-
2. huhtikuuta 1980, Ojai, Kalifornia
Jiddu Krishnamurti: Sanoimme, että psykologinen aika on ristiriitaa ja aika on ihmisen vihollinen. Tuo vihollinen on ollut olemassa ihmiskunnan alusta saakka. Kysyimme, miksi ihminen on alusta alkaen lähtenyt väärään suuntaan, väärälle tielle? Jos näin on, onko mahdollista saada ihminen kääntymään toiseen suuntaan niin, että hän voi elää ilman ristiriitaa? Totesimme eilen, että ulkoinen liike on samaa kuin sisäinen liike. Sisäinen ja ulkoinen eivät ole erillisiä, vaan samaa liikettä. Kysyimme myös, olemmeko syvästi ja kiihkeästi kiinnostuneita kääntämään ihmisen suunnan niin, että hän ei elä ajan alueella ja tunne vain ulkoista. Uskonnot, poliitikot ja kasvattajat ovat epäonnistuneet, eikä tämä ole koskaan kiinnostanut heitä. Oletteko samaa mieltä?
David Bohm: Kyllä. Uskonnoissa on nähdäkseni yritetty keskustella ikuisista arvoista, jotka ovat ajan tuolla puolen, mutta ne eivät näytä onnistuneen.
JK: Tuosta haluan puhua. Niille kaikki tuo on ollut aate, ihanne, periaate, arvo, mutta ei todellisuutta. Useimmat uskonnolliset ihmiset tukeutuvat johonkin uskomukseen, periaatteeseen, kuvaan, tietoon, Jeesukseen tai johonkin muuhun.
DB: Näin on, mutta jos tarkastelee kaikkia uskontoja, esimerkiksi buddhalaisuudessa monine muotoineen on jossain määrin yritetty sanoa ihan samaa kuin tekin.
JK: Jossain määrin, mutta miksi ihminen ei ole koskaan suoraan kohdannut tätä ongelmaa? Tähän haluan tarttua. Miksi emme ole todenneet, että lopetetaan ristiriita? Meitä on suorastaan rohkaistu siihen, koska kuvittelemme edistyvämme ristiriidan avulla.
DB: Se voi olla jonkinlainen kannustin vastuksista selviämiseen.
JK: Aivan niin, mutta jos me molemmat näemme syvästi tämän totuuden – emme vain abstraktisti vaan tosiasiallisesti, voimmeko silloin toimia niin, että jokainen esiin nouseva kysymys ratkeaa heti, välittömästi ja psykologinen aika lakkaa. Tästähän puhuimme eilen. Tulemme kohtaan, jossa ei ole mitään ja kaikki on energiaa. Aika päättyy. Onko tämä jonkin täysin uuden alku? Onko sellaista alkamista, joka ei mitenkään liity aikaan? Miten sen voi havaita? Sanoja tarvitaan kommunikoimisessa, mutta sana ei ole se, mitä sillä ilmaistaan. Mitä siis on, kun psykologinen aika lakkaa?
DB: Ei kellon osoittama aika.
JK: Ei niin, vaan kun egona ilmenevä aika päättyy kokonaan, mikä alkaa? Voisimmeko sanoa, että ajan tuhkasta kehkeytyy uusi kasvu? Mikä alkaa – ei ”alkaa”, siihenkin sisältyy aikaa.
DB: Mitä hyvänsä tarkoitamme, se mitä syntyy.
JK: Mitä syntyy, mitä se on?
DB: Kuten eilen sanoimme, se on olennaisesti luomista, mahdollisuus luoda.
JK: Luomisestako on kyse? Syntyykö silloin jotakin uutta?
DB: Se ei ole joksikin tulemista.
JK: Ei toki, se on päättynyt. Joksikin tuleminen on pahinta, se on aikaa, se on ristiriidan todellinen alkujuuri. Koetamme nyt selvittää, mitä tapahtuu, kun minä, joka on aikaa, on täydellisesti päättynyt. Buddhan oletetaan kutsuneen sitä nirvanaksi, ja hindut sanovat sitä mokšaksi. En tiedä, puhuvatko kristityt siitä taivaana.
DB: Kristityillä mystikoilla oli samankaltainen tila.
JK: Samankaltainen, aivan niin, mutta kristityt mystikot ovat ymmärtääkseni lujasti kiinni Jeesuksessa, kirkossa, uskossa. He eivät milloinkaan ole menneet sen tuolle puolen.
DB: Siltä tuntuu, ainakin sikäli kuin tiedän.
JK: Sanoimme, että usko ja kiinnittyminen kaikkeen tuohon ei tule kyseeseen, se on päättynyt. Kaikki tuo on osa minää. Mitä tapahtuu, kun mieli täysin puhdistuu ajan kertymistä, jotka muodostavat minän ydinolemuksen? Miksi meidän pitäisi kysyä, mitä tapahtuu?
DB: Tarkoitatteko, että tämä ei ole hyvä kysymys?
JK: Kysyn vain itseltäni, miksi meidän pitäisi kysyä sitä? Onko tuon kysymyksen takana hienoinen toivo, ovela tapa sanoa, että olen saavuttanut kohdan, jolloin mitään ei ole. Silloin kysymys on väärä. Oletteko samaa mieltä?
DB: Se houkuttelee etsimään jonkinlaista toiveikasta tulemaa.
JK: Jos kaikin voimin yritän löytää jotakin, joka on minän tuolla puolen, tuo yritys ja se, mitä ehkä löydän, ovat yhä minän alueella. En siis toivo mitään. Ei ilmene toivomisen tunnetta, ei myöskään halua löytää jotakin.
DB: Mikä sitten panee teidät tutkimaan?
JK: Olen tutkinut lopettaakseni ristiriidan.
DB: Aivan niin, meidän on oltava tarkkana. Olemme taipuvaisia luomaan toivoa ristiriidan päättymisestä.
JK: Ei, ei. Toivoa ei ole. Lopetan sen. Heti kun käytän sanaa ”toivo”, syntyy tunne tulevaisuudesta.
DB: Aivan niin, se on yhä pyydettä.
JK: Pyydettä ja siis aikaa. Siispä hylkään, mieli hylkää, kaiken tuon täysin. Tarkoitan todella aivan kaiken hylkäämistä. Mikä sitten on tämän asian ydin? Etsiikö tai hapuileeko mieleni yhä jotakin käsittämätöntä, jonka se voisi vangita omakseen? Jos näin on, se on yhä aikaa.
DB: Se on yhä pyydettä.
JK: Pyydettä ja hienovaraista turhamaisuutta.
DB: Miksi turhamaisuutta?
JK: Turhamaisuutta siinä merkityksessä, että ”minä olen saavuttanut”.
DB: Itsepetosta.
JK: Siitä saavat alkunsa petollisuus ja kaikenlaiset harhat. Siitä ei siis ole kyse. Raivaan esteitä edetessämme.
DB: Pohjimmiltaan tuntuu, että raivaatte pyyteen hienosyisiä ilmenemismuotoja.
JK: Aivan niin. Pyydekin on siis raivattu pois. Jäljellä on vain mieli, eikö niin?
DB: Aivan niin, mutta jos kaikki on mieltä, on kysyttävä, mitä tarkoitamme luonnolla. Luontohan tuntuu jossain määrin itsenäiseltä.
JK: Mutta olemme sanoneet myös, että koko universumi on mieli.
DB: Tarkoitatteko, että luonto on mieli?
JK: Osa mieltä.
DB: Universaalia mieltäkö?
JK: Aivan niin.
DB: Ei siis yksittäistä mieltä?
JK: Silloin yksittäinen mieli olisi erillinen, mutta me puhumme nyt mielestä.
DB: Meidän on selvitettävä tämä, koska sanotte, että luonto on universaalin mielen luomus, vaikka luonnolla silti on erityinen todellisuus.
JK: Se on selvää.
DB: Vaikuttaa siltä kuin luonto olisi universaalin mielen ajatus.
JK: Se on osa sitä. Koetan nyt tunnustella mahdollisuutta, että yksittäinen mieli päättyisi. Silloin olisi vain mieli, universaali mieli. Eikö niin?
DB: Aivan niin. Olemme keskustelleet yksittäisen mielen hapuilusta pyyteen viemänä ja sanoimme, että jos kaikki tuo päättyisi…
JK: Juuri sitä tarkoitan. Jos kaikki tuo on täysin päättynyt, mikä on seuraava askel? Onko seuraavaa askelta? Sanoimme eilen, että on alku, mutta tuo sana edellyttää aikaa.
DB: Emme tarkoita niinkään alkamista, ehkä päättymistä.
JK: Päättymistä, sanoimme tuon.
DB: Mutta onko silloin jotakin uutta?
JK: Onko jotakin, jota mieli ei voi tajuta?
DB: Kumpi mieli, yksittäinen vai universaali?
JK: Yksittäinen on päättynyt.
DB: Tarkoitatteko, että universaalikaan mieli ei voi tajuta sitä?
JK: Juuri sitä olemme selvittämässä.
DB: Tarkoitatteko, että universaalin mielen tuolla puolen on jonkinlainen todellisuus tai jotakin?
JK: Olemmeko nyt ikään kuin kuorimassa sipulia? Poistamme kerroksen toisensa jälkeen, ja lopuksi on vain kyyneliä eikä muuta.
DB: En tiedä.
JK: Mehän totesimme, että on päättyminen ja sitten kosminen, universaali mieli. Onko senkin tuolla puolen vielä jotakin?
DB: Sanoisitteko, että tuo ”vielä jotakin” on energiaa ja tuo energia on universaalin mielen tuolla puolen?
JK: Sanoisin, että on, sillä universaali mieli on osa tuota energiaa.
DB: Tuon voi ymmärtää. Tarkoitatte, että tavallaan tuo energia on elävää.
JK: Juuri niin.
DB: Myös älykästä?
JK: Hetkinen.
DB: Jollakin tavalla…sikäli kuin kyseessä on mieli.
JK: Jos tuo energia on älykästä, miksi se on sallinut ihmisen kulkea väärään suuntaan?
DB: Otaksun, että se saattaa olla osa prosessia, joka on väistämätöntä ajatuksen olemuksessa. Jos ajatus aikoo kehittyä, tuo mahdollisuus on oltava. Ajatuksen aikaansaaminen ihmisessä…
JK: Merkitseekö valitseminen aitoa vapautta?
DB: Ei, tarkoitan, että ajatukselle on oltava mahdollista tehdä tämä virhe.
JK: Mutta, jos äly toimi, miksi se salli tehdä tuon virheen?
DB: Voisimme esittää, että on olemassa universaali järjestys ja laki.
JK: Hyvä on. Universumin toiminta on järjestystä.
DB: Aivan niin, ja universumin järjestykseen kuuluu, että tämäkin mekanismi voi mennä epäkuntoon. Jos kone menee rikki, se ei merkitse epäjärjestystä universumissa, se on vain osa universaalia järjestystä.
JK: Universaalissa järjestyksessä on ihmisen kohdalla epäjärjestystä.
DB: Se ei ole epäjärjestystä universumin tasolla.
JK: Ei, vaan paljon matalammalla tasolla.
DB: Ihmisen tasolla se on epäjärjestystä.
JK: Miksi ihminen on alusta alkaen elänyt epäjärjestyksessä?
DB: Koska hän on yhä tietämätön, hän ei ole nähnyt asian ydintä.
JK: Mutta hän on kokonaisuuden osa ja elää pienenpienessä sopessa ja lisäksi epäjärjestyksen vallassa. Eikö tämä äly ole…
DB: Voi sanoa, että mahdollisuus luomiseen merkitsee myös mahdollisuutta epäjärjestykseen. Koska ihmisellä oli mahdollisuus olla luova, hänellä oli myös mahdollisuus erehtyä. Hän ei voi jähmettyä koneen kaltaiseksi ja toimia aina täydellisessä järjestyksessä. Älykkyys ei ole muuttanut häntä koneeksi, joka ei voi mennä epäkuntoon.
JK: Ei tietenkään. Onko siis jotakin kosmisen järjestyksen tuolla puolen? Mielen?
DB: Tarkoitatteko, että universumi, tuo mieli, on luonut luonnon ja sillä on oma järjestyksensä, eikä se pelkästään toimi mekaanisesti, vaan sillä on jokin syvempi merkitys?
JK: Juuri tuota yritämme nyt selvittää.
DB: Sisällytätte siihen koko universumin ja ihmiskunnan. Mikä saa teidät tekemään näin? Mikä on tämän havainnon perusta?
JK: Aletaan taas alusta. Aikana ilmenevä minä päättyy, eikä toivoa siis ole. Kaikki tuo on lakannut olemasta, päättynyt. Sen päättymisessä on olemattomuuden tuntu. Se on, ja tuo olemattomuus on koko universumi.
DB: Aivan niin, universaali mieli, universaali aine.
JK: Koko universumi.
DB: Saanko kysyä, mikä johti teidät sanomaan noin?
JK: Hyvin yksinkertaisesti ilmaistuna jakaminen on päättynyt. Kun ajan, ajatuksen, kasvatuksen ja muun sellaisen aiheuttama jakaminen on päättynyt, tuo toinen on ilmeistä.
DB: Tarkoitatteko, että ellei jakamista tapahdu, tuo toinen voidaan havaita?
JK: Sitä ei havaita, se on.
DB: Miten sitten voi tulla tietoiseksi siitä?
JK: En usko, että siitä voi tulla tietoiseksi.
DB: Mikä sitten johti teidät sanomaan tuon?
JK: Sanoisitteko te, että se on olemassa? Minä ei sitä havaitse, eikä sitä havaita.
DB: Niin, se on.
JK: Se on.
DB: Voisi miltei sanoa, että se sanoo sen. Jossakin merkityksessä tunnutte esittävän, että juuri se sanoo.
JK: Aivan niin. En halunnut ilmaista sitä, mutta olen iloinen, että te sanoitte tuolla tavoin! Missä olimmekaan?
DB: Sanomme, että universumi on tietyllä tavalla elävä, se on mieli, ja me olemme osa sitä.
JK: Voimme sanoa olevamme osa sitä vain sillä edellytyksellä, että minää ei ole.
DB: Ei ole jakautumaa.
JK: Ei jakautumaa. Haluaisin tunkeutua vielä vähän pitemmälle. Onko kaiken tämän tuolla puolen jotakin?
DB: Tarkoitatteko energian tuolla puolen?
JK: Tarkoitan. Sanoimme, että olemattomuus on kaikki ja se siis on totaalinen energia. Se on laimentamatonta, puhdasta, turmeltumatonta energiaa. Onko sen tuolla puolen jotakin? Miksi kysymme sitä?
DB: En tiedä.
JK: Minusta tuntuu, ettemme ole koskettaneet sitä. Tunnen, että sen tuolla puolen on jotakin.
DB: Voisimmeko sanoa, että tuo jokin on kaiken perusta? Te sanotte, että kaikki tämä syntyy jostakin sisäisestä perustasta?
JK: Kyllä, on jotakin muuta, mutta tässä on oltava äärimmäisen tarkkana, varottava romanttisuutta, ei saa olla harhakuvia, pyyteitä, ei saa edes etsiä. Sen on tapahduttava. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?
DB: Sanomme, että ilmaisun on tultava siitä. Sanoittepa mitä hyvänsä, sen on kummuttava siitä.
JK: Juuri niin. Kuulostaa melko julkealta!
DB: Pitää todella ymmärtää se, eikä niin, että katsoo sitä ja kertoo, mitä on ymmärtänyt.
JK: Ei niin, silloin se ei olisi aitoa.
DB: Jakautumaa ei saa olla. On helppoa sortua itsepetokseen tällaisissa asioissa.
JK: Niin on. Totesimme, että itsepetosta ilmenee silloin, kun pyyde ja ajatus ovat olemassa. Tämä on yksinkertaista. Pyyde ja ajatus ovat osa minää, joka on aikaa. Kun pyyde ja aika ovat täydellisesti päättyneet, ei ole yhtään mitään, ja sen tähden tuo ”ei yhtään mitään” on universumi, tyhjyys täynnä energiaa. Voimme panna tähän pisteen.
DB: Emme ole vielä ymmärtäneet, että on tarpeen mennä energian tuolle puolen. Meidän on pidettävä sitä tarpeellisena.
JK: Mielestäni se on tarpeen.
DB: Niin on, mutta se on ymmärrettävä. Meidän on ilmaistava selvästi, miksi se on tarpeen.
JK: Miksi se on tarpeen? Tunnustelen tätä, koska on jotakin muuta, joka toimii. En tiedä, miten sen ilmaisisin, mutta on jotakin enemmän, paljon suurempaa. Etenen hitaasti, hitaasti. Yritän sanoa, että nähdäkseni sen tuolla puolen on jotakin. Tiedätte, mitä tarkoitan sanoessani ”nähdäkseni”.
DB: Kyllä, ymmärrän.
JK: Sen tuolla puolen on jotakin. Kuinka voimme puhua siitä? Energian olemassaolo edellyttää tyhjyyttä. Ne kuuluvat yhteen.
DB: Tuo puhdas energia, josta puhutte, on tyhjyyttä. Viittaatteko siihen, että tuo tyhjyyden tuolla puolen oleva on tyhjyyden perusta?
JK: Viittaan.
DB: Voisiko se olla jonkinluonteista ainesta? Jos se ei ole tyhjyyttä, mitä se sitten on?
JK: En aivan ymmärrä kysymystänne.
DB: Sanotte, että tyhjyyden tuolla puolen on jotakin muuta kuin tyhjyyttä. Voimme nähdäkseni pysyä mukananne tähän energiaan ja tyhjyyteen saakka, mutta nyt viittaatte johonkin muuhun.
JK: Aivan, johonkin muuhun.
DB: Tuon muun täytyy olla erilaatuista kuin tyhjyys. Se on jotakin muuta kuin tyhjyys, eikä niin ollen tyhjyyttä. Onko tässä järkeä?
JK: Sitten se on ainesta.
DB: Tuohon viittasin: jos se ei ole tyhjyyttä, se on ainesta.
JK: Aines on ainetta, eikö niin?
DB: Ei välttämättä, mutta sillä on samanlainen ominaislaatu kuin aineella.
JK: Mitä tarkoitatte tuolla?
DB: Aine on yksi aineksen ilmenemismuoto. Sekin on energiaa, mutta se on samankaltaista sikäli, että sillä on vakiintunut muoto ja se vastustaa muutosta. Se on vakaata ja pysyvää.
JK: Aivan niin, mutta kun käytätte sanaa ”aines” merkitsemään jotakin tyhjyyden tuolla puolen olevaa, ilmaiseeko tuo sana tuon merkityksen?
DB: Tutkimme sitä, mitä haluatte ilmaista, sen mahdollista merkitystä. Jos sanotte, ettei se ole tyhjyyttä, silloin se ei olisi ainesta sellaisena kuin tunnemme sen aineessa ilmenevänä. Voimme kuitenkin havaita tietyn ominaislaadun, joka kuuluu ainekseen yleensä. Jos sillä on tuo ominaislaatu, voimme käyttää sanaa ”aines” laventamalla sen merkitystä.
JK: Ymmärrän. Voisimmeko siis käyttää sanaa ”ominaislaatu”?
DB: Tuo sana ei välttämättä ilmaise tyhjyyttä, mutta energialla voisi olla tyhjyyden ominaislaatua. Kyse on jostakin muusta. Jollakin muulla saattaisi olla aineksen ominaislaatu. Tällä tavoin näen sen. Tätäkö yritätte sanoa?
JK: Tyhjyyden tuolla puolen on jotakin. Miten selvitämme sen?
DB: Ensiksikin, mikä saa teidät sanomaan tuon?
JK: Yksinkertaisesti sen olemassaolo. Olemme kaiken aikaa olleet aika loogisia, emme ole takertuneet ainoaankaan illuusioon tähän mennessä. Voimmeko säilyttää samanlaisen harhattoman valppauden ja paljastaa – ei sitä voi paljastaa – tuoda maan pinnalle sen, mikä on tyhjyyden tuolla puolen? Voiko sen tuoda maan pinnalle niin, että siitä voitaisiin kertoa? Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?
DB: Ymmärrän. Voisimme palata aiempaan kysymykseen: miksi se ei ole tapahtunut?
JK: Niin, miksi ei? Onko ihminen milloinkaan ollut ilman minää?
DB: Ei, ei yleisesti ottaen.
JK: Ei ole. Se edellyttää minän päättymistä.
DB: Voisimme nähdäkseni katsoa asiaa tällä tavoin: egosta tulee syvemmän aineksen harhakuva. Ihminen kokee, että egokin on jollakin tavoin ainesta.
JK: Aivan, ego on ainesta.
DB: Sen vuoksi tuota ainesta tuntuu olevan…
JK: …mahdoton koskettaa.
DB: Mutta ego on tuon todellisen aineksen harhakuva. Mieli ehkä yrittää luoda jonkinlaisen illuusion tuosta aineksesta.
JK: Se on illuusio. Miksi yhdistätte sen tuohon toiseen?
DB: Siksi, että jos mieli ajattelee, että sillä on jo tuota ainesta, se ei ole avoin…
JK: Ei tietenkään. Voiko sitä koskaan ilmaista sanoin? Kyse ei ole asian välttelemisestä, enkä koeta kiemurrella ulos jostakin päätelmästä. Katsokaahan, tähän asti olemme ilmaisseet kaiken sanoin.
DB: Jos jotakin kerran kunnolla havaitaan, niin nähdäkseni hetken kuluttua ilmaantuu sanoja sen ilmaisemiseksi.
JK: Aivan niin, mutta onko se havaittavissa ja voiko sitä niin ollen ilmaista?
DB: Sanoisitteko, että tämä tuolla puolen oleva jokin on myös elävää? Onko elämä tyhjyyden tuolla puolen jotakin elävää?
JK: Elävää, kyllä, on toki.
DB: Entä älykästä?
JK: En halua käyttää noita sanoja.
DB: Ovatko ne liian rajoittuneita?
JK: Ovat. Elävä, äly, rakkaus, myötätunto, kaikki ne ovat liian rajoittuneita. Te ja minä istumme tässä. Olemme tulleet kohtaan, jossa edessämme on jotakin, joka voidaan ehkä myöhemmin ilmaista sanoin. Näettekö ilman pienintäkään paineen tunnetta ja ilman minkäänlaista illuusiota muurin tuolle puolen?
Olemme tulleet tiettyyn kohtaan ja sanomme, että on jotakin vielä enemmän. Kaiken tuon tuolla puolen on jotakin. Onko se havaittavissa? Voiko sitä koskettaa? Onko se jotakin, jonka mieli voi tajuta?
DB: Tarkoitatteko, että se ei ole sellaista?
JK: En usko, että mielen on mahdollista tajuta sitä.
DB: Tai käsittää sitä?
JK: Käsittää, ymmärtää…edes katsoa sitä. Te olette tiedemies, olette tutkinut atomia ja muuta sellaista. Eikö teistä kaikkea tuota tutkittuanne tunnu, että sen tuolla puolen on jotakin paljon enemmän?
DB: Voidaan aina tuntea, että sen tuolla puolen on enemmän, mutta tuo tunne ei kerro, mitä se on. On selvää, että tiesipä ihminen mitä hyvänsä, se on rajoittunutta.
JK: Aivan oikein.
DB: Ja sen tuolla puolen täytyy olla jotakin enemmän.
JK: Miten se voi kommunikoida kanssanne niin, että te tieteellisen tietonne ja aivokapasiteettinne avulla voitte käsittää sen?
DB: Sanotteko, ettei sitä voi käsittää?
JK: En sano, vaan kysyn: miten sen voi käsittää? En sano, ettei sitä voi käsittää. Voitteko te?
DB: Asia ei ole selvä. Aiemmin sanoitte, että se ei ole käsitettävissä.
JK: Käsittää siinä merkityksessä, että pystyykö mielenne menemään teorioiden tuolle puolen? Tarkoitan, voiko siihen siirtyä? En tarkoita siirtymistä ajassa. Voiko siihen päästä sisään? Ei, kaikki nuo ovat vain sanoja. Mitä on tyhjyyden tuolla puolen? Onko se hiljaisuutta?
DB: Eikö se ole samanlaista kuin tyhjyys?
JK: On, tuohon pyrin. Edetään askel askeleelta. Onko se hiljaisuutta? Vai onko hiljaisuuskin tyhjyyttä?
DB: On, sanoisin niin.
JK: Niin minäkin sanoisin. Jos se ei ole hiljaisuutta, voisimmeko sanoa sen olevan jotakin absoluuttista?
DB: Voimme katsoa sen olevan absoluuttista. Sen olisi oltava jotakin täysin itsenäistä, sitä absoluuttinen merkitsee. Se ei ole riippuvaista mistään.
JK: Aivan. Olemme pääsemässä lähemmäksi.
DB: Se on tavallaan täysin itsekseen liikkuvaa, omatoimista.
JK: Aivan niin. Sanoisitteko, että kaikella on aiheuttaja, mutta sillä ei ole lainkaan aiheuttajaa?
DB: Tuo on vanha käsitys. Aristoteles kehitti sen sanoen, että absoluuttinen on oma aiheuttajansa.
JK: Aivan niin.
DB: Tavallaan sillä ei ole aiheuttajaa. Kyse on samasta asiasta.
JK: Kun viittaatte Aristoteleeseen, ei enää ole kyse absoluutista. Miten saisimme otteen tästä? Jotakin on kaiken tämän tuolla puolen. Todennäköisesti sitä ei voi milloinkaan ilmaista sanoin. Kuitenkin se täytyy ilmaista sanoin.
DB: Sanotte, että absoluuttinen täytyy ilmaista sanoin, mutta tuntuu, ettei sitä voi. Kaikki yritykset pukea se sanoiksi tekee siitä suhteellisen.
JK: Aivan niin. En tiedä, miten tämän kaiken sanoisi.
DB: Meillä on absoluuttiin liittyen pitkä vaarojen historia. Ihmiset ovat ilmaisseet sen sanoin, ja siitä on tullut kovin ahdistavaa.
JK: Jätetään kaikki tuo. On hyvä olla tietämättä, mitä toiset ovat sanoneet: Aristoteles, Buddha ja muut. On hyvä, että muiden ihmisten aatteet eivät väritä mieltä, silloin emme juutu toisten väitteisiin. Tuo kaikki on osa sidonnaisuuttamme, mutta nyt menemme sen tuolle puolen. Mitä siis nyt yritämme?
DB: Nähdäkseni yritämme puhua absoluuttisesta, tuolla puolen olevasta.
JK: Luovuin jo sanasta ”absoluuttinen”.
DB: Siitä, mitä tyhjyyden ja hiljaisuuden tuolla puolen on.
JK: Kaiken tuolla puolen. Se on olemassa. Se kaikki on jotakin – äärettömyyttä.
DB: Niin, mutta tyhjyys ja hiljaisuuskin ovat äärettömyyttä, eikö niin? Energia sinänsä on äärettömyyttä.
JK: Ymmärrän tuon, mutta on jotakin paljon äärettömämpää kuin tuo. Tyhjyys, hiljaisuus ja energia ovat äärettömiä, todella mittaamattomia, mutta on jotakin, josta käytän sanaa ”suurempaa”. Miksi te hyväksytte kaiken tämän?
DB: Pohdin tätä kaikkea. Tarkastelen asiaa. Sanoopa tyhjyydestä tai mistä tahansa mitä hyvänsä, sen tuolla puolen on jotakin.
JK: Miksi te tiedemiehenä hyväksytte – anteeksi, että käytän tuota sanaa – miksi haluatte paneutua tällaiseen?
DB: Mehän olemme tulleet näin pitkälle askel askeleelta ja nähneet jokaisen askeleen väistämättömyyden.
JK: Kaikki tuo on hyvin loogista, järkevää, tervettä.
DB: Lisäksi voi nähdä, että se todella pitää paikkansa.
JK: Aivan niin. Jos siis sanon, että on jotakin suurempaa kuin kaikki tuo hiljaisuus ja energia, hyväksyisittekö sen? Tarkoitan hyväksymistä siinä mielessä, että olemme olleet loogisia koko ajan.
DB: Mistä hyvänsä puhutaan, jotakin on varmasti sen tuolla puolen. Loogisesti ajatellen on aina mahdollista, että jotakin on hiljaisuuden ja energian tuolla puolen. Jos sanoo jotakin olevan tuolla puolen, on silti loogisesti olemassa mahdollisuus mennä senkin tuolle puolen.
JK: Ei.
DB: Miksi ei? Mitä tahansa sanotte, on aina mahdollisuus jollekin sen tuolla puolen.
JK: Tuolla puolen ei ole mitään.
DB: Tuo kohta ei ole selvää.
JK: Sen tuolla puolen ei ole mitään. Sillä kannalla pysyn, eikä tämä ole dogmaattisuutta eikä itsepäisyyttä. Tunnen, että se on kaiken alku ja loppu. Loppu ja alku ovat samaa, eikö niin?
DB: Missä mielessä? Siinäkö, että kaiken alkaminen on loppumista?
JK: Oikein. Onko näin?
DB: Kyllä. Perustan, josta jokin syntyy, täytyy olla sama kuin mihin tuo jokin palaa.
JK: Näin on. Tuo on kaiken perusta, avaruuden…
DB: …energian…
JK: …energian, tyhjyyden, hiljaisuuden; kaiken tuon. Ei tietenkään perusta konkreettisesti, ymmärrättekö?
DB: Niin, se on vain kielikuva.
JK: Sen tuolla puolen ei ole mitään. Sille ei ole syytä. Jos olisi jokin syy…
DB: …pitäisi olla jokin toinen perusta.
JK: Ei ole, tuo on alku ja loppu.
DB: Asia alkaa selvitä.
JK: Hyvä. Ilmaiseeko tämä teille mitään?
DB: Kyllä, nähdäkseni se ilmaisee.
JK: Sanoisitteko, että alkua ja päättymistä ei ole?
DB: Sanoisin sen syntyvän perustasta ja palaavan perustaan, mutta se ei ala eikä lopu.
JK: Juuri niin. Ei ole alkua eikä päättymistä. Tähän liittyy valtavan paljon. Onko tämä kuolema, ei minun kuolemani, vaan kaiken täydellinen päättyminen?
DB: Ensin sanoitte, että tyhjyys on kaiken päättymistä. Missä mielessä tämä on enemmän? Eikö tyhjyys ole kaiken päättymistä?
JK: On, on. Onko tämä tyhjyys kuolema, kaiken mielen kehittämän kuolemista? Tämä tyhjyys ei ole yksittäisen mielen tuote.
DB: Ei, vaan universaalin mielen.
JK: Tämä tyhjyys on sitä.
DB: Niin on.
JK: Tämä tyhjyys edellyttää kuolemista, yksittäisen totaalista kuolemaa.
DB: Aivan niin.
JK: Osaankohan ilmaista tämän?
DB: Kyllä, se on tyhjyys. Sanotte kuitenkin, että kaiken perustassa kuolema menee pitemmälle.
JK: Aivan oikein.
DB: Sanomme siis, että yksittäisen päättyminen, sen kuolema, on tyhjyys, joka on universaalia. Sanotteko nyt, että myös universaali kuolee?
JK: Kyllä, juuri tuota koetan sanoa.
DB: Kuolee kaiken perustaan.
JK: Ilmaiseeko tämä teille mitään?
DB: Mahdollisesti.
JK: Hetkinen, ei hellitetä. Katsotaanpa. Arvelen sen ilmaisevan jotakin.
DB: Niin. Jos yksittäinen ja universaali kuolevat, se on kuolema.
JK: Niin on. Tähtitieteilijätkin sanovat, että kaikki universumissa kuolee, räjähtää, kuolee.
DB: Mutta tietenkin voi olettaa, että tuolla puolen on jotakin.
JK: Juuri niin.
DB: Nähdäkseni me etenemme. On siis universaali ja yksittäinen. Ensin yksittäinen kuolee tyhjyyteen, sitten tulee universaali.
JK: Ja sekin kuolee.
DB: Kaiken perustaanko?
JK: Niin.
DB: Voitaisiin siis sanoa, että perusta ei synny eikä kuole.
JK: Tuo on oikein.
DB: Asian ilmaiseminen käy miltei mahdottomaksi, jos sanoo universaalin kadonneen, koska ilmaiseminen on universaaliin kuuluvaa.
JK: Selitän hiukan. Kaikki kuolee, paitsi tuo. Ilmaiseeko tämä mitään?
DB: Ilmaisee. Kaikki saa alkunsa siitä, ja siihen kaikki palaa.
JK: Sillä ei siis ole alkua eikä loppua.
DB: Mitä merkitystä on puhua universaalin päättymisestä? Mitä universaalin päättyminen merkitsisi?
JK: Ei mitään. Miksi pitäisi olla jotakin merkitystä, jos se tapahtuu? Mitä tekemistä sillä on ihmisen kanssa? Ymmärrättekö, mitä tarkoitan? Miten tämä liittyy ihmiseen, joka kokee kaikenlaista kauheaa?
DB: Oletetaan ihmisen tuntevan, että hänen on saatava jonkinlainen yhteys tuohon äärimmäiseen perustaan elämässään, muutoin millään ei ole mitään merkitystä.
JK: Ei olekaan. Tuolla perustalla ei ole minkäänlaista yhteyttä ihmiseen. Ihminen tappaa itsensä, hän tekee kaikenlaista, mikä on perustan vastaista.
DB: Aivan niin, juuri siksi elämällä ei ole merkitystä ihmiselle.
JK: Olen tavallinen ihminen. Totean teidän puhuneen suurenmoisesti, mutta mitä tekemistä sillä on minun kanssani? Auttaako puheenne minua pääsemään pahuudestani, lopettamaan riitelyni vaimoni kanssa tai mistä milloinkin puristaa?
DB: Palaisin siihen, että syvennyimme tähän loogisesti, aloitimme ihmiskunnan kärsimisestä ja osoitimme sen saaneen alkunsa väärään suuntaan lähtemisestä, mikä väistämättä johtaa…
JK: Aivan, mutta tuo ihminen pyytää auttamaan häntä pääsemään pois väärältä suunnalta, johtamaan oikealle tielle. Häntä neuvotaan luopumaan joksikin tulemisesta.
DB: Aivan. Mikä sitten on ongelmana?
JK: Hän ei edes kuuntele.
DB: On näköjään välttämätöntä, että hänelle osoitetaan, mikä estää kuuntelemisen.
JK: Este on selvästi nähtävissä.
DB: Mikä se on?
JK: Minä.
DB: Tarkoitin syvempää estettä.
JK: Syvemmällä: kaikki ajatukset, syvät kiintymykset, kaikki tuollainen on tiellä. Jollei voi jättää niitä, ei ole minkäänlaista yhteyttä perustaan. Mutta ihminen ei halua jättää niitä.
DB: Ymmärrän. Se, mitä hän haluaa, on seurausta hänen ajattelutavastaan.
JK: Hän haluaa miellyttävää, haluaa helppoa elämää ilman harmeja, mutta ei saa sitä.
DB: Se edellyttäisi kaiken tuon hylkäämistä.
JK: Yhteys on kuitenkin välttämätön. Perustan ja tämän välillä täytyy olla jonkinlainen suhde, jonkinlainen yhteys tavalliseen ihmiseen. Mitä merkitystä elämisellä muutoin olisi?
DB: Juuri tuota yritin sanoa aiemmin. Ilman tätä yhteyttä…
JK: … ei ole merkitystä.
DB: Silloin ihmiset keksivät merkityksen.
JK: Tietenkin.
DB: Muinaisissa uskonnoissa on sanottu samankaltaista: jumala on kaiken perusta. Ihmisiä kehotettiin etsimään jumalaa.
JK: Ei, ei, tämä ei ole jumala.
DB: Ei olekaan, mutta se ilmaisee saman. Voitaisiin sanoa, että jumalalla yritetään ilmaista tämä käsite ehkä hiukan liian persoonallisena.
JK: Aivan niin. Anna heille toivoa, anna heille usko, tee elämästä hiukan mukavampaa elää.
DB: Kysyttekö tällä kohtaa, miten tämän voi ilmaista tavalliselle ihmiselle? Sekö on kysymyksenne?
JK: Suunnilleen. On myös tärkeätä, että hän kuuntelisi tätä. Te olette tiedemies. Olette kyllin ystävällinen kuunnellaksenne, koska olemme ystäviä. Mutta kuka tiedemiesten joukosta kuuntelisi? Minusta tuntuu, että jos tätä todella halutaan, maailma olisi mahtavan hyvällä tolalla.
DB: Aivan niin, ja miten sitten toimisimme maailmassa?
JK: Eläisimme.
DB: Niin, puhuimme luovuudesta…
JK: Jos ei ole minkäänlaista ristiriitaa eikä minää, jokin muu toimii.
DB: Tuon sanominen on tärkeätä, koska kristillinen ajatus taivaasta täydellisyyden huippuna voi tuntua melko ikävystyttävältä, koska siellä ei ole mitään tekemistä!
JK: Tuosta tulee mieleen hyvä vitsi! Haluatteko kuulla sen? (nauraa)
Mies kuolee ja menee Pyhän Pietarin luo, joka sanoo: ”Olet elänyt varsin hyvän elämän, et ole huijannut liikaa, mutta ennen kuin menet taivaaseen, minun on kerrottava sinulle yksi asia. Täällä me kaikki olemme pitkästyneitä. Olemme kaikki hirvittävän vakavia. Jumala ei koskaan naura ja enkelit ovat pahantuulisia ja alakuloisia. Pohdi tarkkaan, haluatko tulla tähän maailmaan. Ennen kuin tulet, ehkä haluaisit käydä katsomassa, millaista on alakerrassa. Tee kuten haluat. Soita tuota kelloa, niin hissi tulee ylös, hyppää kyytiin ja mene alas.”
Mies soittaa kelloa, menee alas ja portti avataan. Hän kohtaa kauniita tyttöjä ja sanoo: ”Tämä on totta totisesti elämää. Voinko käydä ylhäällä kertomassa Pietarille?” Hän menee hissillä ylös ja sanoo: ”Sir, oli hienoa, että tarjositte minulle vaihtoehdon. Tykkään enemmän alakerrasta.” Pietari vastaa: ”Niin arvelinkin!” Mies soittaa kelloa ja menee taas alas. Portti avautuu ja kaksi miestä on häntä vastassa ja hakkaa hänet ja tönii häntä. Hän protestoi: ”Hetkinen vain. Minuutti sitten kävin täällä ja kohtelitte minua kuin kuningasta!” ”Niin, mutta silloin olit turisti!” (nauraa) Anteeksi, ylevästä naurettavaan, hyvä niin. (nauraa)
Meidän on jatkettava tätä joskus myöhemmin, koska tämä on jotakin sellaista, joka täytyy saada toimimaan.
DB: Se tuntuu mahdottomalta.
JK: Katsotaan. Olemme jo edenneet melko pitkälle.