aivan niin, voimme hylätä jaon ulkoiseen ja sisäiseen. Kaikenlainen liike tuntuisi pysähtyvän.
JK: Olisiko se kaiken energian alkulähde?
DB: Ehkä voisimme sanoa noin.
JK: Saanko puhua hiukan itsestäni?
DB: Kaikin mokomin.
JK: Ensiksi meditaatiosta. Tietoinen meditoiminen ei ole meditaatiota.
DB: Mitä tarkoitatte tietoisella meditoimisella?
JK: Tarkoituksellista, harjoitettua meditoimista, mikä on itse asiassa ennalta harkittua meditoimista. Onko olemassa sellaista meditaatiota, joka ei ole ennalta harkittua? Sellaisessa ego ei yritä tulla joksikin eikä yritä torjua mitään, ei kielteistä eikä myönteistä.
DB: Ennen kuin etenemme, voisimmeko esittää, mitä meditaation tulisi olla? Onko se tarkkailevan mielen tarkkaamista?
JK: Ei. Se on ohittanut kaiken tuon. Käytän sanaa ”meditaatio” siinä merkityksessä, ettei siihen sisälly hiventäkään ponnistusta, tuntua että yrittää tulla joksikin tai tietoisesti saavuttaa jonkin tason.
DB: Mieli yksinkertaisesti on itsekseen, hiljaa.
JK: Tuota haluan tutkia.
DB: Se ei etsi mitään.
JK: Katsokaahan, minä en meditoi tuon sanan tavanomaisessa merkityksessä. En puhu henkilökohtaisella tasolla todetessani, että herään meditoiden.
DB: Sellaisessa tilassako?
JK: Heräsin eräänä yönä Rishi Valleyssa Intiassa. Oli tapahtunut kaikenlaista, meditaatio oli jatkunut muutamia päiviä. Kello oli vartin yli kaksitoista, katsoin kelloa (nauraa). Epäröin puhua tästä, koska tämä voi kuulostaa liioittelulta ja aika lapselliselta. Kaiken energian alkulähde oli saavutettu, ja sillä oli ihmeellinen vaikutus aivoihin aivan fyysisestikin. Anteeksi, että puhun itsestäni. En oikein tiedä, miten ilmaisisin tämän, mutta ihan sananmukaisesti ei ollut tunnetta maailmasta, minusta ja muusta, ei minkäänlaista jakautumaa, oli vain tuntu tuosta valtavan energian lähteestä.
DB: Aivot siis olivat yhteydessä energian alkulähteeseen?
JK: Kyllä. Jos palataan maan pinnalle, olen kuusikymmentä vuotta puhunut, että haluaisin toistenkin tavoittavan tämän – ei, en tarkoita tavoittamista. Ymmärrättekö, mitä sanon? Se ratkaisee kaikki ongelmamme, niin poliittiset kuin uskonnollisetkin. Se on puhdasta energiaa aikojen alusta. Miten minä voin – en tarkoita itseäni – miten voi sanoa opettamatta, auttamatta tai patistelematta toista, että tästä seuraa täydellinen rauhan ja rakkauden tunne? Anteeksi, että käytän näitä sanoja. Oletetaan, että olette tullut tuohon kohtaan ja aivonne sykkivät sitä. Miten voitte auttaa toista ihmistä pääsemään siihen? Ymmärrättekö, mitä yritän ilmaista? Auttamisella en tarkoita sanoja.
DB: Ymmärrän.
JK: Aivoni ovat kehittyneet, ne eivät ole minun omani. Kehitys edellyttää aikaa, ja aivot voivat ajatella ja elää vain ajan puitteissa. Ajan hylkääminen merkitsee aivoille valtavaa vireyttä ja ongelmattomuutta, koska jokainen ongelma ratkeaa heti ilmaantuessaan.
DB: Onko tuo pysyvä tilanne vai kestääkö se vain jonkin aikaa?
JK: Tietenkin se on pysyvä, muutoin siinä ei olisi mitään mieltä. Se ei ole satunnainen eikä ajoittainen. Miten oven voi avata, kuinka voi auttaa toista toteamaan, että olemme kulkeneet väärään suuntaan? Kun on vain liikkumattomuus ja liike pysähtyy, olisiko kaikki silloin oikein?
DB: On vaikeata tietää etukäteen, tulisiko kaikki kuntoon.
JK: Palataan siihen, mistä aloitimme. Onko ihmiskunta lähtenyt väärään suuntaan psykologisesti, ei fyysisesti? Voiko tuon suunnan täysin kääntää tai voimmeko pysähtyä? Aivoni ovat tottuneet kehittymisen ajatukseen, johon sisältyy, että tulen joksikin, saavutan jotakin, minun pitää saada lisää tietoa ja niin edelleen. Voivatko tuollaiset aivot yllättäen oivaltaa, että aikaa ei ole olemassa? Ymmärrättekö, mitä yritän sanoa?
DB: Ymmärrän.
JK: Kuuntelin kerran televisiokeskustelua Darwinista, hänen matkoistaan ja saavutuksistaan, hänen evoluutioteoriastaan. Nähdäkseni se on täysin perätön psykologisesti.
DB: Hän kyllä näyttää todistaneen, että kaikki lajit ovat muuttuneet ajan kuluessa. Miksi se on perätöntä?
JK: Tuota en kiistä.
DB: Se on totta tuolta osin, mutta nähdäkseni olisi väärin sanoa mielen kehittyneen ajassa.
JK: Tietenkin.
DB: Kuitenkin näyttää selvältä, että fyysinen evoluutio on tapahtunut ja lisännyt aivojen kykyä selviytyä tietyistä asioista. Emme esimerkiksi kykenisi keskustelemaan tästä, elleivät aivot olisi kasvaneet suuremmiksi.
JK: Emme tietenkään.
DB: Mutta nähdäkseni annatte ymmärtää, että mieli ei ole lähtöisin aivoista. Onko näin? Ehkä aivot ovat mielen käyttöväline.
JK: Mieli ei ole aikaa. Huomatkaa, mitä se merkitsee.
DB: Mieli ei kehity aivojen myötä.
JK: Mieli ei ole ajasta syntyisin, mutta aivot ovat. Siinäkö on ristiriidan alkusyy?
DB: Meidän on ymmärrettävä, miksi tuo luo ristiriitaa. Ei ole selvää, jos sanomme aivojen syntyneen ajasta. Aivot ovat pikemminkin kehittyneet sillä tavalla, että aika sisältyy niihin.
JK: Aivan niin, sitä tarkoitin.
DB: Ei kuitenkaan välttämättä.
JK: Ne ovat kehittyneet.
DB: Ne ovat kehittyneet, aika siis sisältyy niihin.
JK: Niin juuri, ne ovat kehittyneet; aika on niiden osa.
DB: Ajasta on tullut aivojen rakenteen osa.
JK: Aivan niin.
DB: Se oli tarpeen. Kuitenkin mieli toimii ajatta, vaikka aivot eivät siihen kykene.
JK: Ei. Tuo tarkoittaisi, että jumala on ihmisessä ja voi toimia vain silloin, kun aivot ovat hiljaa eivätkä ole juuttuneet aikaan.
DB: En tarkoittanut tuota. Näen asian niin, että aivot, joiden rakenne on ajasta syntyisin, eivät pysty reagoimaan mieleen oikein. Tästä tuntuu olevan kyse.
JK: Voivatko aivot itsessään nähdä, että ne ovat juuttuneet aikaan ja että niin kauan kuin ne liikkuvat tuolla suunnalla, ristiriita jatkuu ikuisesti? Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?
DB: Ymmärrän. Näkevätkö aivot tämän?
JK: Kykenevätkö aivot näkemään, että toimiessaan nykyisellä tavallaan aikaan juuttuneina tuo prosessi on loputonta ristiriitaa? Toisin sanoen onko aivoissa jokin osa, joka ei ole aikaa?
DB: Ei ole juuttunut aikaan eikä toimi ajassa?
JK: Voiko näin sanoa?
DB: En tiedä.
JK: Palaamme tuohon samaan eri sanoin. Se merkitsisi, että aivot eivät ole kokonaan ajan ehdollistamat, ja siten jokin aivojen osa olisi ajasta riippumatonta.
DB: Ei jokin osa, vaan aika pikemminkin hallitsee aivoja enimmäkseen, vaikka tämä ei välttämättä tarkoita, etteikö tilanne voisi muuttua.
JK: Aivan niin. Toisin sanoen voivatko ajan hallitsemat aivot olla alistumatta aikaan?
DB: Tuo on oikein. Siinä hetkessä ne siirtyvät ajan ulkopuolelle. Arvelen ymmärtäväni tämän. Niitä hallitaan vain silloin, kun niille annetaan aikaa. Ajattelu, johon kuluu aikaa, on ajan hallitsemaa, mutta mitään todella nopeaa ei voi hallita.
JK: Aivan oikein. Voivatko aikaan tottuneet aivot nähdä, että tuossa prosessissa ristiriita on loputonta, nähdä siinä mielessä, että ne oivaltavat tämän? Oivaltavatko ne tämän painostuksen alaisina? Eivät. Oivaltavatko ne pakon, palkitsemisen tai rankaisun uhan alaisina? Eivät. Silloin ne joko vastustavat tai pakenevat.
Mikä tekijä saisi aivot tajuamaan, että niiden tapa toimia ei ole ”oikea”? Käytetään tuota sanaa tällä haavaa. Mikä saa ne yllättäen oivaltamaan, että se on totaalisen vahingollista? Mikä saisi sen aikaan? On selvää, etteivät huumeet eivätkä minkäänlaiset kemialliset aineet auta.
DB: Eivät mitkään ulkoiset keinot.
JK: Mikä sitten saisi aivot oivaltamaan tämän?
DB: Mitä tarkoitatte oivaltamisella?
JK: Sen havaitsemista, että aivojen kulkema tie on aina ristiriidan tie.
DB: Nähdäkseni tuo panee epäilemään, että aivot vastustavat tämän oivaltamista.
JK: Tietenkin, tietenkin, koska ne ovat satoja vuosia tottuneet vanhaan tiehen! Miten aivot saa oivaltamaan tämän tosiasian? Jos ne saa oivaltamaan tämän, ristiriita päättyy.
Ihmiset ovat kokeilleet paastoamista, elämistä ilman seksiä, askeettisuutta, köyhyyttä, siveyttä sanan todellisessa merkityksessä, puhtautta, ehdotonta moitteettomuutta. He ovat yrittäneet vetäytymistä yksinäisyyteen ja käytännöllisesti katsoen kaikkea, mitä ihminen voi keksiä, mutta mikään ei ole tuottanut tulosta.
DB: Mitä arvelette? On selvää, että ihmisten tavoitellessa noita ulkoisia päämääriä kyseessä on yhä joksikin tuleminen.
JK: Aivan niin, mutta he eivät milloinkaan huomaa, että nuo ovat ulkoisia päämääriä. Nyt on kyse kaiken tuollaisen täydellisestä kieltämisestä.
DB: Jotta voi edetä, on nähdäkseni kiellettävä koko ajan käsite siinä mielessä, että odottaisi tulevaisuutta, mutta on kiellettävä myös koko menneisyys.
JK: Juuri siitä on kyse.
DB: Toisin sanoen aika kokonaisuudessaan.
JK: Aika on vihollinen (nauraa). Kohtaa se ja mene sen tuolle puolen.
DB: On kiellettävä sen itsenäinen olemassaolo. Nähdäkseni meillä on käsitys, että aika on olemassa meistä riippumatta. Olemme ajan virrassa, ja sen tähden meistä tuntuisi mielettömältä kieltää aika, koska me olemme sitä.
JK: Juuri niin. Se siis merkitsee, että todella siirtyy pois – nämäkin ovat vain sanoja – kaikesta, mitä ihminen on kehitellyt saavuttaakseen ajattomuuden.
DB: Voisimmeko sanoa, että mikään ihmisen ulkoisesti käyttämä menetelmä ei vapauta mieltä ajasta?
JK: Ehdottomasti.
DB: Jokainen menetelmä sisältää aikaa.
JK: Tietenkin. Se on aivan selvää.
DB: Pystytämme ensi töiksemme aikarakennelman. Ajan käsite on oletuksena olemassa jo ennen kuin aloitamme.
JK: Aivan niin. Mutta miten ilmaisette tämän toiselle? Miten te tai X ilmaisette tämän ihmiselle, joka on juuttunut aikaan ja vastustaa? Hän taistelee vapautumista vastaan väittäen, ettei ole muuta tapaa elää. Miten ilmaisette tämän hänelle?
DB: Nähdäkseni asian voi ilmaista vain sellaiselle, joka on syventynyt tähän. Tuskin sitä voidaan lainkaan ilmaista kenelle tahansa kadulla kohdatulle.
JK: Mitä sitten teemme? Mitä voi tehdä, kun sitä ei voi ilmaista sanojen avulla? Sanoisitteko, että voidakseen ratkaista ongelman heti sen ilmaantuessa on syvennyttävä siihen välittömästi, koska muuten saattaa toimia tolkuttoman typerästi ja petkuttaa itseään luulemaan, että on ratkaissut sen? Oletetaan, että minulla on psykologinen ongelma. Voiko mieli oivaltaa ja ratkaista sen välittömästi? Ei petä itseään, ei vastusta sitä, vaan kohtaa sen ja lopettaa sen.
DB: Psykologisissa ongelmissa se on ainoa tapa, muuten juutumme ongelman aiheuttajaan.
JK: Tietenkin. Lopettaisiko noin toimiminen psykologisen ajan, josta puhumme?
DB: Lopettaisi, jos tuota välitöntä toimimista soveltaa ongelmaan, joka on minä itse.
JK: Joku on ahne tai kateellinen. Antaako ahneuden tai kiinnittymisen välitön lopettaminen johtolangan ajan päättymiseen?
DB: Antaa, koska kaikki toiminta, joka ei tapahdu heti, sisältää aikaa.
JK: Aivan niin, tiedän.
DB: Ajan päättyminen tapahtuu silmänräpäyksessä, niinhän?
JK: Silmänräpäyksessä, tietenkin. Onko tässä kohta, jossa ihminen lähti kulkemaan väärään suuntaan?
DB: On. Jos ihminen tuntee jonkin olevan psykologisesti pielessä, hän vetää mukaan ajan käsitteen ja ajatuksen joksikin tulemisesta, ja se tuottaa loputtomia ongelmia.
JK: Avaisiko tämä oven sen havaitsemiseen, että ajalla ei ole sijaa sisäisesti? Se merkitsisi, että ajatuksella on paikka vain ulkoisesti.
DB: Tarkoitatte, että ajatus on ajan prosessi, joka liittyy aikaan.
JK: Ettekö tekin sanoisi, että ajattelu on ajan prosessi? Ajatus pohjautuu kokemukseen, tietoon, muistiin ja reagoimiseen, toisin sanoen kokonaan aikaan.
DB: Niin, mutta olemme usein keskustelleet sellaisesta ajattelusta, joka reagoi oivalluskykyyn. Voisi sanoa, että ajattelu sellaisena kuin se yleisesti tunnetaan, tapahtuu ajassa.
JK: Ajattelu, sellaisena kuin sen nyt tunnemme, on aikaa.
DB: Olen yleisesti ottaen samaa mieltä.
JK: Ajatus on yleisesti ottaen aikaa.
DB: Se pohjautuu ajan käsitteeseen.
JK: Olkoon menneeksi, mutta minulle ajatus sinänsä on aikaa.
DB: Ajatus sinänsä luo ajan, totta.
JK: Merkitseekö se, että aikaa ei ole, kun ei ole ajatusta?
DB: Ei tuollaista ajatusta.
JK: Ei ole minkäänlaista ajatusta. Haluan edetä hyvin hitaasti.
DB: Voisimmeko sanoa, että olemme eläneet sellaisen ajattelun piirissä, jota hallitsee aika?
JK: Kyllä, mutta se on päättynyt.
DB: Mutta saattaa olla toisenlaista ajattelua, jota aika ei hallitse. Tarkoitan, että voi silti käyttää ajatusta jonkin asian tekemiseen, kuten te olette sanonut.
JK: Tietenkin, ulkoisesti tuo pätee.
DB: Meidän on varottava sanomasta, että ajatus on välttämättä ajan hallitsemaa.
JK: Niin. Minun on kuljettava täältä tuonne, talooni. Siihen tarvitaan aikaa, ajatusta, mutta en nyt puhu tuollaisesta ajasta.
DB: Tehdään selväksi, että puhutte ajatuksesta, joka kohdistuu mieleen ja jonka sisältö koskee mielen järjestystä.
JK: Aivan niin. Sanoisitteko, että tieto on aikaa?
DB: Sanoisin.
JK: Kaikki tieto on aikaa.
DB: Siinä merkityksessä on, että se on ollut tiedettyä ja voi heijastua tulevaisuuteen.
JK: Tietenkin. Tieto tieteessä, matematiikassa ja missä hyvänsä saavutetaan ajan avulla. Luen filosofiaa tai mitä tahansa, koko tiedon liikkeeseen liittyy olennaisesti aika. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?
DB: Nähdäkseni sanomme, että ihminen lähti väärään suuntaan ja juuttui aikasidonnaiseen tietoon, koska siitä on tullut hänelle psykologista tietoa.
JK: Aivan niin. Hän siis elää ajassa.
DB: Hän elää ajassa, koska hän on yrittänyt tuottaa tietoa mielen olemuksesta. Sanotteko, ettei ole olemassa todellista tietoa mielestä? Sanoisitteko näin?
JK: Heti kun käytätte sanaa ”tieto”, on kyse ajasta. Kun lopettaa ajan siinä mielessä kuin nyt puhumme siitä, ei ole kokemuksena ilmenevää tietoa.
DB: Meidän on ymmärrettävä, mitä tarkoittaa sana ”kokemus”.
JK: Kokemus on muistia.
DB: Ihmiset sanovat oppivansa kokemuksesta, läpikäyvänsä jotakin.
JK: Se on joksikin tulemista!
DB: Selvitetään tämä. On sellaistakin kokemusta, jota saa esimerkiksi työssään. Se muodostuu taidoksi ja käsityksiksi.
JK: Tietenkin, mutta se on aivan eri asia.
DB: Niin, me tarkoitamme nyt, että ei ole mielekästä hankkia kokemuksia mielestä, psykologisia kokemuksia.
JK: Asian voi ilmaista noin. Psykologinen kokemus kuuluu ajan alueelle.
DB: Aivan niin, eikä se ole mielekästä. Voi sanoa tulevansa taitavaksi työssään, mutta ei voi tulla täydellisen taitavaksi mieleltään.
JK: Juuri niin. Mihin tämä siis johtaa? Oivallan, että tieto on aikaa. Aivot oivaltavat sen ja ymmärtävät ajan tärkeyden tietyllä suunnalla, ja että toisella suunnalla aika on täysin arvotonta. Tässä ei ole ristiriitaa.
DB: Sanoisin, että ajan arvo on rajoittunut tietylle suunnalle tai alueelle, ja sen tuolla puolen sillä ei ole arvoa.
JK: Juuri niin. Mitä siis mieli tai aivot ovat ilman tietoa?
DB: Ilman psykologista tietoako?
JK: Niin. Puhun psykologisesta alueesta.
DB: Kyse ei ole niinkään niiden juuttumisesta aikaan, vaan siitä, ettei niillä ole psykologista tietoa itsensä organisoimiseen.
JK: Aivan niin.
DB: Sanomme siis, että aivot tuntevat tarvetta organisoida itsensä tietämällä psykologisesti kaiken itsestään.
JK: Ovatko mieli ja aivot silloin epäjärjestystä? Eivät varmasti ole.
DB: Eivät ole, mutta otaksun, että joutuessaan kohtaamaan tämän ihmiset voivat kokea epäjärjestyksen tunteita.
JK: Tietenkin.
DB: Nähdäkseni tarkoitatte, että psykologisen itsensä hillitsemisen käsite on täysin merkityksetön.
JK: Minää koskeva psykologinen tieto on siis aikaa.
DB: Aivan niin. Ymmärrän, että tieto kokonaisuudessaan on minä, se on aikaa.
JK: Mitä sitten on olemassaolo ilman sitä? Aikaa ei ole, ei ole tietoa psykologisessa merkityksessä, ei minän tunnetta. Mitä sitten on? Monista voisi tässä vaiheessa tuntua, että onpa kamalaa!
DB: Varmaankin siksi, koska tuntuu, että mitään ei olisi.
JK: Ei mitään. Olette päätyneet umpikujaan.
DB: Se olisi aika tylsää (nauraa). Se on joko pelottavaa tai menettelee.
JK: Jos on tullut tuohon kohtaan, mitä silloin on? Sanoisitteko, että koska ei ole mitään, on kaikki?
DB: Hyväksyn tuon. Tiedän tuon. Se on totta, siihen sisältyy kaikki.
JK: Ei ole mitään.
DB: Ei ”jotakin”.
JK: Ei ”jotakin”, tuo on oikein.
DB: ”Jotakin” on rajoittunutta, eikä tämä ole ”jotakin”, koska rajoja ei ole. Siinä on kaikki vähintäänkin potentiaalisena.
JK: Hetkinen. Jos se ei ole mitään ja on siis kaikki, silloin kaikki on energiaa.
DB: Niin juuri. Kaiken perusta on energiaa.
JK: Tietenkin. Kaikki on energiaa. Mikä on sen alkulähde? Vai eikö energialla ole lainkaan alkulähdettä?
DB: Energia vain on. Energia on se mikä on. Alkulähdettä ei tarvita. Ehkä tämä on eräs tapa lähestyä kysymystä.
JK: Ei. Jos ei ole mitään ja niin ollen on kaikki, kaikki on energiaa. Meidän on oltava tässä hyvin tarkkana, koska hinduilla on tällainen käsitys, että brahman on kaikki. Ymmärrättekö? Mutta siitä tehdään aate, periaate, jota sitten noudatetaan. Kuitenkin tosiasia on se, ettei ole mitään ja sen vuoksi kaikki on. Tuo kaikki on kosmista energiaa. Mutta mikä pani alulle tämän energian?
DB: Onko tuolla kysymyksellä merkitystä? Emme nyt puhu ajasta.
JK: Tiedän, ettemme puhu ajasta. Tietänette, että kristityt sanoisivat Jumalan olevan energia ja kaiken energian alkulähde.
DB: Kristityillä on myös käsite jumaluudesta, joka on myös Jumalan alkulähde.
JK: Myös hinduilla, arabeilla ja juutalaisilla on samanlainen aate. Onko se mistä me puhumme, vastoin kaikkea tuota?
DB: Se kuulostaa jollakin tavoin samanlaiselta.
JK: Eikä kuitenkaan ole samanlaista. Meidän on oltava tarkkana.
DB: Aikojen kuluessa tämäntapaista on sanottu monta kertaa.
JK: Siis vaellanko vain tyhjyydessä? Elänkö tyhjyydessä?
DB: Tuo ei ole selvää.
JK: Ei ole mitään, ja kaikki on energiaa. Mitä tämä on (osoittaa kehoaan)?
DB: Muoto energian sisällä.
JK: Keho ja energia eivät ole erillisiä, mutta jokin sisällämme sanoo, että minä on täysin erillinen tuosta.
DB: Minä rajaa itsensä ja sanoo olevansa erillinen ja ikuinen.
JK: Miksi minä on tehnyt tuon? Miksi eriytyminen sai alkunsa? Siksikö, että ulkoisesti samastuin taloon, tuo samastuminen siirtyi sisäiselle alueelle?
DB: Niin. Toiseksi siksi, että kun olin omaksunut käsityksen jostakin sisäisestä, sitä piti alkaa suojella. Siitä kehittyi eriytyminen.
JK: Tietenkin.
DB: Tuo sisäinen oli ilmeisesti kaikkein arvokkain asia, ja sitä piti suojella kaikin voimin.
JK: Merkitseekö tämä, että on vain elävä organismi, joka on osa energiaa? Minää ei ole lainkaan, on kyllä nimi passissa ja ulkoinen hahmo, mutta ei mitään muuta. Ja siksi kaikki on, ja tuo kaikki on energiaa.
DB: Aivan niin. Ulkoisella hahmolla ei ole itsenäistä olemassaoloa.
JK: Ei ole. On vain hahmo. Siinä kaikki.
DB: On myös energia, sanotte.
JK: Se on osa energiaa. On siis vain tämä ulkoinen kuori.
DB: On ulkoinen hahmo energian sisällä.
JK: Oivallatteko, mitä olemme nyt sanoneet? Onko tämä matkan loppu?
DB: Ei ole, enpä usko sen olevan.
JK: Onko ihmiskunta matkannut tuhansia vuosia tullakseen tähän? En ole mitään, ja siksi olen kaikki ja koko energia.
DB: Se ei voi olla loppu, se saattaa olla alku.
JK: Hetkinen. Juuri tuosta halusin teidän alkavan. Päättyminen on alkamista, eikö niin? Haluan syventyä tuohon. Kaiken tämän päättyminen on uusi alku. Kutsutaan sitä lyhyesti ajan päättymiseksi. Mitä se on? Muutenhan tämä tuntuu äärimmäisen turhalta. Olen pelkkää energiaa, ja vain kuori on olemassa. Aika on päättynyt. Se tuntuu kovin toivottomalta.
DB: Niin tuntuu, jos pysähtyy tähän.
JK: Juuri niin.
DB: Nähdäkseni tämä on todella maaperän puhdistamista kaikesta kuonasta, kaikesta hämmennyksestä.
JK: Niin on. Siis päättyminen on alkamista, mutta mitä se on? Alkaminen edellyttää myös aikaa.
DB: Ei välttämättä. Mehän sanoimme, että ajaton liike on mahdollinen.
JK: Siinä kaikki. Haluan saada tämän selväksi.
DB: Aivan niin, mutta sen ilmaiseminen on vaikeata. Se ei ole staattista, mutta jollakin tavalla tuohon liikkeeseen ei sisälly ajan järjestystä. Nähdäkseni meidän olisi sanottava se nyt.
JK: Niin. Käytämme sanaa ”alkaminen”, mutta jätämme siitä pois ajan.
DB: Päättymiseen ja alkamiseen ei sisälly tiettyä aikaa, koska ne voivat tapahtua koska tahansa tai ilman aikaa.
JK: Aikaa ei ole. Mitä sitten tapahtuu? En tarkoita minulle tai minun aivoilleni, vaan mitä tapahtuu. Olemme sanoneet, että kun aika hylätään, ei ole mitään. Tämän pitkän keskustelun jälkeen ”ei ole mitään” merkitsee, että kaikki on. Kaikki on energiaa. Ja pysähdyimme siihen, mutta se ei ole loppu.
DB: Ei ole.
JK: Se ei ole loppu. Mitä sitten tapahtuu? Onko se luomista?
DB: Jotakin senlaatuista.
JK: Mutta ei sellaista kuin kirjoittaminen tai maalaaminen.
DB: Kenties voimme myöhemmin keskustella siitä, mitä tarkoitamme luomisella.