Ajattelun tuolle puolen

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on ajattelun-tuolle-puolen.jpgVain ajattelun täydellinen kumous voi johtaa todelliseen muutokseen. Valmistaudu kyseenalaistamaan elämän peruskysymykset ja irtautumaan ikivanhoista uskomuksista.

Tämä kirja on kattava ja lukijaystävällinen läpileikkaus Krishnamurtin 1960-luvulla pitämien puheiden teemoista. Kokoelman puheista on koonnut Mary Lutyens.

Jiddu Krishnamurti oli puhuja, joka halusi vapauttaa ihmismielen kaikesta sidonnaisuudesta. Tässä kirjassa Krishnamurti osoittaa lukijoille odotusten tyranniasta irtaantumisen taidon ja kuinka muuttaa yhteiskuntaa ja suhteet toisiin ihmisiin.

Krishnamurti ei halunnut ladella puheissaan totuuksia, vaan kutsuu nytkin lukijan haastamaan, kyseenalaistamaan ja testaamaan esitetyt ajatukset.

 “Krishnamurti oli yksi viime vuosituhannen merkittävimmistä ihmisistä.”
Deepak Chopra

Esipuhe

Yli 70 Krishnamurtin kirjaa on julkaistu ja uusia painoksia hänen teoksistaan ilmestyy yhä, neljännesvuosisata hänen kuolemansa jälkeen. Ajattelun tuolle puolen on kuitenkin aina poikennut muista ensinnäkin siksi, että Krishnamurti itse ehdotti sitä Mary Lutyensille, ammattikirjailijalle, ja jopa antoi kirjalle nimen. Kun tämä kysyi millainen kirjan pitäisi olla, Krishnamurti vastasi: ”Sen jätän teille”.

Hän päätti aloittaa luettelemalla puheiden pääteemat vuodesta 1963 vuoteen 1967 ja valitsi noista puheista kappaleet, jotka hän arveli kirkkaimmin ja kauneimmin ilmaisevan asian. Hän piti tällaista kirjaa jonkinlaisena Krishnamurtin opetusten perusteoksena.

Krishnamurtin tuotannon kiehtova ja epätavallinen piirre on, että pelkästään laajuutensa takia – aineisto vastaa 400 normaalikokoista kirjaa – kenenkään on vaikea tuntea sitä kaikkea. Krishnamurtille, joka radikaalisti kyseenalaisti kaikenlaisen uskonnollisen, poliittisen ja filosofisen auktoriteetin, sellainen olisi ilman muuta ollut tervetullutta. Yksittäisen kirjan on toki vaikea sanoa olevan virallinen tai kattava perusteos (myöhempinä vuosina Krishnamurti porautui syvästi joihinkin muihin aiheisiin), mutta Mary Lutyensin kooste on epäilemättä tarjolla olevista lukijaystävällisin käsikirja sisältäen hienon kokoelman kultahippuja.

Uusi lukija saattaisi kysyä tästä kirjasta: kuinka paljon levottomalla ja järjestelmiä vastustavalla 60-luvulla syntyneestä aineistosta sopii tämän päivän maailmaan? Eikö tuon ajan nuoren sukupolven kapinamieliala myöhemmin hylätty? Eikö Krishnamurti siis ole aikansa elänyt? Yksi syy tämän kiistämiseksi on, että se mitä Krishnamurti sanoi sopii melkein kaikkeen ihmisen historiaan eikä vain meidän aikaamme. On perusteita esittää hänen näkemystensä sopivan nyt 2000-luvulla paremmin kuin koskaan aikaisemmin.

Mitä todisteita tälle on? Väite perustuu siihen tosiasiaan, että elämme aikaa, jossa ihmiset ovat kasvavassa määrin riippuvaisia toisistaan sekä taloudellisessa mielessä, rahamarkkinoilla että politiikassa, sekä tautien leviämisessä että ilmaston muutoksen suhteen. Jokainen suuri muutos millä tahansa alueella heijastuu kaikkiin muihin ja vaikuttaa maailmanlaajuisesti. Kaikki ongelmat näillä alueilla ovat kytkeytyneet toisiinsa ja edellyttävät kuten eräs Britannian hallituksen raportti sanoo ilmastonmuutoksesta ´ennennäkemätöntä kansainvälistä yhteistyötä’. On kasvavassa määrin selvää, että yksi maa ei voi suojella kansallisia etujaan välittämättä muiden maiden näkökannoista. Tällainen johtaa 2000-luvulla konfliktien ja turvattomuuden kasvamiseen.

Elämme maailmassa, jossa tarvitaan uudenlaista planetaarista mielenlaatua voidaksemme estää uudet ja pahemmat selkkaukset. Tässä Krishnamurti on oikealla paikalla. Hänelle kansojen ja ihmisryhmien välille harmoniaa synnyttävää mieltä ei voi erottaa mielestä, joka yhdistää kaksi ihmistä. Täysin tietoisessa mielessä ei jaeta näitä kahta. Ajattelun tuolle puolen tutkii, mikä estää sellaista mieltä syntymästä. Suurin este on hänen mukaansa on, että sovellamme vanhaa kokemustamme uuteen haasteeseen, jota pitäisi katsoa täysin uutena. Poliittisille johtajillemme on usein ongelma, että he reagoivat toimintaan, joka pohjautuu virheellisesti menneisyyteen, mutta näin toimimme myös sinä ja minä. Suhteitamme toisiin kaventavat toisistamme muodostamamme, miellyttäviin tai ikäviin kokemuksiin perustuvat mielikuvat ja lopulta emme enää pysty olemaan avoimia millekään uudelle.

Voisi kiteyttää, että kaikki mikä koskee minua psykologisesti, koskee kaikkea maailmassa. Samat syvät psykologiset perusprosessit ja samat harhaiset havainnot hallitsevat ja ohjaavat meitä kaikkia. Tästä seuraavan inhimillisen kärsimyksen määrä edellyttää Krishnamurtin mukaan pikaista ´kumousta psyykessä´. Tämä kumous tarkoittaa, että kaikenlainen itsensä erottelu muusta ihmiskunnasta tai toisesta ihmisestä lakkaa, esimerkiksi uskonnolliseen uskoon, poliittiseen ideologiaan, perinteeseen tai kulttuuriin perustuva – ”me olemme ihmisiä, emme nimilappuja”. Emme ikävä kyllä syvästi tiedosta, miten tärkeätä on tuntea jakavansa yhteinen tajunta, samat perushaasteet, ahdinko ja ilot. Kyvyttömyytemme kokea elävästi tuo yhteinen tajunta tuottaa tunteen eristyneisyydestä ja herättää pelon ja piilevän aggression.

Uudenlaisen inhimillisen mielenlaadun kannalta erityisen tärkeätä on, että havaitsee sen mikä on ja kaiken mitä se sisältää. Krishnamurti toteaa, että tärkeätä ei ole filosofia, ideologia eikä usko, vaan ”havaita se mitä todella tapahtuu arjessamme sekä sisäisesti että ulkoisesti”. Oleellisen tärkeätä on nähdä, mistä on todella kiinnostunut – olla täysin rehellinen mihin energiansa käyttää mihin kohdistaa täyden huomionsa.

Yksinkertaisin sanoin ilmaistuna Ajattelun tuolle puolen sisältää tiiviissä muodossa monia osuvia toteamuksia ihmisen tilasta. Krishnamurti on kuitenkin aina tehnyt selväksi, että hän ei halua syöttää lusikalla tai julistaa totuutta hopealautaselta. Hän kutsuu meidät haastamaan, kyseenalaistamaan, testaamaan sen mitä hän sanoo ja itse arvioimaan, onko se totta ja esimerkiksi sitä, sopiiko se tähän aikaan vai ei. Hänestä olisi ajanhukkaa ymmärtää hänen sanansa vain sanoina, älyllisesti. Kun jotakin vakavaa todella ymmärretään, se muuttuu hänen mukaansa luonnollisesti toiminnaksi, joka voi olla vapauttavaa ja täynnä iloa.

Sellainen ymmärrys edellyttää kirjoittajan mukaan monien tässä kirjassa esiin nostettujen aiheiden suhteen ”valtavasti meditaatiota, tutkimista… sellaista meditaatiota, josta meditoija on täysin poissa, sillä mieli on tyhjentänyt itsensä menneisyydestä”. Hän lisäsi: ”Jos olet tarkkaavaisesti lukenut tätä kirjaa kokonaisen tunnin, se on meditaatiota”. Silloin lukijan tehtäväksi jää ”havaita mitä tapahtuu”.

David Skitt

Sisältö

I    Ihminen etsii • Piinattu mieli • Perinteinen suhtautumistapa • Kunnioitettavuuden ansa • Ihminen ja yksilö • Olemassaolon taistelu • Ihmisen perusluonne • Vastuu • Totuus • Muuttuminen • Energian tuhlaaminen • Vapaana auktoriteetista

s. 15   Ihminen on kaikkina aikoina etsinyt jotakin mikä on hä­nen itsensä tuolla puolen, aineellisen hyvinvoinnin tuolla puolen, jotakin mitä nimitämme totuudeksi, Jumalaksi tai todellisuudeksi, ajatonta tilaa — jotakin mitä eivät olo­suhteet, ei ajatus eikä ihmisen turmeltuneisuus saa järkky­mään.
Ihminen on aina kysynyt: mitä tämä kaikki merkitsee? Onko elämällä lainkaan tarkoitusta? Hän näkee elämän suunnattoman hämmentävyyden, raakuuden, kapinat, so­dat, uskontojen, ideologioiden ja kansallisuuksien loputto­mat jakautumat, ja pohjaton pettymyksentunne pakottaa hänet kysymään, mitä pitäisi tehdä, mitä on tämä elämi­seksi nimittämämme toiminto ja onko sen tuolla puolen mitään muuta? Ja kun hän ei ole löytänyt tuota nimetöntä, jota hän ni­mittää tuhansin eri sanoin, hän on kehittänyt uskon — us­kon vapahtajaan tai ihanteeseen — ja usko synnyttää väis­tämättömästi väkivaltaa.

s. 16   Satojen vuosien ajan ovat opettajamme, auktoriteettim­me, kirjamme ja pyhimyksemme ahtaneet meihin selityk­siään. Sanomme: »Kerro minulle, mitä on kukkuloiden tuolla puolen, ja vuorten ja maan — kerro minulle kaikes­ta», ja tyydymme heidän kuvauksiinsa. Se merkitsee, että elämme sanoista ja oma elämämme on pinnallista, tyhjää. Olemme epäaitoja. Elämme siitä mitä meille on sanottu, joko omien viehtymystemme ja taipumustemme johdatte­lemina tai alistumalla olosuhteiden ja ympäristön asetta­maan pakkoon. Olemme tulos kaikenlaisista vaikutuksista, eikä meissä ole mitään uutta, ei mitään minkä olisimme omakohtaisesti oivaltaneet, ei mitään aitoa, alkuperäistä, selkeätä.

s. 17   Jotta voisimme oivaltaa, onko todella olemassa jotakin muuta tämän tuskaisen, pelontäyteisen, kilpailuun perus­tuvan olemassaolon tuolla puolen, meidän on nähdäkseni lähestyttävä kysymystä aivan uudella tavalla. Perinteelli­sesti olemme lähestyneet sitä ulkokehästä sisäänpäin. Ajan, harjoittelun ja kieltäymyksen avulla yritämme asteittain saavuttaa tuota tavoiteltua sisäistä kukkaa, sisäistä kau­neutta ja rakkautta. Todellisuudessa mieli näin kaikin ta­voin kutistuu, kuihtuu, mitätöityy: riisu itsesi vähä vähäl­tä; älä kiirehdi; riittää kun onnistut huomenna, seuraa­vassa elämässä. Ja kun sitten lopulta päästään keskustaan, siellä ei olekaan mitään, koska mieli on jo kyvytön, turtu­nut ja epäherkkä.
Tarkkailtuaan tätä toimintoketjua ihminen kysyy itsel­tään, eikö ole mahdollista lähestyä tätä kysymystä koko­naan toisella tavoin — toisin sanoen, eikö hajottaminen suoraan keskuksesta lähtien ole mahdollista?

s. 19.   Kirjoista, papeilta, filosofeilta tai vapahtajilta ette voi saada vastausta kysymykseen, onko olemassa Jumalaa, to­tuutta, todellisuutta tai miksi sitä nimittänettekin. Vain te itse omakohtaisesti voitte vastata tuohon kysymykseen, ei kukaan eikä mikään muu, ja juuri siksi teidän on tunnet­tava itsenne. Juuri täydellinen itsetuntemuksen puute on kypsymättömyyttä. Itsensä ymmärtäminen on viisauden alku.

s. 19   Me ihmiset olemme yhä samanlaisia kuin olimme mil­joonia vuosia sitten — valtavan ahneita, kateellisia, hyök­kääviä, mustasukkaisia, tuskaisia ja epätoivoisia. Ilo ja hellyys leimahtavat meissä vain satunnaisesti. Olemme omituinen sekoitus vihaa, pelkoa ja lempeyttä; meissä on sekä väkivaltaisuutta että rauhaa. Ulkonaista edistystä on kyllä tapahtunut — härkävankkureista suihkukoneisiin — mutta psykologisesti yksilö ei ole muuttunut lainkaan, ja yhteiskunnan rakenne kaikkialla maailmassa on yksilöiden luoma. Yhteiskunnan ulkonainen rakenne on tulos ihmis­suhteiden sisäisestä, psykologisesta rakenteesta, sillä yksilö on koko ihmiskunnan kokemuksen, tiedon ja käyttäytymi­sen tulos. Jokainen on koko menneisyyden varastoaitta. Yksilö on koko ihmiskuntaa edustava inhimillinen olento. Koko ihmisen historia on kirjoitettuna meissä itsessämme.

s. 21   Me kaikki olemme vastuussa jokaisesta sodasta, koska olemme kansallismielisiä, itsekkäitä, takerrumme omiin jumaliimme, ennakkoluuloihimme ja ihanteisiimme. Kaik­ki tuollainen erottaa meidät toisistamme. Kun havaitsem­me, että sinä ja minä olemme vastuussa koko tästä vallit­sevasta kaaoksesta, koko maailman kurjuudesta, koska oma jokapäiväinen elämämme edistää tuota kurjuutta ja olem­me osa tätä petomaista yhteiskuntaa — sen sotia, erimieli­syyksiä, pahuutta, raakuutta ja ahneutta — ja kun ha­vaintomme on tosiasiallinen eikä älyllinen, kun se on yhtä todellinen kuin nälän- tai kivuntunne, vasta silloin alam­me toimia.

s. 23   En muotoile minkäänlaista filosofiaa tai teologista aaterakennelmaa tai teologisia käsitteitä, mikä alusta asti on erittäin tärkeätä ymmärtää. Kaikki ideologiat ovat näh­däkseni äärimmäisen idioottimaisia. Merkityksellistä ei ole elämänfilosofia vaan kaiken sen tarkkaileminen, mitä to­siasiallisesti tapahtuu arkielämässämme, sisäisesti ja ulko­naisesti. Jos erittäin tiiviisti tarkkailet kaikkea tapahtuvaa ja tutkit sitä, huomaat sen pohjautuvan älylliseen mieli­kuvaan, eikä äly kata olemassaolon koko aluetta. Se on osa siitä ja sinänsä vain vähäinen, rajoitettu olemassaolon alue, onpa se rakenteeltaan miten taidokas hyvänsä ja on­pa se miten vanha ja perinteinen tahansa. Meidän taas on otettava huomioon elämä kokonaisuudessaan. Ja kun kat­selemme mitä maailmassa tapahtuu, alamme ymmärtää, ettei olekaan ulkoista ja sisäistä tapahtumasarjaa vaan vain yksi yhtenäinen prosessi, kokonaisliikunto, jossa si­säinen liike ilmaisee itsensä ulkoisena ja ulkoinen vaikut­taa jälleen sisäiseen.

s. 25   Jos olisin kyllin mieletön antaakseni sinulle järjestel­män ja sinä olisit kyllin mieletön seurataksesi sitä, sinä vain jäljentäisit, jäljittelisit, mukautuisit, hyväksyisit, ja näin tehdessäsi asettaisit toisen henkilön sisäiseksi aukto­riteetiksesi, mistä olisi seurauksena itsesi ja tuon auktori­teetin välinen ristiriita. Tuntisit, että sinun on tehtävä näin tai noin, koska sinua on kehotettu siihen, etkä kuiten­kaan kykenisi tekemään niin. Sinulla on omat erityiset viehtymyksesi, taipumuksesi ja sisäiset pakotteesi, eivätkä ne ole sopusoinnussa tuon järjestelmän kanssa, jota sinun on käsityksesi mukaan noudatettava. Seurauksena on risti­riita. Näin vietät kaksinaiselämää järjestelmään sisälty­vän ideologian ja jokapäiväisen olemassaolosi todellisuu­den välillä. Yrittäessäsi mukautua ideologiaan tukahdutat itsesi, ja kuitenkin juuri se mitä itse olet on varsinaisesti totta — ei ideologia. Jos yrität tutkia itseäsi jonkun toisen ajatusten mukaisesti, pysyt aina epäaitona.

s. 28   Nyt ryhdymme siis yhdessä tutkimaan itseämme, mutta ei niin, että näitä sivuja lukiessasi kirjoittaja selittää sinulle ja sinä hyväksyt hänen sanansa tai jätät hyväksymättä. Kyseessä on yhteinen matka, löytöretki mielemme salaisimpiin sopukoihin. Ja sellainen matka edellyttää, että kuljemme keveinä, vailla mielipiteiden, ennakkoluulojen ja päätelmien painolastia — koko tuota vanhaa kalustoa, jota olemme koonneet viimeisten parintuhannen vuoden aikana ja kauemminkin. Unohda kaikki mitä tiedät itsestäsi; unohda kaikki mitä olet koskaan ajatellut itsestäsi; alamme nyt ikään kuin em­me tietäisi mitään.
Viime yönä satoi rankasti, ja nyt taivas alkaa seljetä; uusi raikas päivä on koittanut. Kohdatkaamme tämä päi­vä, kuin se olisi ainoamme. Lähtekäämme yhteiselle mat­kallemme ilman ainoatakaan eilisen muistkuvaa — ja al­kakaamme ymmärtää itseämme ensimmäistä kertaa.

II     Tutustuminen itseemme • Yksinkertaisuus ja nöyryys • Ehdostuneisuus

s. 30   Itsensä tarkkaileminen on mahdollista vain vuorovaikutuksessa toisiin, koska koko elämä on vuorovaikutusta. On aivan hyödytöntä istua jos­sakin sopessa mietiskelemässä itseään. Minua ei ole ole­massa irrallisena. Olemassaoloni on vain ihmisten, esinei­den, asiain ja itseni välistä vuorovaikutusta, ja vasta tut­kiessani suhdettani ulkoisiin seikkoihin ja ihmisiin samoin kuin sisäisiin ilmentymiin alan ymmärtää itseäni. Kaikki muu ymmärtäminen on pelkkää abstraktiota, enkä voi tut­kia itseäni käsitteenä, sillä en ole abstraktinen olento. Niinpä minun on tutkittava itseäni tosiasioihin pi­täytyen — sellaisena kuin olen eikä minään toivehahmona.

s. 31   Jos sanot, että opit tuntemaan itsesi asteittain, kartutta­malla tietojasi yhä enemmän, vähän kerrallaan, et tutki­kaan itseäsi juuri nyt ja sellaisena kuin olet, vaan saavute­tun tiedon pohjalta.

s. 34 Miten tiedät, että mielesi on ehdostunut? Mikä ilmaisee sen si­nulle ? Mistä tiedät, että olet nälkäinen — ei teo­reettisesti vaan todellisuudessa? Miten tiedostat tosia­siana oman ehdostuneisuutesi? Eikö jonkin ongelman, är­sykkeen, sinussa herättämä reaktio ilmaise sitä? Reagoit jokaiseen ärsykkeeseen ehdostuneisuutesi mukaisesti, ja koska ehdostuneisuus on vajavuutta, reagoit aina vaja­asti.

s. 34   Tullessa tietoiseksi rodun, uskonnon ja kulttuurin aiheuttamasta ehdollistuneisuudestasi, tunnetko olevasi sen vanki? Otta­kaamme esimerkiksi kansallisuus, yksi ehdostuneisuuden muodoista. Tiedosta se vakavasti, pohjaan saakka, ja näe nautitko siitä vai kapinoitko sitä vastaan, ja jos kapinoit, haluatko tempautua irti kaikesta ehdostuneisuudesta. Jos olet tyytyväinen ehdostuneisuuteesi, et tietenkään tee sille mitään, mutta jos tiedostaessasi et ole tyytyväinen, havait­set, että se liittyy kaikkeen toimintaasi. Aina! Siksi elät aina menneisyydessä, kuolleen parissa.
Vain silloin kun et onnistu mielihyvän jatkami­sessa tai tuskan välttämisessä, kykenet omakohtaisesti nä­kemään oman ehdostuneisuutesi. Jos ympärilläsi kaikki on täysin onnellista, vaimosi rakastaa sinua, sinä rakastat häntä, teillä on sievä koti, sieviä lapsia ja paljon rahaa, silloin et ole lainkaan tietoinen ehdostuneisuudestasi. Mut­ta kun ilmaantuu jokin häiriö — vaimosi katselee jotakuta toista, menetät rahasi, sota uhkaa, ilmaantuu jokin tuska tai huoli — silloin tiedät olevasi ehdollistunut. Kun kamp­pailet mitä hyvänsä häiriötä vastaan tai puolustaudut mitä tahansa, ulkoista tai sisäistä, uhkaa vastaan, silloin tiedät olevasi ehdostunut. Useimmat ihmiset häiriytyvät alin­omaa, joko pinnallisesti tai syvästi, ja juuri häiriytyminen on osoituksena ehdostuneisuudesta. Niin kauan kuin eläin­tä hellitään, se reagoi miellyttävästi, mutta heti kun sitä vastustetaan, sen luonnon koko väkivaltaisuus nousee esiin.

s. 35 Meillä kaikilla on taipumus sietää asioita, totuttautua niihin, syyttää niistä olosuhteita. »Kunpa vain asiat olisi­vat oikealla tolalla, olisin toisenlainen», sanomme. Tai: »Antakaa minulle tilaisuus, niin pystyn toteuttamaan it­seäni.» Tai: »Kaiken epäoikeudenmukaisuus on murskan­nut minut.» Syytämme häiriytymisestämme aina toisia tai ympäristöä tai taloudellista tilannetta.
Häiriytymiseen tottuminen on osoituksena mielen tur­tumisesta, samoin kuin ympärillä olevaan kauneuteen saattaa tottua niin, ettei sitä enää huomaa. Ihmisestä tulee välinpitämätön, kova, tunteeton ja mieli turtuu turtumis­taan. Jollemme totu häiriytymiseen, yritämme paeta sitä ottamalla jotakin huumausainetta, liittymällä johonkin poliittiseen ryhmään, huutamalla, kirjoittelemalla, mene­mällä jalkapallo-otteluun, temppeliin, kirkkoon, tai etsi­mällä jotakin muuta huvitusta.

s. 37   Useimmat kulkevat elämänsä läpi tarkkaamattomina, reagoiden mitään ajattelematta kasvuympäristönsä mu­kaisesti, ja sellaiset reaktiot luovat vain lisää kahleita, li­sää ehdostuneisuutta. Mutta heti kun suuntaat koko huo­miosi ehdostuneisuuteen, sidonnaisuuteen, huomaat oleva­si täysin vapaa menneisyydestä, ja se putoaa pois aivan luonnollisesti.

III         Tajunta • Elämän kokonaisuus • Tietoisuus

s. 38   Enimmäkseen askartelemme tietoisuuden aivan vähäi­sen osan parissa. Muuta osaa, jota nimitämme piilotajun­naksi — kaikkia sen vaikuttimia ja pelkoja, perittyjä ja rotuominaisuuksia — emme edes osaa lähestyä. Nyt kysyn, onko piilotajuntaa lainkaan? Käytämme tuota sanaa var­sin huolettomasti. Olemme kyllä hyväksyneet piilotajun­nan olemassaolon sekä kaikki analyytikkojen ja psykolo­gien kieleemme sujauttamat ilmaisut ja ammattisanat. Mutta onko piilotajuntaa? Ja mistä johtuu, että pidämme sitä äärettömän tärkeänä? Se on nähdäkseni aivan yhtä arkipäiväinen ja typerä kuin mielen tajuinenkin taso — yhtä itsekäs, kiihkoileva ja ehdostunut, yhtä huolestunut ja koreilunhaluinen.

s. 39   Elät osittuneesti. Olet toimistossa toisenlainen kuin ko­tona. Puhut demokratiasta, mutta sydämessäsi olet yksin­valtias. Puhut lähimmäisen rakastamisesta, mutta kuiten­kin tuhoat hänet kilpailulla. Osa itseäsi työskentelee ja tarkastelee erillään toisesta. Oletko tietoinen tästä osittu­neesta olemassaolostasi? Ja kun äly on pirstonut oman toi­mintansa, oman ajattelunsa, osiin, onko sen mahdollis­ta tiedostaa kokonaisuutta? Onko mahdollista tarkastella eheästi, kokonaisesti, koko tajuntaa? Toisin sanoen, onko mahdollista olla kokonainen, ehyt ihminen?

s. 40   Tarkkaavaisuus ja keskittyminen ovat eri asioita. Kes­kittyminen on pois sulkemista; tarkkaavaisuus on koko­naisvetoisuutta, eikä sulje pois mitään. Useimmat ihmiset ei­vät nähdäkseni ole tietoisia — sen enempää siitä mitä pu­huvat kuin ympäristöstäänkään, väreistä, ihmisistä, puiden muodosta, pilvistä, veden liikkeestä. Ehkä syynä on huoli itsestä, omista vähäpätöisistä pikku ongelmista, tavoitteis­ta, kunnianhimoisista aikeista, ja tuo huoli ehkäisee objek­tiivisen tiedostamisen.

s. 41  Jakamaton tietoisuus on kuin eläisi samassa huoneessa käärmeen kanssa. Tarkkaat sen jokaista liikettä, olet erit­täin herkkä sen aiheuttamalle vähäisimmällekin äänelle. Sellainen tarkkaavaisuudentila on kokonaisenergiaa; kun näin tiedostetaan, koko itse paljastuu yhdessä tuokiossa.

s. 42   Jos kaiken aikaa mittaan itseäni sinuun vertaamalla ja ponnistelen ollakseni sinun kaltaisesi, kiellän sen mitä it­se olen. Tällä tavoin luon illuusion. Kun ymmärrän, että kaikkinainen vertailu johtaa vain yhä suurempaan illuu­sioon ja suurempaan kärsimykseen — aivan samoin kuin analysoidessani itseäni, lisätessäni tietoa itsestäni vähä vähältä tai samastaessani itseni johonkin ulkopuoliseen, onpa sitten kysymyksessä valtio, vapahtaja tai jokin ideo­logia. Kun ymmärrän, että kaikki tuollainen johtaa vain yhä suurempaan mukautumiseen ja siten yhä suurempaan ristiriitaan, kun todella näen tämän kaiken, hylkään sen kaiken. Silloin en enää etsi. Tämän ymmärtäminen on erit­täin tärkeätä. Silloin mieli ei enää hapuile, tavoittele, ky­sele. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että mieli olisi tyy­tyväinen asioihin sellaisenaan, mutta sillä ei ole illuusioita ja se voi liikkua aivan eri ulottuvuudessa, jossa ei ole ristiriitaa, ei eriävyyden tunnetta.

s. 42   Sanallisesti voimme edetä vain tähän saakka. On mah­dotonta sanallistaa sitä jotakin mikä on tuolla puolen, kos­ka sana sinänsä ei ole tuo jokin. Näin pitkälle voimme ku­vailla ja selittää, mutta mitkään sanat ja selitykset eivät voi avata ovea. Oven aukaisee ainoastaan päivittäinen tie­toisuus ja tarkkaavaisuus — tietoisuus siitä miten puhum­me, mitä sanomme, miten kävelemme, mitä ajattelemme. Tätä voisi verrata huoneen siivoamiseen ja sen järjestyk­sessä pitämiseen. Huoneen pitäminen järjestyksessä on yhtäältä tärkeätä, mutta toisaalta täysin merkityksetöntä. Huoneen on oltava järjestyksessä, mutta järjestys sinän­sä ei avaa ovea tai ikkunaa. Oven avaajana ei ole tahdon­voima eikä pyyde. Tuolla puolella olevan kutsuminen on mahdotonta. Voit ainoastaan pitää huoneen järjestykses­sä, toisin sanoen olla sisäisesti puhdas puhtauden itsensä vuoksi, ei sen tuomien seurausten. Sinun on oltava henki­sesti terve, järkevä, järjestystä rakastava. Silloin ehkä, jos sinulla on onnea, ikkuna avautuu ja tuulenhenki tulee si­sään. Tai näin ei ehkä käykään. Se riippuu mielesi tilasta. Ja vain sinä omakohtaisesti voit ymmärtää tuon tilan sitä tarkkailemalla, yrittämättä koskaan muokata sitä, otta­matta kantaa, vastustamatta, hyväksymättä, puolustamat­ta, tuomitsematta, arvostelematta — toisin sanoen tarkkai­lemalla sitä valikoimatta. Ja kun näin valikoimatta tark­kailet sitä, ovi ehkä avautuu, ja silloin tiedostat sen ulottu­vuuden, jossa ei ole ristiriitaa eikä aikaa.

IV   Mielihyväntavoittelu • Pyyde • Ajatuksen aiheuttama turmeltuneisuus • Muisti • Ilo

s. 44  Yhteiskuntamme rakentuu mielihyvälle, jo­ta lapsuudesta kuolemaan saakka tavoittelemme joko sa­laa, ovelasti tai avoimesti. Onpa siis mielihyvämme min­kälaatuista tahansa, meidän tulisi nähdäkseni olla siitä hy­vin selvillä, sillä se ohjaa ja muovaa elämäämme. Niin­pä meidän jokaisen on tärkeätä tutkia mielihyvän ongel­maa tarkasti, hienovaraisesti ja harkiten. Nautinnon, mielihyvän löytämi­nen, sen ravitseminen ja ylläpitäminen on elämämme perustarve. Ilman sitä elä­mämme muodostuisi ikäväksi, typeräksi, yksinäiseksi ja merkityksettömäksi.

s. 45  Saatat nyt kysyä, miksi mielihyvä ei saisi ohjata elämää? Siitä sangen yksinkertaisesta syystä, että se väis­tämättömästi tuottaa tuskaa, pettymystä, surua ja pelkoa sekä pelosta aiheutuvaa väkivaltaisuutta. Jos haluat elää tuolla tavoin, elä vain. Suurin osa ihmisistä tekee joka tapauksessa juuri niin. Mutta jos haluat olla vapaa surus­ta, sinun on ymmärrettävä mielihyvän koko rakenne.

s. 47  Oletko milloinkaan huomannut, että reagoidessasi jo­honkin kokonaisesti, koko sydämelläsi, muistijälki on san­gen heikko? Vain silloin kun et reagoi haasteeseen, ärsyk­keeseen, koko olemuksellasi, syntyy ristiriitaa, ponnistelua, ja se aiheuttaa hämmennystä, mielihyvää tai tuskaa. Ja ponnistelu synnyttää muistikuvan. Tuohon muistikuvaan lisätään kaiken aikaa uusia muistikuvia, ja juuri nuo muis­tikuvat reagoivat. Kaikki mikä on muistin tulosta, on van­haa eikä siksi koskaan vapaata. Ajatuksen vapautta ei ole, sellainen on silkkaa hölynpölyä.

s. 47   Ajatus ei ole koskaan uusi, sillä se on joko muistin tai kokemuksen tai tiedon aiheuttama reaktio. Koska ajatus on entistä, se muuttaa entiseksi myös sen, mitä hetkisen katsoitte iloiten ja mikä sai teidät tuntemaan voimakkaas­ti. Juuri entinen tuottaa teille mielihyvää, uusi ei koskaan. Uuteen ei koskaan sisälly aikaa.

Jos voit katsoa kaikkea antamatta mielihyvän hiipiä mu­kaan — kasvoja, lintua, jonkin puvun väriä, auringon­paisteessa kimaltelevaa vedenpintaa tai mitä tahansa ilah­duttavaa — ja jos voit katsoa haluamatta kokemuksesi toistuvan, silloin ei ole tuskaa eikä pelkoa, on vain tuo ää­retön ilo.

Juuri ponnistelusi mielihyvän jatkuvaksi toistamiseksi muuttaa mielihyvän tuskaksi. Tarkkaa tätä itsessäsi. Juuri vaatimus mielihyvän toistumisesta aiheuttaa tuskaa, koska mielihyvä ei tänään ole sama kuin eilen. Yrität saavuttaa saman ilon, saman esteettisen aistimuksen sekä saman si­säisen mielenlaadun, ja loukkaannut tai petyt, koska se evä­tään sinulta.

s. 48  Oletko huomannut, että si­sälläsi riehuu taistelu, kun sinulta evätään juomisen, tu­pakoimisen, sukupuolielämän tai jonkin muun aiheuttama mielihyvä? Kaikki tuollainen on eräänlaista pelkoa. Pel­käät, ettet saa haluamaasi tai että menetät omistamasi. Kun looginen ajattelu tai elämä järkyttää uskoasi tai sitä ideologiaa, jota olet vuosikausia noudattanut, tai riistää uskosi, etkö pelkää yksin jäämistä? Tuo usko oli monien vuosien ajan tuottanut sinulle tyydytystä ja mielihyvää, ja kun se otetaan pois, jäät ahdistukseen, tyhjäksi, ja pelkäät yhä, kunnes löydät jonkin muun tavan saavuttaa mielihy­vää, löydät toisen uskon.

s. 48   Jos ymmärrät, että mielihyvän tavoittelu ja tuska kuuluvat väistämättä yhteen, elä sillä tavoin jos niin haluat, mutta älä huomaamattasi liu’u siihen. Jos kuiten­kin haluat luopua mielihyvästä — mikä merkitsee myös tuskan päättymistä — sinun on kiinnitettävä huomiosi mielihyvän koko rakennelmaan. Ei siitä pidä luopua munkkien ja sannyasien tavoin; hehän eivät katso naista, koska se heidän mielestään on syntiä, ja niin heidän älyn­sä elinvoimaisuus tuhoutuu. Mielihyvän koko tarkoitus ja merkitys on nähtävä. Silloin elämään sisältyy valtavaa iloa. Iloa et voi ajatella. Ilo on välitöntä, ja ajattelemalla sitä sinä muutat sen mielihyväksi. Nykyhetkessä eläminen on kauneuden välitöntä havaitsemista ja siihen liittyvää suurta iloa, johon ei sisälly mielihyvän tavoittelua.

V     Kiinnostuminen itsestämme • Kiihkeä aseman tavoittelu • Pelot ja totaalinen pelko • Ajattelun osittaisuus • Pelon päättyminen

s. 50   Haluaisin kysyä, mikä on elä­mässäsi pohjimmaisin ja kestävin kiinnostus? Mitä vas­taat, jos hylkäät kaikki välttelevät, vilpilliset vastaukset ja käsittelet tätä kysymystä suoraan ja rehellisesti? Tie­dätkö? Oma itsesi, eikö niin? Tuon vastauksen useimmat kui­tenkin antaisivat, jos vastaus olisi totuudenmukainen. Olen kiinnostunut omasta edistymisestäni, omasta työstäni, omasta perheestäni, pienestä elinympäristöstäni, parem­man aseman, vaikutusvallan ja vallan saavuttamisesta, toisten vallitsemisesta ja muusta sellaisesta. Eikö olisi joh­donmukaista myöntää itselleen, että useimmat meistä ovat kiinnostuneita juuri kaikesta tuosta — ennen kaikkea itsestään?

s. 51   Saatat sanoa, että toisen auttaminen tuo suurempaa tyy­dytystä kuin itseään ajatteleminen. Mitä eroa siinä on? Kysymyksessä on yhä kiinnostuminen itsestä. Jos toisten auttaminen tuottaa sinulle suurempaa tyydytystä, sinua kiinnostaa tuo suuremman tyydytyksen tuottaja. Miksi liittäisit tähän minkäänlaista aatteellista ainesta? Miksi ajattelet noin kieroutuneesti? Miksi et sanoisi: »Haluan tuntea tyydytystä — joko sukupuolielämässä, auttamalla toisia tai tulemalla suureksi pyhimykseksi, tiedemieheksi tai poliitikoksi.» Kysymyksessä on sama prosessi, eikö ole­kin? Juuri tyydytystä me tavoittelemme lukemattomin ta­voin, peitetysti tai peittelemättä. Kun sanomme halua­vamme vapautta, haluamme sitä koska luulemme, että se tuottaa ihmeellistä tyydytystä — ja lopullisen tyydytyksen tuo tietenkin tuo omituinen aate: oman itsen eettinen to­teuttaminen. Oikeastaan me todella tavoittelemme sellais­ta tyytyväisyydentilaa, jossa ei ilmenisi minkäänlaista tyytymättömyyttä.

s. 52   Pelko on eräs suurimpia elämän ongelmia. Pelon val­lassa oleva mieli on hämmentynyt, ristiriitainen, ja siksi se väistämättömästi on väkivaltainen, kieroutunut ja agg­ressiivinen. Se ei uskalla jättää omaa ajatuskaavaansa, ja näin päädytään tekopyhyyteen. Jollemme vapaudu pelos­ta, jäämme ainaiseksi pimeyteen, vaikka kiipeisimme kaik­kein korkeimmalle vuorelle tai keksisimme minkälaisia ju­malia hyvänsä.

s. 55   Onko pelko ajattelun tulos? Jos se on, silloin se on aina vanhaa, koska ajatus on aina vanhaa. Uutta ajatusta ei ole olemassakaan, kuten jo totesimme. Jos tunnistamme jonkin, se on jo vanhaa. Me siis pelkäämme vanhan tois­tumista. Toisin sanoen ajatus projisioi tulevaisuuteen muistikuvan siitä mikä on ollut. Sen tähden ajatus on vas­tuussa pelosta. Näin on asia, ja sen voit omakohtaisesti todeta. Kun joudut suoraan kohtaamaan jotakin, et pel­kää. Pelko ilmaantuu vasta silloin, kun alat ajatella asiaa.

s. 58   Kykenetkö tarkkailemaan pelkoa tekemättä päätelmiä ja antamatta tietojesi häiritä tarkkailuasi? Jollet kykene, et tarkkailekaan pelkoa vaan menneisyyttä. Jos taas kykenet siihen, tarkkailet pelkoa ensimmäistä ker­taa niin, että menneisyys ei häiritse tarkkailuasi.

Tarkkaileminen on mahdollista vain silloin, kun mieli on aivan hiljaa, aivan samoin kuin kykenet kuuntelemaan mitä joku sanoo vain silloin, kun et mieti omiasi etkä jatka ajatuksissa kaksinpuhelua itsesi kanssa omista ongelmista­si ja huolistasi. Kykenetkö  katsomaan pel­koasi samalla tavoin yrittämättä hajottaa sitä, vetämättä mukaan sen vas­takohtaa rohkeutta — katsomaan yrittämättä paeta sitä? Kun sanot »minun on hallittava pelko, päästävä irti siitä, ymmärrettävä se», yrität paeta sitä.

Pilveä, puuta, joen virtaamista osaat kyllä katsoa mieli kohtalaisen tyynenä, koska niillä ei ole sinulle henkilökoh­taista merkitystä. Itsesi katsominen on kuitenkin äärettö­män paljon vaikeampaa, koska siinä on kysymys käytän­nön vaatimuksista ja reaktiot ovat kovin nopeita. Kun siis joudut pelon tai epätoivon, yksinäisyyden tai kateuden valtaan tai muuhun ikävään mielentilaan, voitko katsoa sitä niin kokonaisesti, että mielesi on kyllin hiljaa kyetäk­seen näkemään sen?

s. 59   Eläminen pelon kaltaisen, alati liikkeessä olevan ilmiön parissa edellyttää äärettömän herkkävireistä mieltä ja sy­däntä, jotka eivät tee mitään päätelmiä ja niin ollen kyke­nevät seuraamaan pelon jokaista liikettä. Eikä pelon koko luonteen tajuamiseen tarvita koko päivää. Se saatetaan tiedostaa yhdessä minuutissa tai sekunnissa. Kun tarkkailet pelkoa ja elät sen parissa eheästi, joudut väis­tämättä kysymään, kuka on tuo pelon parissa elä­vä olento? Kuka oikeastaan pelkoa tarkkailee, kuka tark­kailee kaikkia monimuotoisen pelon liikkeitä ja tiedostaa pelon ytimen? Onko tarkkailija jotakin kuollutta, staattinen olento, joka on koonnut paljon itseään koskevaa tietoa ja nyt tarkkailee pelon liikettä ja elää sen parissa? Onko tarkkailija menneisyyttä vai onko hän elävä olento? Mikä on vastauksesi? Älä vastaa minulle; vastaa itsellesi. Oletko sinä tarkkailijana jotakin elollista katsova kuollut olento vai oletko , jotakin elävää tarkkaileva elävä olento? Tarkkailijassa on nämä kummatkin olemisentilat.

Tarkkailija on seuloja, joka ei halua tuntea pelkoa; hän on kaikkien pelosta saamiensa kokemusten koostuma. Tarkkailija siis eristyy peloksi nimittämästään ilmiöstä; hänen ja pelon välillä on tietty etäisyys. Ikuisesti hän yrit­tää voittaa pelon tai paeta sitä, mistä on seurauksena hä­nen itsensä ja pelon välinen alituinen kamppailu — kamp­pailu joka on turhaa energian tuhlausta.

Tarkkaillessasi havaitset, että tarkkailija on vain aja­tusten ja muistikuvien koostuma vailla mitään olennaista merkitystä tai todellisuuspohjaa. Pelko sen sijaan on todellisuutta, ja totta on myös se, että käsitteen avul­la yrität ymmärtää tuota tosiasiaa, mikä on tietenkin mah­dotonta. Mutta onko tarkkailija, joka sanoo, »minä pel­kään», todellakaan erillään tarkkailunsa kohteesta, pelos­ta? Tarkkailija on tuo pelko, ja kun se oivalletaan, ei energiaa enää tuhlata ponnisteluun, jonka avulla pelosta yritetään vapautua, ja tarkkailijan ja tarkkailtavan väli­nen aika-tila -etäisyys häviää. Kun näet, että olet osa pel­koa, et erillinen siitä — että sinä olet pelko — et voi tehdä sille mitään; silloin kaikki pelko päättyy.

VI   Väkivalta • Suuttumus • Puolustaminen ja tuomitseminen • Ihanne ja todellisuus

s. 61  Pelko, nautinto, suru, ajatus ja väkivalta ovat kaikki yh­teydessä toisiinsa. Useimmat ihmiset nauttivat väkival­taisuudesta, vastenmielisyydentunteesta jotakuta kohtaan, jonkin erityisen rodun tai ihmisryhmän vihaamisesta ja siitä että tuntee vihamielisyyttä toisia kohtaan. Mutta sel­laiseen mielentilaan, jossa väkivaltaisuus on päättynyt, sisältyy iloa, ja tuo ilo on aivan erilaista kuin väkivaltai­suudesta saatu nautinto, johon liittyy ristiriitoja, vihamie­lisyyttä ja pelkoja.

Onko meidän mahdollista tunkeutua väkivallan perus­olemukseen ja vapautua siitä? Muutoinhan elämämme on ikuista taistelua toisiamme vastaan. Jos haluat elää tällä tavoin — ja useimmat ilmeisesti haluavatkin — jatka edelleen. Jos sanot, ’ikävä kyllä väkivalta ei voi koskaan päättyä, yhteys välillämme ei ole mahdollinen, koska olet jumissa. Mutta jos sanot, että ehkä voi elää toisellakin tavoin, sil­loin välillemme saattaa syntyä yhteys.

s. 64   Väkivaltaisuus ei ole yksinomaan toisen tappamista. Vä­kivaltaisuutta on sekin, että sanomme terävän sanan, eleel­lä syrjäytämme jonkun tai pelosta tottelemme. Väkivalta ei siis ole pelkkää Jumalan, yhteiskunnan tai isänmaan ni­missä organisoitua teurastamista. Väkivalta on paljon hie­nosyisempää, paljon syvempää, ja tunkeudumme nyt sen sisimpään olemukseen.

Nimittäessäsi   itseäsi   intialaiseksi,   muslimiksi, kristityksi, eurooppalaiseksi tai miksi tahansa olet väki­valtainen. Näetkö, miksi se on väkivaltaisuutta? Siksi, että siten erotat itsesi muusta ihmiskun­nasta. Kun omaksumasi usko, kansallisuus tai perinne erot­taa sinut muista, se synnyttää väkivaltaa. Niinpä sellainen ihminen, joka haluaa ymmärtää väkivaltaisuuden, ei kuulu mihinkään maahan, mihinkään uskontoon, mihinkään po­liittiseen puolueeseen tai puoluejärjestelmään. Häntä kiin­nostaa ihmiskunnan ymmärtäminen kokonaisuudessaan.

s. 64  Väkivaltaisuuden ongelmasta on filosofisissa koulukun­nissa kaksi vastakkaista perusnäkemystä. Toisen oppien mukaan väkivaltaisuus on ihmisessä synnynnäistä ja toi­nen selittää, että väkivaltaisuus on seurausta yhteiskunta- ja kulttuuriperinnöstämme. On yhdentekevää, kumpaan oppisuuntaan lukeudut; sillä ei ole mitään merkitystä. On­gelman ytimenä ei ole väkivaltaisuuden syy, vaan se tosi­asia, että olemme väkivaltaisia.

v. 65   Vihastuminen on yksi kaikkein tavallisim­pia väkivaltaisuuden ilmenemismuotoja. Kun vaimoni tai sisareni joutuu hyökkäyksen kohteeksi, sanon suuttuvani oikeutetusti. Kun isänmaatani, ajatuksiani, periaatteitani, elintapaani vastaan hyökätään, olen oikeutetusti vihainen. Suutun myös silloin, kun hyökätään tottumuksiani tai omia vähäpätöisiä mielipiteitäni vastaan. Kun tallaat varpaitani tai loukkaat minua, suutun. Tai kun pakenet vaimoni kans­sa ja minä olen mustasukkainen, tuota mustasukkaisuutta sanotaan oikeutetuksi, koska hänhän on minun omaisuuttani. Kaikkea tuollaista vihastumista puolustetaan moraalisesti oikeutettuna. Mutta myös tappamista isänmaan puolesta pidetään oikeutettuna. Kun siis puhumme vihasta, joka on osa väkivaltaa, pidämmekö sitä oikeutettuna tai epäoikeutettuna suuttumuksena aina omien viehtymystem­me ja ympäristöyllykkeiden mukaisesti vai näemmekö ai­noastaan suuttumuksen? Onko mitään oikeutettua vihastu­mista vai ainoastaan vihastumista? Ei ole hyvää tai huo­noa vaikutusta, on vain vaikutusta. Mutta kun sinuun vai­kuttaa jokin sellainen mitä minä en pidä soveliaana, sanon sitä pahaksi vaikutukseksi.

s. 66   Jos mielin vapautua väkivaltaisuudesta, en saa tukahduttaa sitä, en saa kieltää sitä. En voi sanoa, että se­hän on osa itseäni, se siitä, tai etten halua kajota siihen. Minun on katsottava sitä, minun on tutkittava sitä, minun on opittava tuntemaan se hyvin tarkkaan, ja tämä on mah­dotonta, jos tuomitsen sen tai puolustan sitä. Kuitenkin me tuomitsemme sen, puolustamme sitä. Siksi sanonkin: lakat­kaa tällä haavaa tuomitsemasta tai puolustamasta sitä.

s. 67   Jos haluat lopettaa väkivallan, lopettaa sodat, kuinka paljon elinvoimastasi ja itsestäsi annat tälle asialle? Lapsesi tapetaan, poikasi joutuvat ar­meijaan, jossa heitä komennellaan ja jossa heidät tuhotaan. Eikö tämä merkitse sinulle mitään? Etkö välitä sii­tä? Taivaan tähden, jos tämä ei sinua kiinnosta, mikä sit­ten? Rahojesi vartioiminenko? Huvittelu? Huumausainei­den käyttö? Etkö näe, että sinussa itsessäsi oleva väkival­taisuus tuhoaa lapsesi? Vai näetkö sen vain jonkinlaisena käsitteenä?

s. 69  Yrittäessään vapautua väkivaltaisuudesta jotkut ovat turvautuneet ei-väkivaltaisuudeksi nimitettyyn käsittee­seen, ihanteeseen, ja he uskovat voivansa vapautua väki­valtaisuuden tosiasiasta omaksumalla ihanteekseen väki­valtaisuuden vastakohdan. Sellainen ei kuitenkaan johda vapauteen. Meillä on ollut lukemattomia ihanteita; kaikki pyhät kirjat ovat täynnä niitä. Kuitenkin olemme yhä vä­kivaltaisia. Miksi emme siis käsittelisi väkivaltaisuutta si­nänsä ja unohtaisi tuota sanaa kerta kaikkiaan?
Jos haluat ymmärtää väkivaltaisuuden tosiasian, sinun on paneuduttava siihen koko huomiokyvylläsi, kaikella energiallasi. Mutta tuo valppaus ja energia hajoavat, kun luot kuvitellun ihannemaailman. Voitko täysin luopua ihanteista? Kun joku todella vaka­vasti, kiihkeästi haluaa oivaltaa mitä totuus on, mitä rak­kaus on, hänellä ei ole lainkaan mielikuvia. Hän elää vain ’siinä mikä on’.

VII    Vuorovaikutus • Ristiriita • Yhteiskunta • Köyhyys • Huumausaineet • Riippuvuus • Vertailu • Pyyde • Ihanteet • Tekopyhyys

s. 72   Ihmisten väliset suhteet pohjautuvat mielikuvia muodos­tavaan puolustusmekanismiin. Kaikissa suhteissamme luomme mielikuvan toisesta ja nuo kaksi mie­likuvaa ovat vuorovaikutuksessa keskenään, eivät ihmiset itse. Vaimolla on mielikuva miehestä — ei ehkä tietoisesti, mutta joka tapauksessa on — ja miehellä vaimosta. Meillä on mielikuva isänmaastamme ja itsestämme, ja niitä me vah­vistamme koko ajan lisäämällä niihin yhä useampia yksi­tyiskohtia. Juuri nuo mielikuvat ovat yhteydessä toisiinsa. Mutta todellinen yhteys kahden tai useamman ihmisen vä­lillä päättyy samassa tuokiossa kun mielikuva muodostuu.

s. 73   Elämä on vuoro­vaikutuksessa ilmenevää liikettä, sillä ilman sitä ei ole mi­tään elämää. Jos tuo elämä pohjautuu käsitteeseen, aattee­seen tai teoreettiseen olettamukseen, tuollaisesta käsit­teellisestä, abstraktisesta elämisestä väistämättömästi seuraa suhde, joka on pelkkää taistelua. Onko ihmi­sen siis lainkaan mahdollista elää täysin tasapainoista si­säistä elämää ilman pakkoa, jäljittelyä, tukahduttamista tai ylevöittämistä? Voiko hän aikaansaada itsessään sellaisen sisäisen järjes­tyksen, joka on elävää eikä minkään aaterakennelman oh­jattavissa — sisäisen tyyneyden joka ei rikkoudu ainoana­kaan hetkenä? Onko tämä mahdollista arkielämässämme, kotona ja toimessa, eikä jossakin kuvitellussa, tarunomai­sessa käsitteiden maailmassa?

s. 75   Millä tavoin sitten on mahdollista vapautua yhteiskun­nan psykologisesta rakenteesta, toisin sanoen ristiriidan varsinaisesta ytimestä? Joidenkin ristiriitarönsyjen katko­minen ja hävittäminen ei ole kovinkaan vaikeata. Mutta me kysymme nyt itseltämme, onko mahdollista elää täysin tyynenä sisäisesti ja siis myös ulkoisesti? Tämä ei suin­kaan merkitse, että eläisimme joutilaina tai lamaantuisim­me. Päinvastoin, meistä tulee dynaamisia, elinvoimaisia, pursuamme energiaa.

s. 78   Jos kysyt itseltäsi, millä tavoin voit vapautua ristiriidas­ta, luot jo toisen ongelman ja siten enennät ristiriitaa. Mutta jos vain näet sen tosiasiana, ikään kuin näkisit jon­kin konkreettisen kohteen, selkeästi ja suoraan, silloin ym­märrät olennaisesti ristiriidattomaan elämään sisältyvän totuuden.

VIII    Vapaus • Kapinoiminen • Yksinäisyys • Viattomuus • Eläminen itsemme kanssa
sellaisina kuin olemme

s. 82   Jotta mieli voisi oivaltaa totuuden, sen on oltava aivan vapaa, aivan vääristymätön. Kysykäämme kuitenkin itseltämme ensiksi, haluammeko todella olla vapaat? Kun puhumme vapaudesta, puhumme­ko täydellisestä vapaudesta vai onko kysymyksessä vapau­tuminen jostakin hankalasta tai vastenmielisestä tai epä­mieluisasta asiasta? Haluaisimme kyllä päästä irti tuskal­lisista ja rumista muistoista sekä onnettomista kokemuk­sista, mutta haluaisimme säilyttää mielihyvää ja tyydytys­tä tuottavat ideologiamme, kaavamme ja suhteemme mui­hin. Mutta yhden säilyttäminen ja toisen hylkääminen on mahdotonta, sillä — kuten olemme nähneet — mielihyvä ja tuska ovat erottamattomat.

Meidän jokaisen on siis itse päätettävä haluammeko vai emmekö halua olla täysin vapaat. Mikäli vastaamme myöntävästi, meidän on ymmärrettävä vapauden luonne ja rakenne. Onko kysymyksessä vapaus, jos olet vapaa jostakin — tuskasta, huolesta? Vai onko vapaus sinänsä jotakin aivan erilaatuista? Voi kyllä vapautua esimerkiksi mustasukkai­suudesta, mutta eikö tuollainen vapautuminen ole reaktio eikä siis lainkaan vapautta? Jostakin opinkappaleesta voi myös vapautua sangen helposti analysoimalla sitä tai kar­kottamalla sen mielestään, mutta oma merkityksensä on myös vapau­tumisen motiivilla. Halu vapautua saattaa näet johtua siitä, ettei tuo opinkappale ole enää muodissa tai ettei se enää vastaa tarkoitustaan. Tai voit vapautua kansallistunteesta, koska uskot kansainvälisyyden aatteeseen tai koska tunnet, ettei ole enää taloudel­lisesti välttämätöntä takertua tuohon typerään kansallis­tunteen dogmiin lippuineen kaikkineen. Siitä voit helposti luopua. Tai saatat reagoida jotakin henkistä tai poliittista johtajaa vastaan, joka on luvannut sinulle vapauden jos alistut kuriin tai suostut kapinoimaan. Mutta onko tuollai­sella järkeilyllä, tuollaisella loogisella päättelyllä, mitään yhteyttä vapauteen?

s. 83  Jos sanot olevasi vapaa jostakin, on kysymyksessä reak­tio, josta sitten muodostuu uusi reaktio, mikä vuorostaan johtaa uuteen mukautumiseen, uuteen ylivaltaan. Tällä ta­voin rakennat reaktioketjun ja hyväksyt jokaisen reaktion vapautena. Mutta sellainen ei ole vapautta. Se on pelkkää muunnellun menneisyyden jatkuvuutta, menneisyyden jo­hon mieli on takertunut.

s. 85  Vain eläessäsi läheisessä yhteydessä johonkin alat ym­märtää sitä. Mutta siinä tuokiossa kun totut siihen — omaan huoleesi, kateuteesi tai mihin hyvänsä — et enää elä sen parissa. Jos asut joen varrella, et muutaman päivän kuluttua enää kuule veden solinaa, tai jos huoneessasi on kuva jonka näet joka päivä, et viikon kuluttua enää huo­maa sitä. Samoin käy vuorten, laaksojen, puiden — sa­moin perheesi ja puolisosi. Mutta voidaksesi elää vaikka­pa mustasukkaisuuden, kateuden tai huolen parissa, et saa koskaan tottua siihen, hyväksyä sitä. Sinun on vaalittava sitä kuten vaalisit juuri istutettua puuta, jota suojelet au­ringolta ja myrskyltä. Sinun on vaalittava sitä, ei tuo­mittava eikä puolustettava. Sen tähden alat sitä rakastaa. Vaaliessasi alat rakastaa sitä.

s. 86   Tarvitsemmeko aikaa voidaksemme oivaltaa mitä on tämä vapaus, tämä yksinoleminen, tämä suora yhteys koko siihen rakennel­maan josta olemme osa? Toisin sanoen, onko vapaus saa­vutettavissa asteittaisen prosessin avulla? Ilmeisestikään ei, sillä samalla hetkellä kun turvaudut aikaan, alat or­juuttaa itseäsi yhä enemmän. Et voi vapautua vähitellen. Vapaudessa ei ole kysymys ajasta.

Seuraavaksi kysymme, onko mahdollista olla tietoinen tuosta vapaudesta? Jos sanot olevasi vapaa, et ole vapaa. Samoin on sen laita, joka sanoo olevansa onnellinen. Siinä tuokiossa kun hän näin sanoo, hän elää muistikuvien pa­rissa, muistaa jotakin mikä on jo mennyttä. Vapautua voit vain luonnollisesti, et toivoen, haluten tai ikävöiden. Va­pautta et löydä myöskään luomalla siitä ajatuksissasi mie­likuvan. Sen löytäminen edellyttää, että opit katsomaan elämää, tuota valtavaa liikuntoa, vailla ajan kahleita. Va­paus on tuolla puolen ajan.

IX   Aika • Suru • Kuolema

s. 88   Arvelemme, että aikaa myöten voimme muuttua ja että sisäinen järjestys voitaisiin aikaansaada vähän kerrallaan, kartuttamalla sitä hiukan joka päivä. Mutta aika ei tuo järjestystä eikä rauhaa; meidän on siis lakattava ajattele­masta asteittaisesti. Ei siis tule huomista, jossa olisimme rauhassa, sisäisen järjestyksen on synnyt­tävä silmänräpäyksessä.

s. 89   Todellisen vaaran hetkellä aika katoaa, toimimme vä­littömästi. Mutta emme näe lukuisia ongelmiamme vaa­roina, ja siksi keksimme ajan niiden voittamiseksi. Aika on petkuttaja, sillä se ei vähäisimmässäkään määrin auta meitä muuttumaan. Aika on liikettä, jonka ihminen on ja­kanut menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen; ja niin kauan kuin hän jakaa sen, hän elää ainaisessa ristirii­dassa.

s. 90   Tiedätkö, mitä aika on? En tarkoita kellon osoittamaa enkä kronologista aikaa vaan psykologista. Se on idean ja toiminnan välinen välimatka. Ideat ovat vain itsesuojelua, motiivina turvallisuus. Toiminta on aina suoraan tapahtu­vaa, ei menneisyyttä eikä tulevaisuutta. Toiminnan on ta­pahduttava aina nykyhetkessä, mutta toiminta on niin vaarallista, niin epävarmaa, että me mieluummin mukau­dumme johonkin ideaan, jonka toivomme antavan meille tiettyä turvallisuutta.

s. 91  Kysymme nyt, voimmeko lakkauttaa ajan? Kykenemme­kö elämään niin kokonaisesti, ettei ole mitään huomista, jota ajatus voisi ajatella? Aikahan on surua. Eilen tai tu­hat eilistä sitten sinä rakastit jotakuta tai sinulla oli toveri, jota ei enää ole. Muistikuva säilyy, ja sinä ajattelet koke­maasi mielihyvää ja tuskaa — katsot taaksepäin, haluat, toivot, kadut. Siten ajatus palaamalla yhä uudelleen tuo­hon muistikuvaan synnyttää suruksi nimittämämme tun­teen ja luo ajalle jatkuvuuden.

s. 92   Olemme erottaneet elämisen kuolemisesta, ja välimatka elämisestä kuolemiseen on pelkoa. Tuo välimatka, tuo ai­ka, on pelon luoma. Eläminen on jokapäiväistä piinaa, päivittäistä loukkaantumista, surua ja hämmennystä; jos­kus sattumalta ikkuna avautuu lumotulle merelle. Tällais­ta sanomme elämiseksi ja pelkäämme kuolemista, joka on tämän kurjuuden päättymistä. Mieluummin takerrumme tunnettuun kuin kohtaamme avoimesti tuntemattoman. Tuota tunnettua ovat asuntomme, huonekalumme, per­heemme, luonteemme, työmme, tietomme, maineemme, kaikki jumalamme, yksinäisyytemme — tuo vähäpätöisyys, joka lakkaamatta kiertää omissa ympyröissään, katkeroi­tuneen olemassaolonsa kuvioissa.

s. 93  Ajattelemme, että eläminen on aina nykyisyyttä ja kuo­leminen jotakin sellaista mikä odottaa meitä kaukana tu­levaisuudessa. Mutta emme ole milloinkaan kysyneet, on­ko tämä jokapäiväinen kamppailu ylimalkaan lainkaan elämistä. Haluamme tietää totuuden jälleensyntymisestä, haluamme todisteen sielun kuolemattomuudesta, kuunte­lemme selvänäkijöiden vakuutuksia ja psykologien selityk­siä, mutta emme koskaan — milloinkaan — kysy miten voisimme elää, elää joka päivä riemumielin, haltioitunei­na, täynnä kauneutta. Olemme hyväksyneet elämän sellai­sena kuin se on, täynnä tuskaa ja epätoivoa, ja tottuneet siihen, ja kuolemaa pidämme jonakin sellaisena mitä on huolellisesti kartettava. Mutta kuolema on hämmästyttä­vän samanlaista kuin elämä, jos vain osaamme elää. Ilman kuolemaa ei ole elämää. Emme voi elää, ellemme kuole jo­ka hetki — psykologisesti. Tämä ei ole mikään älyllinen paradoksi. Voidaksemme elää joka päivä täysipainoises­ti, kokonaisesti, ikään kuin edessämme olisi uusi ihanuus, meidän on kuoltava kaikelle eiliselle. Muutoin elämme ko­nemaisesti, ja konemaisina meidän on mahdotonta tuntea mitä rakkaus on tai mitä vapaus on.

s. 94   Useimmat ihmiset pelkäävät kuolemista, koska eivät tie­dä, mitä eläminen merkitsee. Emme osaa elää, ja niinpä emme osaa myöskään kuolla. Niin kauan kuin pelkäämme elämää, pelkäämme kuolemaa. Sellainen ihminen, joka ei pelkää elämää, ei pelkää täydellistä epävarmuudentilaa, sillä hän ymmärtää, ettei ole mitään sisäistä, psykologista varmuutta. Kun ei ole varmuutta, on vain loputonta liiket­tä, ja silloin elämä ja kuolema ovat samaa. Sellainen ihmi­nen, joka elää vailla ristiriitoja, kauneuden ja rakkauden parissa, ei pelkää kuolemaa, koska rakastaminen on kuole­mista.

Jos kuolet kaikelle tuntemallesi, perheellesi, muistoillesi, kaikille tunne-elämyksillesi, silloin kuolema on puhdista­va, elvyttävä prosessi. Silloin kuolema tuo mukanaan viat­tomuuden, ja vain viattomat ovat dynaamisia, tunnevoi­maisia, eivät ne jotka uskovat tai haluavat saada selville mitä tapahtuu kuoleman jälkeen.

Voidaksesi oivaltaa tosiasiallisesti, mitä tapahtuu kun kuolet, sinun on kuoltava. Tämä ei ole pilaa. Sinun on kuoltava — ei fyysisesti vaan psykologisesti, sisäisesti. Si­nun on kuoltava kaikelle sille mitä olet vaalinut ja sille mikä on katkeroittanut mielesi. Jos olet joskus kuollut jol­lekin pienelle tai suurelle mielihyvälle, kuollut aivan luon­nollisesti, pakottamatta ja perustelematta, silloin tiedät mi­tä kuoleminen merkitsee. Kuolemassa mieli on täysin va­pautunut omasta itsestään, päivittäisestä kaipuustaan, mie­lihyväntunteistaan ja tuskistaan. Kuolema on uudistumis­ta, muuttumista, johon ei sisälly lainkaan ajatustoimintaa, sillä ajatus on entistä. Kuolemisessa on jotakin aivan uut­ta. Vapautuminen tunnetusta on kuolemaa, ja silloin elät.

X    Rakkaus

s. 95  Mitä rakkaus on? Tuo sana on niin kuormitettu ja tur­meltu, etten mielelläni käytä sitä. Jokainen puhuu rakkau­desta — jokainen aikakauslehti, sanomalehti ja lähetys­saarnaaja puhuu loputtomiin rakkaudesta. Rakastan isän­maatani, rakastan kuningastani, rakastan jotakin kirjaa, rakastan tuota vuorta, rakastan mielihyvää, rakastan vai­moani, rakastan Jumalaa. Onko rakkaus jokin idea? Jos se on, sitä voidaan kehittää, ravita, vaalia, ohjailla mielival­taisesti, vääristellä millä tavoin hyvänsä. Kun sanot rakas­tavasi Jumalaa, mitä se merkitsee? Se merkitsee, että ra­kastat oman mielikuvituksesi projektiota, oman itsesi pro­jektiota verhottuna tietynlaiseen kunniallisuuden kaapuun, aina sen mukaan mikä sinun mielestäsi on ylevää ja py­hää. Jumalaa palvoessasi palvot itseäsi, eikä sellainen ole rakkautta.

s. 96   Rakkaus saattaa olla lopullinen ratkaisu ihmisen kaikkiin vaikeuksiin, on­gelmiin ja kärsimyksiin.

s. 97  Voidaksemme syventyä kysymykseen siitä mitä rakkaus on meidän on siis ensin vapautettava tuo käsite satojen vuosien kuorettumista, puhdistettava se kaikista niistä ihanteista ja aaterakennelmista, jotka määräävät mitä sen tulisi olla ja mitä se ei saisi olla. Minkä tahansa jakami­nen toivottavaan — siihen mitä sen tulisi olla — ja reaa­liseen — siihen mitä se on — on kaikkein pahinta itsensä eksyttämistä.

Missä on pelkoa, siellä ei ole rakkautta. Surun raastama mieli ei voi koskaan tun­tea mitä rakkaus on. Hentomielisyys ja tunteellisuus on kaikkea muuta kuin rakkautta. Ja siksi rakkaudella ei ole mitään yhteistä mielihyvän ja pyyteen kanssa.

Rakkaus ei ole ajatuksen, menneen, tuotetta. Ajatuksen on mahdotonta ylläpitää rakkautta. Rakkaudelle ei voi asettaa rajoja, eikä sitä voi kytkeä mustasukkaisuuteen, sillä mustasukkaisuus on entisyyttä. Rakkaus on alati toi­mivaa nykyisyyttä, ei milloinkaan tulevaisuutta eikä men­neisyyttä. Jos rakastat, et seuraa ketään. Rakkaus ei totte­le. Kun rakastat, ei ole kysymys kunnioituksesta eikä kun­nioituksenpuutteesta.

s. 101   Kyyneleesi virtaavat vuolaina menettäessäsi jonkun jota rakastat, mutta valuvatko nuo kyyneleet itsesi vai tuon kuolleen tähden? Itketkö itsesi vai jonkun toisen tähden? Oletko milloinkaan itkenyt jonkun toisen vuoksi? Oletko koskaan itkenyt poikasi vuoksi, joka tapetaan taistelutan­tereella? Olet kyllä itkenyt, mutta ovatko nuo kyyneleet itsesäälin kyyneleitä, vai itkitkö siksi että ihminen tapet­tiin? Jos itket itsesäälistä, kyyneleesi ovat merkityksettö­miä, koska olet huolissasi itsestäsi. Jos itket siksi, että si­nulta on riistetty joku johon olet voimakkaasti kiintynyt, ei kysymyksessä ollut todellinen kiintymys. Jos itket vel­jesi kuollessa, itke hänen vuokseen. Hänen mentyään itket herkästi itsesi vuoksi. Itket ilmeisesti siksi koska sydämesi liikuttuu, mutta et hänen vuokseen. Syynä on itsesääli, ja itsesääli kovettaa sinut, eristää ja tekee sinut turtuneeksi ja typeräksi.

s. 102   Suru ja rakkaus eivät kuulu yhteen. Kristittyjen keskuu­dessa kärsimystä kuitenkin ihannoidaan, se on ripustettu ristille ja sitä palvotaan. Tuohon ihannoimiseen sisältyy olennaisesti ajatus, että vapaudut kärsimyksestä vain kul­kemalla tuon yhden ainoan portin kautta. Tälle pohjalle rakentuvat ihmiskuntaa riistävät uskonnolliset yhteiskun­nat.

s. 103   Jollei sinussa ole rakkautta runsain määrin — vähäiset ailahdukset eivät riitä — jollei rakkaus täytä sinua koko­naan, maailma tuhoutuu. Älylläsi kyllä tiedät, että ihmis­kunnan ykseytyminen on välttämätöntä ja että rakkaus on ainoa tie, mutta kuka opettaa sinua rakastamaan? Voiko mikään auktoriteetti, mikään menetelmä tai järjestelmä selvittää sinulle millä tavoin rakastetaan? Jos joku — ku­ka hyvänsä — sanoo sen sinulle, ei kysymyksessä ole rak­kaus. Voitko sanoa: »Harjoitan rakastamista. Tästä läh­tien asetun joka päivä ajattelemaan sitä. Aion harjoittaa ystävällisyyttä ja lempeyttä ja pakottaa itseni ottamaan toiset huomioon»? Haluatko väittää, että voit itsekurin avulla pakottautua rakastamaan, että voit rakastaa tahto­malla? Kun harjoitat itsekuria ja käytät tahdonvoimaa voidaksesi rakastaa, rakkaus lentää ulos ikkunasta. Nou­dattamalla jotakin rakastamisen menetelmää tai järjestel­mää saatat kyllä tulla hämmästyttävän nokkelaälyiseksi tai entistä ystävällisemmäksi tai päästä jonkinlaiseen ei-väkivaltaisuudentilaan, mutta sellaisella ei ole kerta kaik­kiaan mitään yhteistä rakkauden kanssa.

s. 103   Tässä autioksi raastetussa maailmassa ei ole rakkautta, koska mielihyvällä ja pyyteellä on tärkein sija. Ilman rak­kautta jokapäiväinen elämämme on kuitenkin täysin mer­kityksetöntä. Ja rakastaminen on mahdotonta, jos kauneus puuttuu. Kauneus ei piile siinä mitä näet, näetpä sitten kauniin puun, kauniin kuvan, kauniin rakennuksen tai kauniin naisen. Kauneutta on vain silloin, kun sekä sydän että mieli tuntevat rakkauden.

s. 104   Jos osaat rakastaa, voit tehdä mitä mielit, koska rakkaus selvittää kaikki muut ongelmat.

s. 105   Rakkaus on alati uutta, tuoretta, elävää. Sillä ei ole ei­listä eikä huomista. Se on ajatuksen myllerryksen saavut­tamattomissa. Vain viaton tietää mitä rakkaus on, ja via­ton kykenee elämään maailmassa joka ei ole viaton. Ihmi­nen on lakkaamatta ja monin tavoin tavoitellut tuota ih­meellistä: uhraamalla, palvomalla, solmimalla suhteita toisiin, sukupuolielämällä, kokemalla kaikkea mahdollista mielihyvää ja tuskaa. Sen löytäminen edellyttää kuitenkin, että ajatus ymmärtää itsensä ja aivan luonnollisesti lak­kaa, olemasta. Silloin ei rakkaudella ole vastakohtaa, sil­loin rakkaudessa ei ole ristiriitaa.

XI   Katsominen ja kuunteleminen • Taide • Kauneus • Itsekuri • Mielikuvat • Ongelmat • Tila

s. 108   Katsominen on vaikeimpia asioita elämässä, samoin kuunteleminen. Katsominen ja kuunteleminen ovat samaa. Jos huolet sokaisevat silmäsi, et kykene näkemään aurin­gonlaskun kauneutta. Useimmat ihmiset ovat kadottaneet kosketuksen luontoon. Sivilisaation kehitys johtaa kohti suurkaupunkeja. Olemme yhä enemmän muuttumassa kau­punkilaisiksi, jotka elävät täyteen ahdetuissa huoneistoissa ja joilla on niin vähän tilaa, etteivät he voi katsella edes ilta- tai aamutaivasta. Ja niinpä he kadottavat kosketuk­sen suureen kauneuteen. En tiedä oletko huomannut, miten harvat enää katsovat auringonnousua tai auringonlaskua tai kuutamoa tai valon heijastumista vedenkalvoon.

Koska olemme kadottaneet kosketuksen luontoon, py­rimme tietenkin kehittämään itseämme älyllisesti. Luemme paljon, käymme usein museoissa ja konserteissa, katselem­me televisiota, ja meillä on monia muitakin ajanvietteitä. Lainailemme loputtomasti muiden ajatuksia, puhumme paljon taiteesta ja pohdimme sitä. Mistä johtuu, että olem­me niin kovin riippuvaisia taiteesta? Onko se eräs tapa paeta, tapa etsiä kiihokkeita? Jos olet välittömässä yhtey­dessä luontoon, jos tarkkailet liitävän linnun liikettä, jos näet taivaan jokahetkisen kauneuden, jos katselet kukku­loilla vaeltavia varjoja tai jonkun ihmisen kasvoilla vä­rehtivää kauneutta, luuletko haluavasi mennä mihinkään museoon katsomaan kuvia? Ehkä juuri siksi, ettet osaa kat­soa kaikkea mitä ympärilläsi on, turvaudut johonkin huu­maavaan, jotta se kiihottaisi sinua näkemään paremmin.

s. 109   Oletko milloinkaan koettanut katsoa jotakin ulkoista kohdetta, esimerkiksi puuta, sillä tavoin, ettei ainoakaan assosiaatio, ainoakaan tuota puuta koskeva tieto sumenna katsomista? Oletko katsonut sitä ennakkoluulottomasti, ar­vioimatta sitä, vailla sanoja jotka muodostavat verhon it­sesi ja puun välille ja estävät sinua näkemästä tuota puuta sellaisena kuin se todellisuudessa on? Koeta katsoa mitä todella tapahtuu, kun tarkkailet puuta koko olemuksellasi, koko energiallasi. Intensiivisesti tarkkaillessasi huomaat, ettei olekaan mitään tarkkailijaa, on vain tarkkaavaisuut­ta. Tarkkaamattomuus luo tarkkailijan ja tarkkailtavan. Kun katsot jotakin jakamattoman tarkkaavaisena, ei käsi­tyksille, kaavoille tai muistikuville ole sijaa. Tämän ym­märtäminen on tärkeätä, sillä syvennymme nyt sellaiseen, mikä edellyttää huolellista tutkimista.

s. 110    Vain mieli, joka katsoo puuta, tähtiä tai virran kimaltele­via pyörteitä täysin itsettömänä, tietää mitä kauneus on. Kun todella näemme, olemme sellaisessa tilassa joka on rakkautta. Yleensä tajuamme kauneuden vertailemalla tai ihmisten luomusten välityksellä, mikä osoittaa, että pi­dämme kauneutta johonkin kohteeseen kuuluvana ilmiönä. Näen kauniiksi arvostelemani rakennuksen ja ihailen sitä, koska tiedän jotakin arkkitehtuurista ja vertaan tuota ra­kennusta muihin näkemiini rakennuksiin. Mutta nyt ky­syn itseltäni, onko olemassa kohteetonta kauneutta? Niin kauan kuin on tarkkailija, joka valikoi, kokee ja ajattelee, ei kauneutta ole, koska silloin kauneus on ulkokohtaista, jotakin mitä tarkkailija katselee ja arvostelee. Mutta kun tarkkailijaa ei ole — mikä edellyttää melkoista mietiske­lyä, tutkimista — on kohteetonta kauneutta.

s. 111   Kykenemme olemaan suorassa yhteydessä kaikkeen elä­mässä ilmenevään vain mikäli näemme ilman ennakko­käsityksiä, mielikuvia. Kaikki yhteytemme ovat todella ku­viteltuja — toisin sanoen ne pohjautuvat ajatuksen muo­dostamaan mielikuvaan. Jos minulla on mielikuva sinus­ta ja sinulla mielikuva minusta, emme tietenkään näe toi­siamme sellaisina kuin todella olemme. Se mitä näemme on mielikuva jonka olemme toisistamme muodostaneet, ja tuo mielikuva estää välillämme keskinäisen yhteyden; sen tähden suhteemme vääristyy.

s. 111   Kun sanon tuntevani sinut, tarkoitan, että tunsin sinut eilen. Todellisuudessa en tunne sinua nyt. Tunnen ainoas­taan mielikuvani sinusta. Tuo mielikuva koostuu kaikesta siitä — hyvästä ja pahasta — mitä olet minusta sanonut, kaikesta mitä olet minulle tehnyt, kaikesta mitä sinusta muistan — ja sinun mielikuvasi minusta on koostunut sa­malla tavoin. Juuri nuo mielikuvat ovat vuorovaikutukses­sa keskenään ja estävät todellisen yhteyden muodostumi­sen meidän välillemme.

s. 114   Kun katselet taivaan tähtiä, katselijana on »minä». Tai­vas on tulvillaan loistavia tähtiä, ilma on viileätä, ja siinä seisot sinä, tarkkailija, kokija, ajattelija, tuskaisine sydä­minesi, sinä keskus, ja luot etäisyyden. Sinun on mahdo­tonta ymmärtää etäisyyttä joka on itsesi ja tähtien, itsesi ja puolisosi tai ystäväsi välillä, koska et ole koskaan kat­sellut mitään mielikuvitta; ja juuri siksi et tiedä mitä kau­neus on. Puhut siitä kyllä, kirjoitat siitä, mutta et ole kos­kaan tuntenut sitä, paitsi kenties joinakin harvinaisina täydellisen itsettömyyden hetkinä. Niin kauan kuin itsen­sä ympärille etäisyyden luova keskus on, ei ole rakkautta enempää kuin kauneuttakaan. Kun keskusta ja ympäröivää kehää ei enää ole, silloin on rakkautta. Ja kun rakastat, olet kauneutta.

XII   Tarkkailija ja tarkkailtava

s. 116   Kun muodostan mielikuvan sinusta tai mistä hyvänsä, kykenen tarkkaamaan tuota mielikuvaa. On siis mielikuva ja sen tarkkaaja. Olettakaamme, että näen jonkun jolla on punainen paita yllään ja reagoin siihen heti: joko pidän tai en pidä siitä. Tuo pitäminen tai pitämättä oleminen on tulosta omaksumastani kulttuurista, koulutuksesta, asso­siaatioistani, taipumuksistani, hankituista ja perityistä omi­naisuuksistani. Juuri tuosta keskuksesta käsin tarkkailen ja arvioin, ja näin tarkkailija on erillään tarkkailunsa koh­teesta.

Tarkkailija on tietoinen useammasta kuin vain yhdes­tä mielikuvasta; hän luo tuhansia mielikuvia. Mutta onko tarkkailija erillinen noista mielikuvista? Eikö hän itse ole vain muuan mielikuva? Hän on kaiken aikaa lisäämässä jotakin siihen mitä hän on ja vähentämässä siitä jotakin. Hän on elävä olento, joka kaiken aikaa punnitsee, vertaa, arvostelee, muuntelee ja muuttuu ulkoisen ja sisäisen pai­neen vaikutuksesta. Hän elää tajunnan kentässä, ja tajun­ta koostuu hänen omista tiedoistaan, saamistaan vaikut­teista ja lukemattomista arvioinneistaan. Samalla kun kat­sot tarkkailijaa — siis itseäsi — näet hänen rakentuvan muistikuvista, kokemuksista, tapahtumista, saamistaan vai­kutteista, perinteistä ja loputtoman moninaisista kärsimyk­sistä, mikä kaikki on menneisyyttä. Tarkkailija on siis sekä menneisyyttä että nykyisyyttä, ja edessä on tulevaisuus, joka samoin on osa häntä. Hän on puoliksi elävä ja puo­liksi kuollut, ja tuon kuoleman ja elämän silmin, kuolleen ja elävän lehden lävitse, hän katsoo kaikkea. Tuollaisessa mielentilassa, joka on ajan kentässä, sinä, tarkkailija, kat­sot pelkoa, mustasukkaisuutta, sotaa, perhettä — tuota per­heeksi sanottua turmiollista, suljettua yksikköä — ja yri­tät ratkaista tarkkailtavan ongelmaa. Tuo tarkkailtava on haaste, uusi, ja sinä tulkitset uuden aina entisen puitteissa. Sen tähden elät ikuisessa ristiriidassa.

XIII      Mitä ajattelu on • Aatteet ja toiminta • Haaste • Aine • Ajatuksen alku

s. 121  Miksi ajatukselle on langennut niin tärkeä sija ih­misten elämässä — ajatus, joka ilmenee ideoina, reagoimi­sena aivosoluihin koottuihin muistikuviin? Ehkä moni ei ole aikaisemmin edes kysynyt tätä tai jos onkin ky­synyt, on saattanut sanoa: »Sillä ei ole merkitystä — tun­ne on tärkeä.» Mutta en todellakaan käsitä, miten voi­daan erottaa nuo kaksi. Tunne haihtuu hyvin nopeasti, ellei ajatus anna sille jatkuvuutta. Miksi siis ajatus on saanut elämässämme, tässä sydäntä raastavassa, surkeassa ja pe­lontäyteisessä elämässämme, tuollaisen kohtuuttoman val­tasijan?

s. 122 Ideoista on tullut meille toimintaa paljon tärkeämpiä — ideoista joita kaikkien alojen älyniekat kirjoissaan sangen nokkelasti esittävät. Mitä ovelampia ja vaikeaselkoisempia nuo ideat ovat, sitä innokkaammin palvomme sekä niitä että kirjoja joissa niitä on. Me olemme nuo kirjat, me olemme nuo ideat; niin paljossa ne ovat tehneet meidät si­donnaisiksi. Keskustelemme loputtomasti ideoista ja ihan­teista ja loogisesti väitellen esitämme mielipiteitä. Jokai­sella uskonnolla on opinkappaleensa, kaavansa, omat kei­nonsa, joiden varassa jumalat voidaan saavuttaa. Kun tut­kimme ajattelun alkua, asetamme kyseenalaiseksi koko tuon idearakennelman merkityksen. Olemme erottaneet ajatuk­sen toiminnasta, koska ajatus on aina menneisyyttä ja toi­minta nykyisyyttä — toisin sanoen eläminen on aina ny­kyisyyttä. Pelkäämme elämistä, ja siksi ideoina ilmeneväs­tä menneisyydestä on tullut meille äärettömän tärkeä.

s. 122   On todella tavattoman kiintoisaa katsella oman ajatte­lunsa toimintaa, yksinkertaisesti vain tarkkailla, millä ta­voin ajattelemme, mistä ajatteluksi nimittämämme reaktio syntyy. Aivan ilmeisesti se syntyy muistista. Onko ajatuk­sella alkua lainkaan? Jos on, voimmeko saada selville sen alkulähteen — muistin alkulähteen; jollei meillä olisi muistia, meillä ei olisi ajatuksiakaan?

s. 123   Ajatus on niin ovela, niin älykäs, että se vääristää kaiken omaksi mukavuudekseen. Mielihyvää vaatiessaan ajatus luo omat kahleensa. Ajatus synnyttää duaalisuutta kaikissa yhteyksissämme. Meissä on väkivaltaisuutta, joka tuottaa meille mielihyvää, mutta meissä on myös rauhan-halua; haluamme olla ystävällisiä ja lempeitä. Ja tätä jat­kuu läpi koko elämämme. Ajatus ei ainoastaan synnytä meissä tuota kaksinaisuutta, tuota vastakohtaisuutta, vaan myös kokoaa ja tallettaa lukemattomat mielihyvän ja tus­kan aiheuttamat muistikuvat, ja näistä muistikuvista se syntyy uudelleen. Ajatus on siis menneisyyttä, aina van­haa.

s. 124   Koska jokainen haaste kohdataan menneisyyden puit­teissa ja haaste on aina uusi, kohtaamme sen aina riittämät­tömästi, vajaasti, mistä on seurauksena vastakkaisuutta, ristiriitaa, kärsimyksiä ja surua. Se on perimämme. Aivopahasemme on ristiriitojen hämmentämä, mitä hy­vänsä se sitten tekeekin. Kun se pyrkii päämääriinsä, jäl­jittelee, mukautuu, tukahduttaa, jalontaa, laajentaa itseään huumaavilla aineilla — mitä vain — se on ristiriitaisuu­dentilassa ja saa aikaan ristiriitaa.

s. 124   Ne jotka ajattelevat paljon, ovat sangen materialistisia, koska ajatus on materiaa. Ajatus on ainetta aivan yhtä suuressa määrin kuin lattia, seinä ja puhelin. Kaavan mu­kaan toimiva energia muuttuu aineeksi. On energiaa ja on ainetta. Siinä kaikki mitä elämä on. Saatamme kyllä aja­tella, ettei ajatus ole ainetta, mutta se on. Ajatus on idearakennelmana ilmenevää ainetta. Missä energiaa on, siel­lä se muodostuu aineeksi. Aine ja energia ovat keskinäi­sessä vuorovaikutuksessa. Ellei toista ole, ei ole toistakaan, ja mitä suurempi sopusointu, tasapaino, näiden kahden vä­lillä vallitsee, sitä aktiivisempia ovat aivosolut. Ajatus on luonut mielihyvän, tuskan ja pelon kaavan ja on toiminut sen puitteissa tuhansien vuosien ajan, eikä se kykene ha­jottamaan tuota kaavaa, koska on itse sen luonut.

s. 124 Ajatuksen avulla ei voi nähdä mitään uutta tosiasiaa. Ajatus voi kyllä myöhemmin käsittää sen sanallisesti, mut­ta uuden tosiasian ymmärtäminen ei ole ajatukselle mi­kään realiteetti. Ajatus ei voi ratkaista ainoatakaan psy­kologista ongelmaa. Onpa ajattelu miten älykästä, ovelaa tai oppinutta hyvänsä, luopa se minkälaisia rakennelmia tahansa tieteen tai elektroniaivojen avulla tai pakosta, se ei ole koskaan uutta eikä siksi kykene vastaamaan mihin­kään valtavaan, laajaulotteiseen kysymykseen. Piintyneet aivot eivät voi ratkaista elämisen ääretöntä ongelmaa.

s. 125   Ajattelu on kieroutunutta, koska ajattelemalla kyetään keksimään mitä tahansa ja näkemään sellaista mitä ei ole. Ajatus voi tehdä mitä hämmästyttävimpiä temppuja eikä siksi ole luotettava. Mutta jos ymmärrät koko tuon raken­nelman — miten ajattelet, miksi ajattelet, sanat joita käy­tät, käyttäytymistapasi arkielämässä, sen millä tavoin pu­hut ihmisille, miten kohtelet ihmisiä, millä tavoin kävelet, syöt — jos olet tietoinen tuosta kaikesta, silloin et petkuta itseäsi; ei ole mitään petkutettavaa. Mieli ei silloin vaadi mitään eikä yritä alistaa; se on ihmeellisen hiljainen, jous­tava, herkkä, yksinoleva, eikä sellaisessa tilassa minkään­lainen petos ole mahdollinen.

s. 125   Oletko milloinkaan huomannut, että täydellisessä tark­kaavuudentilassa sinä, tarkkailija, ajattelija, keskus, lak­kaat olemasta? Tuollaisessa tarkkaavuudentilassa ajatus vähitellen kuihtuu pois.

s. 125   Jos haluat nähdä jotakin erittäin selkeästi, sinun on oltava aivan hiljaa, vailla ennakkoluuloja, rupattelemat­ta, keskustelematta itsesi kanssa, vailla kuvitelmia, kuvia. Kaikki tuollainen on hylättävä, jotta voisit katsoa. Ja vain hiljaisuudessa on mahdollista tarkkailla ajatuksen synty­mistä; se ei ole mahdollista silloin kun etsit, kysyt, odotat vastausta. Siis vain silloin, kun koko olemuksesi on aivan hiljaa ja olet kysynyt itseltäsi mikä on ajatuksen alku, alat tuossa hiljaisuudentilassa nähdä miten ajatus muotoutuu.

s. 126   Jos ajatuksen alkaminen tiedostetaan, ei ajatusta tarvit­se valvoa. Sekä koulussa että läpi koko elämän kulutamme sangen paljon aikaa ja tuhlaamme sangen paljon energiaa yrityksiin valvoa ajatuksiamme. — »Tämä ajatus on erin­omainen, sitä minun on ajateltava paljon. Tuo ajatus on ruma, se minun on tukahdutettava.» — Kaiken aikaa erilaiset ajatukset ja pyyteet kamp­pailevat keskenään, aina jokin mie­lihyvä hallitsee muita mielihyviä. Mutta jos ajatuksen alku tiedostetaan, ajatteluun ei sisälly vastakohtaisuutta.

s. 126   Kun kuulet todettavan, että ajatus on aina vanha tai et­tä aika on surua, ajatus alkaa tulkita ja selittää kuulemaa­si. Mutta tuo tulkinta ja selitys pohjautuvat eiliseen tie­toon ja kokemukseen, ja niinpä tulkintasi on aivan väistä­mättömästi sidonnaisuutesi mukainen. Mutta jos katsot näitä toteamuksia etkä selittele niitä, vaan vain suuntaat niihin jakamattoman huomiosi — ei ole kysymys keskit­tymisestä — huomaat, ettei ole mitään tarkkailijaa eikä tarkkailtavaa, ei ajattelijaa eikä ajatusta. Älä kysy, kumpi alkoi ensin. Sellainen on vain nokkelaa väittelyä eikä joh­da mihinkään. Voit tarkkaamalla nähdä omassa itsessäsi, että niin kauan kuin et ajattele — kysymyksessä ei kuiten­kaan ole muistinmenetys, tyhjiö — niin kauan kuin ei ole muistista, kokemuksesta tai tiedosta, siis menneisyydestä, syntynyttä ajatusta, ajattelijaa ei ole. Tämä ei ole filoso­fiaa eikä mystiikkaa. Käsittelemme tosiasioita, ja jos olet edennyt matkallasi näin pitkälle, huomaat, että et reagoi haasteeseen vanhoilla aivoillasi vaan aivan uudesti.

XIV    Eilisen taakat • Tyyni mieli • Kommunikaatio • Saavuttaminen • Kuri • Hiljaisuus • Totuus ja todellisuus

s. 127   Tavanomaiseen tapaamme elää sisältyy kovin vähän yksinole­mista. Silloinkin kun olemme itseksemme, elämämme on niin täynnä kaikenlaisia vaikutuksia, tietoja, kokemukses­ta jääneitä muistikuvia, huolia, tuskia, ristiriitoja, että mie­li käy yhä turtuneemmaksi, epäherkäksi, yksitoikkoisen ko­nemaisesti toimivaksi. Olemmeko milloinkaan yksin? Vai raahaammeko kaikkia eilisen kuormia mukanamme?

s. 129   Selkeys on mahdollinen vain silloin, kun olemme hiljaa. Idässä koko mietiskelyn tarkoituksena on tuollaisen mielentilan aikaansaaminen. Ajatusta valvotaan, mikä on samaa kuin alituinen rukouk­sen toistaminen mielenliikkeiden vaientamiseksi, jotta näin saavutetussa mielentilassa omat ongelmat ymmärrettäisiin. Mutta ellei perustaa ole luotu, toisin sanoen ellemme ole vapautuneet pelosta, surusta, huolesta ja kaikista itse ra­kentamistamme ansoista, en näe mitään mahdollisuutta to­delliseen tyynenä olemiseen.

s. 129   Suurimpia kompastuskiviä elämässä on nähdäkseni ali­tuinen ponnistelu johonkin pääsemiseksi, jonkin hankki­miseksi, saavuttamiseksi. Lapsuudesta saakka meitä val­mennetaan hankkimaan ja saavuttamaan jotakin — aivo­solut itse luovat ja vaativat tuota saavuttamisen kaavaa fyysiseksi turvallisuudeksemme, mutta psykologista tur­vallisuutta, varmuutta, ei saavuttamisen alueella ole. Kun omakohtaisesti oivallat, ettei ainoaankaan ihmissuhteeseen sisälly minkäänlaista varmuutta, kun oivallat, ettei psyko­logisella alueella ole mitään pysyvää, suhtaudut elämään aivan uudella tavalla.

s. 130   Tajunnan rajoitusten tuolle puolen pääseminen edellyt­tää avaruutta ja hiljaisuutta, mutta kuinka voi itsekeskei­syydessään loputtoman toimelias mieli olla hiljaa? Se voi­daan kyllä alistaa kuriin, sitä voidaan valvoa, muovata, mutta tuollainen piinaaminen ei hiljennä mieltä vaan ai­noastaan turruttaa sen. On selvää, että pelkkä ihanteen ta­voittelu — ihanteena hiljainen mieli — on merkityksetön­tä. Mitä tarmokkaammin pakotat mieltäsi, sitä rajoittu­neemmaksi ja lamaantuneemmaksi se muuttuu.

s. 132   Meille on tuttua vain se hiljaisuus, joka syntyy melun vaimetessa ja ajatuksen pysähtyessä — mutta sellainen ei ole hiljaisuutta. Hiljaisuus on jotakin aivan erilaista; se on kauneuden kaltaista, rakkauden kaltaista. Eikä tämä hiljaisuus ole mielentyyneydestä kumpuavaa, ei aivoso­luista jotka ovat ymmärtäneet koko rakennelman ja sano­vat: »Taivaan tähden, ole hiljaa!» Silloinhan näet aivoso­lut ovat itse aiheuttaneet hiljaisuuden, eikä sellainen ole hiljaisuutta. Hiljaisuus ei myöskään ole seurausta tark­kaavaisuudesta jossa tarkkailija on tarkkailtava. Silloin ei kylläkään ilmene kitkaa, mutta silti ei ole kysymys hil­jaisuudesta.

Nyt odotat minun kuvailevan tuota hiljaisuutta, jotta voisit verrata sitä johonkin, voisit tulkita sen joksikin, viedä mennessäsi ja haudata. Sitä ei voi kuvailla. Vain tunnettua voidaan kuvailla, ja vapautuminen tunnetusta edellyttää, että kuolet joka päivä kaikelle tunnetulle, louk­kauksille, imarteluille, kaikille muodostamillesi mieliku­ville, kaikille kokemuksillesi — kuolet joka päivä, niin et­tä aivosolut tuoreutuvat, nuortuvat, puhdistuvat. Mutta tuo viattomuus, tuoreus, herkkyys ja lempeys ei synnytä rakkautta; se ei ole laadultaan kauneutta tai hiljaisuutta.

s. 133   Hiljaisuus, joka ei ole melun päättymisestä aiheu­tuvaa, on vain vähäinen alku. Ikään kuin astuisimme pie­nestä aukosta suunnattomaan, laajaan, avaraan valtame­reen, mittaamattomaan, ajattomaan olemisentilaan. Näiden sanojen ymmärtäminen on mahdotonta, ellet ole ymmärtänyt tajunnan koko rakennetta ja mieli­hyvän, surun ja epätoivon merkitystä ja elleivät aivosolut itse ole vaienneet. Silloin ehkä saatat yllättäen kohdata mysteerin, jota kukaan ei voi sinulle paljastaa eikä mi­kään tuhota. Elävä mieli on hiljainen mieli, siinä ei ole keskusta eikä siis myöskään etäisyyksiä eikä aikaa. Sellai­nen mieli on rajoittamaton, ja tämä on ainoa totuus, ainoa todellisuus.

XV    Kokemus • Tyydytys • Kaksinaisuus • Mietiskely

s. 134   Kaikki ihmiset haluavat jonkinlaisia kokemuksia — mys­tisiä, uskonnollisia, seksuaalisia. He haluavat kokea rahan, vallan, aseman tuottamaa tyydytystä. Vanhetessamme fyysiset halumme saattavat sammua, mutta silloin vaadimme laajempia, syvempiä ja merkityksellisempiä ko­kemuksia ja yritämme monin keinoin hankkia niitä — esi­merkiksi tajuntaa laajentamalla, mikä on melkoinen taitolaji, tai nauttimalla huumausaineita. Huumausaineiden nautti­minen on jo muinaisina aikoina käytetty ikivanha kei­no. Pureskellaan lehdenpalasta tai kokeillaan uusinta huu­mausainetta, jotta saataisiin aikaan aivosolujen rakentees­sa tilapäinen muutos, lisättäisiin niiden herkkyyttä, koho­tettaisiin havaintokykyä ja saataisiin näin tuo tila näyttä­mään todelliselta. Tuollainen yhä runsaampien kokemusten vaatiminen on osoituksena ihmisen sisäisestä köyhyy­destä. Arvelemme voivamme kokemusten avulla paeta it­seämme, mutta nuo kokemukset ovat riippuvaisia omasta sidonnaisuudestamme. Jos mieli on mitätön, kateellinen, levoton, saatamme kyllä ottaa uusinta huumausainetta, mutta näemme silti vain omia vähäpätöisiä luomuksiam­me, oman sidonnaisen taustamme heijasteita.

s. 135   Mitä tarkoitamme kokemuksella? Onko kokemuksessa mitään uutta tai alkuperäistä? Kokemus syntyy, kun jouk­ko muistikuvia reagoi haasteeseen, ja ne voivat reagoida vain oman taustansa pohjalta. Mitä nokkelammin tulkit­set kokemuksen, sitä enemmän reaktioita syntyy. Sinun on siis epäiltävä paitsi toisten kokemuksia myös omiasi. Ellet tunnista kokemusta, ei kysymyksessä ole lainkaan koke­mus. Jokainen kokemus on jo ennen koettu; muutoinhan et voisi tunnistaa sitä. Tunnistat kokemuksen hyväksi, pa­haksi, kauniiksi, pyhäksi tai joksikin muunlaiseksi aina oman sidonnaisuutesi mukaisesti, ja siitä syystä kokemuk­sen tunnistaminen on väistämättömästi vanhaa.

s. 136   Laajempia ja syvempiä kokemuksia tavoitteleva ja himoitseva mieli on erittäin pintapuolinen ja turtunut, koska se aina elää muistikuviensa parissa. Miten meidän kävisi, ellei meillä olisi mitään kokemuk­sia? Tarvitsemme kokemuksia ja haasteita pysyäksemme valppaina. Jollei meissä olisi sisäistä ristiriitaa, muutoksia ja häiriöitä, olisimme kaikki sikeässä unitilassa. Niinpä ärsykkeet ovat useimmille ihmisille välttämättömiä. Tarvitsemme haasteita ja kokemuksia saadak­semme lisää kiihoketta, lisää intensiteettiä, teroittaaksem­me mieltämme. Mutta todellisuudessa tämä tarve saada ärsykkeitä ja kokemuksia ei pidä meitä valveilla, vaan tur­ruttaa meidät yhä pahemmin.

s. 137   Onko mahdollista ilman är­sykkeitä, ilman kokemuksia pysyä täysin valveilla. Sellaiseen vaaditaan suurta fyysistä ja psykologista herkkyyttä. Se merkitsee, että minun on oltava vapaa vaatimuksista; heti kun näet vaadin, myös koen. Ja voidakseni olla vaatimatta ja ha­luamatta tyydytystä minun on tutkittava itseäni ja ym­märrettävä vaatimuksen koko luonne.

s. 137   Vain pettynyt, ahdas, pintapuolinen mieli, sidonnai­nen mieli tavoittelee aina jotakin lisää. Onko sitten mah­dollista elää tässä maailmassa haluamatta tuota kaikkea muuta — vertailematta aina ja ikuisesti? Aivan varmasti on. Mutta asia on oivallettava omakohtaisesti.

s. 138   Koko tämän kysymyksen tutkiminen on mietiskelyä. Tuota sanaa on sekä idässä että lännessä käytetty hyvin valitettavalla tavalla. On monenlaisia mietiskelyn koulu­kuntia, lukuisia menetelmiä ja järjestelmiä. Mietiskely ei ole minkään järjestelmän noudattamista. Se ei ole alituista toistamista ja jäljittelyä. Mietiskely ei ole keskittymistä. Joidenkin opettajien mieluisa pe­linavaus on vaatia oppilaita kiinnittämään mielensä yhteen ainoaan ajatuk­seen ja karkottamaan kaikki muut ajatukset. Tällaisen vaa­timinen on suunnattoman typerää, sillä moiseen pystyy to­ki jokainen koulupoika, kun hänet siihen pakotetaan. Se­hän merkitsee, että kaiken aikaa sinussa kamppailevat kes­kenään yhtäältä pyrkimys keskittyä ja toisaalta ajatuksesi jotka harhailevat kaikkiin mahdollisiin asioihin, kun si­nun kuitenkin oikeastaan pitäisi valppaasti seurata kaikkia ajatustesi liikkeitä, minne ne sitten suuntautuvatkin. Kun ajatuksesi vaeltavat luotasi, tämä merkitsee, että sinua kiinnostaa jokin muu.

s. 139   Mietiskelyyn vaaditaan äärettömän valpasta mieltä. Mietiskely on elämän kokonaisuuden ymmärtämistä, elä­män jossa mitään ei enää jaeta osiin. Mietiskely ei ole ajatuksen valvomista, sillä valvonnanalainen ajatus saa aikaan ristiriitaa. Mutta kun ymmärrät ajatuksen raken­teen ja alkuperän — siihenhän olemme jo syventyneet — silloin ajatus ei enää synnytä ristiriitaa. Juuri ajatuksen rakenteen ymmärtäminen on sinänsä kurinalaisuutta ja se on mietiskelyä.

Mietiskely on jokaisen ajatuksen ja jokaisen tunteen tiedostamista. Se merkitsee, ettei ajatusta koskaan sanota oikeaksi tai vääräksi vaan että yksinomaan tarkkaillaan si­tä ja liikutaan sen myötä. Kun tällä tavoin tarkkailet, ym­märrät vähitellen ajatuksen ja tunteen koko liikkeen. Ja tästä tietoisuudesta saa alkunsa hiljaisuus. Ajatuksen ra­kentama hiljaisuus on kuin seisovaa vettä, liikkumatonta, mutta se hiljaisuus, joka syntyy kun ajatus on tietoinen omasta lähtökohdastaan, luonteestaan, kun se ymmärtää ettei ajatus koskaan ole vapaa vaan aina entinen — sellai­nen hiljaisuus on mietiskelyä, jossa ei ole mietiskelijää, sillä mennyttä ei enää ole.

s. 140   Jos olet lukenut tätä kirjaa kokonaisen tunnin tarkkaa­vaisesti, olet mietiskellyt. Jos taas olet poiminut muuta­man sanan ja koonnut joitakin ajatuksia miettiäksesi niitä myöhemmin, ei kysymyksessä enää ole mietiskely. Mietis­kely on sellainen mielen tila, jossa kaikkea katsotaan jaka­mattoman tarkkaavaisesti, kaikkea, ei vain yksityisiä osia. Eikä kukaan voi opettaa sinulle millä tavoin ollaan tarkkaavai­sia. Jos opit tarkkaavaisuuden jonkin järjestelmän mukai­sesti, silloin tarkkaavaisuutesi kohdistuu tuohon järjestel­mään, eikä se ole tarkkaavaisuutta. Mietiskely on suu­rimpia taitoja elämässä, ehkä kaikkein suurin, ja sitä on mahdotonta oppia keneltäkään — siinä on sen kauneus.

s. 140   Voit mietiskellä istuessasi linja-autossa tai kävelles­säsi valoa ja varjoja tulvehtivassa metsässä tai kuunnel­lessasi lintujen laulua tai katsellessasi vaimosi tai lapsesi kasvoja. Mietiskelyn ymmärtämisessä on rakkautta, eikä rakkaus ole syntynyt minkään järjestelmän noudattamisesta, me­netelmän käyttämisestä tai tottumuksen seuraamisesta. Ajatuksen on mahdotonta kehittää rakkautta. Rakkaus saattaa syntyä, kun täydellinen hiljaisuus vallitsee, hiljai­suus jossa ei ole mietiskelijää. Ja mieli voi olla hiljaa vain silloin, kun se ymmärtää oman ajatuksena ja tunteena il­menevän liikkeensä. Ajatuksen ja tunteen liikkeen ymmärtäminen edellyttää, ettei sitä tarkkailla mitenkään tuomi­ten. Tarkkaileminen on kurinalaisuutta, ja sellainen kurin­alaisuus on liikkuvaa, vapaata, se ei ole mukautumisen kurinalaisuutta.

XVI  Täydellinen kumous • Uskonnollinen mieli • Energia • Tunnevoima

s. 142   Täydellisen kumouksen aikaansaaminen itsessämme ja siis myös elämässämme on tämän kirjan punaisena lankana alusta loppuun, kokonaiskumouksen, jolla ei ole mitään yh­teyttä yhteiskunnan olemassa oleviin rakenteisiin. Yhteiskunta täl­laisenaan — aggressioiden aiheuttamine ikuisine sotineen — on kammottava, onpa aggressiivisuus sitten puolusta­vaa tai hyökkäävää. Tarvitsemme jotakin aivan uutta: kumousta, mutaatiota, psyykessä itsessään. Vanhojen aivo­jemme on mahdotonta ratkaista inhimillisen vuorovaiku­tuksen ongelmaa. Juuri vanhat aivomme ovat aasialaisia, eurooppalaisia, amerikkalaisia tai afrikkalaisia. Kysymme siis itseltämme, onko mahdollista saada aikaan mutaatio aivosoluissa?

s. 143   Jokaisen liikkeen, jolla on jotakin arvoa, jokaisen syväs­ti merkityksellisen toiminnan on aina lopultakin alettava meistä kustakin. Minun on muututtava ensimmäiseksi. Mi­nun on nähtävä millaista on pohjimmaltaan suhtautumi­seni maailmaan — ja juuri näkemiseen sisältyy toiminta. Niinpä minä maailmassa elävänä ihmisolentona aikaan­saan erilaatuisen mielen, ja sellainen mieli on nähdäkseni laadultaan uskonnollinen.

Uskonnollinen mielenlaatu on aivan erilainen kuin usko­vainen mielenlaatu. Et voi olla uskonnollinen ja silti hin­dulainen, muslimi, kristitty, buddhalainen. Us­konnollinen mieli ei etsi lainkaan, se ei leikittele totuu­den kanssa. Totuutta ei mielihyväsi, tuskasi eikä sidonnaisuu­tesi määräile, kuuluitpa hindulaiseen tai mihin tahan­sa uskontokuntaan. Uskonnollinen mielenlaatu merkitsee sellaista mielen tilaa, jossa ei ole pelkoa eikä siis myös­kään minkäänlaista uskoa vaan ainoastaan se mikä on — mikä tosiasiallisesti on.

s. 145   Tarvitsemme valtavan määrän energiaa voidaksemme ymmärtää sen hämmennyksen jonka vallassa elämme, ja tuo tunne, että minun täytyy ymmärtää, tuottaa selville ottamiseen tarvittavaa vitaalisuutta. Mutta selville ottami­nen, etsiminen, edellyttää vääjäämättömästi aikaa, ja ku­ten olemme nähneet, mielen asteittainen vapauttaminen sidonnaisuudesta ei ole oikea keino. Aika ei meitä auta. Olemmepa vanhoja tai nuoria, juuri nyt koko elämisen prosessi voidaan viedä uuteen ulottuvuuteen.

s. 146   Kysymykses­sä on sinun elämäsi, sinä itse, sinun mitättömyytesi, sinun pintapuolisuutesi, sinun petomaisuutesi, sinun väkivaltai­suutesi, sinun ahneutesi, sinun kunnianhimosi, sinun päi­vittäiset tuskasi ja loputon surusi. Sinun on se ymmärret­tävä, eikä kukaan maassa tai taivaassa voi sinua siitä pe­lastaa; vain sinä itse voit sen tehdä.

Kun näet kaiken arjessa tapahtuvan, kaiken sen mitä päivittäin teet — poimit kynän, puhut, lähdet ajelulle, kä­velet yksin metsässä — voitko yhdellä henkäyksellä, yhdel­lä ainoalla silmäyksellä, nähdä itsesi aivan yksinkertaises­ti sellaisena kuin olet? Kun tunnet itsesi sellaisena kuin olet, silloin ymmärrät ihmisen pyrkimysten, petosten, tees­kentelyn ja etsinnän koko rakennelman. Mutta se edellyt­tää, että olet itsellesi äärimmäisen rehellinen kaikessa. Toi­miessasi periaatteittesi mukaisesti olet epärehellinen, koska et ole sitä mitä olet, vaan toimit sen mukaisesti mitä si­nun omasta mielestäsi tulisi olla. Ihanteiden omaaminen on raakaa. Jos sinulla on ihanteita, uskomuksia tai peri­aatteita, sinun on mahdotonta katsoa itseäsi suoraan. Voit­ko siis olla kaiken hylkäävä, kokonaan hiljaa, ajattelemat­ta ja pelkäämättä, ja kuitenkin samalla tavattoman tunnevoimainen ja elävä?

s. 148   Etkö ole milloinkaan kysynyt itseltäsi mistä johtuu, että tuo jokin puuttuu ihmisiltä? He siittävät lapsia, heillä on sukupuolielämää, heissä on hellyyttä, he kykenevät osal­listumaan kumppaneina, ystävinä, tovereina, mutta miksi heiltä puuttuu tärkein? Etkö ole milloinkaan ihmetellyt kävellessäsi itseksesi roskaisella kadulla tai istuessasi bus­sissa tai lomaillessasi meren rannalla tai vaeltaessasi met­sässä — ympärilläsi linnut, puut, joet, villieläimet — min­kä tähden ihminen, miljoonien vuosienkin kuluttua, on vailla tätä jotakin, tätä ihmeellistä kuihtumatonta kukkaa? Mistä johtuu, että niin pystyvällä, älykkäällä, ovelalla, kil­pailunhaluisella, teknisesti taitavalla ihmisellä, joka tun­keutuu taivaisiin, maan uumeniin ja meren syvyyksiin ja joka keksii hämmästyttävät elektroniaivot — miksi tällä ihmisellä ei ole sitä ainoata millä todella on merkitystä? En tiedä, oletko koskaan vakavasti ja avoimesti kohdannut tuota kysymystä: miksi sydämesi on tyhjä?

Jos kysyisit sitä itseltäsi, mikä olisi vastauksesi — suora vastaukseksi, kiertelemätön vastauksesi? Vastauksesi olisi yhtä intensiivinen ja hellittämätön kuin kysymyksesikin. Mutta sinä et ole sen enempää intensiivinen kuin hellittä­mätönkään, koska sinulla ei ole energiaa, tunnevoimana ilmenevää energiaa. Ja ellei sinussa ole tunteen voimaa, palavaa hehkua jossa ei ole kätkettyjä tarpeita, et voi oi­valtaa mitään totuutta. Tunnevoima on joltisenkin pelot­tavaa, sillä sen vallassa ollessasi et tiedä, mihin se sinut vie.

Onko siis pelko kenties syynä siihen, ettei sinussa ole tuota tunnevoimaista energiaa, joka saisi sinut omakohtai­sesti oivaltamaan, miksi sinussa ei ole rakkautta, miksi sy­dämessäsi ei ole tätä liekkiä? Jos olet hyvin tarkkaan tut­kinut omaa mieltäsi ja sydäntäsi, silloin tiedät, miksi si­nussa ei sitä ole. Jos tunnevoimaisesti oivaltaen selvität itsellesi, miksi sinussa ei ole rakkautta, silloin tunnet rak­kauden läsnäolon. Rakkaus syntyy vain täydellisestä luo­pumisesta, mikä on korkeinta tunnevoimaa. Rakkautta sen enempää kuin nöyryyttäkään ei voi kehittää. Omahyväi­syyden täydellisessä loppumisessa on nöyryyden alku — etkä silloin tiedä, että olet nöyrä. Jos ihminen tietää ole­vansa nöyrä, hän on turhamainen. Kun paneudut mieline­si, sydäminesi, hermoinesi, silminesi, koko olemuksinesi oi­valtamaan elämää, näkemään sen mikä todella on, astu­maan sen tuolle puolen ja kieltämään kokonaan, täydelli­sesti, nykyisen elämäntapasi, niin juuri kieltäessäsi tuon ruman, tuon raa’an syntyy toinen elämäntapa. Etkä voi milloinkaan tietää edes sitä. Ihminen, joka tietää olevansa hiljaa, joka tietää rakastavansa, ei tiedä mitä rakkaus on, mitä hiljaisuus on.

Ajattelun tuolle puolen (2013)