Selkeyttä kohti

(Commentaries on Living. Second Series 1959)

Selkeyttä kohti (1959)

Tämän Krishnamurtin kirjan lukijat joutuvat toteamaan, että siinä pohdittavat kysymykset ovat samoja kysymyksiä, joita jo vuosituhansia on yritetty ratkaista, mutta jotka yhä ovat kuin avoimia, kirveleviä haavoja jokaisen etsivän ihmisen sielussa. Yksinäisyyden kammo, turvallisuuden tarve, vallanhimo, siveellisen nuhteettomuuden vaatimus, itsekuri, täydellisyyden tavoittelu, itsekeskeisyys ja eristyneisyys, kuoleman pelko – siinä eräitä ongelmia, joiden selvittämiseksi ihmiset ovat tulleet Krishnamurtin puheille. Ja heidän on käynyt kuten päiväkirjanmerkintöjen lukijainkin tulee käymään: he joutuvat yhä uudelleen sekä järkyttyneinä että hämmentyneinä toteamaan, että selkeyden viriämistä eivät voi edistää mitkään pinnalliset vastaukset, sillä ei ole olemassa mitään valmiiksi pureskeltua patenttiratkaisua, joka ilman muuta olisi sovellettavissa kunkin ihmisen omaan tapaukseen. Krishnamurti ei anna kenenkään käteen onnen avaimia, joilla autuuden portit itsestään avautuisivat. Sen sijaan hän miltei säälimättömän määrätietoisesti johdattaa ihmisen kysymään omalta itseltään ongelman ratkaisua, hän vie kysyjän silmätysten tämän sisimmän kanssa. Silloin ei ihmisellä ole muuta mahdollisuutta kuin joko jatkaa tähänastista tuhoa tuottavaa, kärsimystä synnyttävää, minäkeskeistä, himojen johtavaa ajattelematonta, pinnallista elämäänsä tai havaita juuri tällä hetkellä täydellisen muuttumisen välttämättömyys ja rohjeta nähdä itsensä sellaisena kuin on, alastomana, haavoittumiselle alttiina, turvattomana, pelkojen heiteltävänä, havaita totuus valheesta ja sallia mittaamattoman kummuta siitä hiljaisuudesta, jonka erillisen minätajunnan lakkaaminen synnyttää.

Sisällys

Luova onnellisuus

s. 6  Meillä kaikilla on kyky olla onnellisia, olla luovia, olla kosketuksissa johonkin, mihin ajan kourat eivät ulotu. Luova onnellisuus ei ole vain harvoille varattu lahja; mistä johtuu, ettei valtaosa ihmiskuntaa tunne tuota onnellisuutta?

s. 7  Useat lapset ovat yhteydessä tuntemattomaan ennen kuin ns. kasvatus heidät saastuttaa. Älkää sanoko, että elämä on heille ylivoimaista, että se on heidän karmansa tai että heidän isänsä ovat tehneet syntiä; tuo kaikki on mieletöntä puhetta. Luova onnellisuus on kaikkia varten.

s. 8  Todellisuuden valo ja sen autuus tuhoutuu kun mieli, minuuden asuinsija, anastaa vallan. Itsetuntemus on viisauden alku; ellei itsetuntemusta ole, aiheuttaa oppineisuus tietämättömyyttä, taistelua ja kärsimystä.

Sidonnaisuus

s. 12  Kaikki pakenemiset ovat olennaisesti samaa, ei ole parempaa tai huonompaa pakenemista. Jumala ja juopottelu ovat samalla tasolla, jos ne ovat keinoja, joilla pakenemme sitä mitä olemme.

Sisäisen yksinäisyyden pelko

s. 15  Uusi aamu on vapaa eilisen valoista ja varjoista; tuon linnun laulu kuullaan ensimmäistä kertaa eikä noiden lasten hälinä ole eilistä.

Viha

s. 23  Epäluuloinen ihminen löytää sen mitä hän pelkää, sehän on melko helppoa ja typerää.

Kehitys ja vallankumous

s. 29  Vallankumous on käyttänyt ihmistä tavoitteen saavuttamisen välineenä. Vain tavoitteella on merkitystä, ihmisellä ei. Toistemme hyväksikäytön lakkaaminen edellyttää, että aate ei ole suhtautumisemme vaikuttimena. Aate tuo myötään riiston, ja riisto synnyttää vihamielisyyden.

Ikävystyminen

s. 34  Kokoaminen on mielen itselleen luoma kaava; ja juuri tuolla toimeliaisuudellaan mieli valmistaa omaa uupumistaan, ikävystymistään. Mieli siirtyy ikävystymisestä kiinnostumiseen ja takaisin ikävystymiseen, kunnes se on lopen uupunut.

Kuri

s. 39  Kuri on tukahduttamista, voittamistahtoa, joka kohdistuu siihen mikä on. ’Väärin’ keinoin toivomme saavuttamamme ’oikean’ tuloksen.

Ristiriita – vapaus – vuorovaikutus

s. 44  Oletatte, että juuri te tiedätte, millainen uuden yhteiskunnan tulisi olla ja että toiset eivät sitä tiedä. Teillä yksin on tämä tieto ja olette halukkaat likvidoimaan jokaisen, joka on tiellänne. Teidän kumouksenne ei ole kumous, se on vain vallan siirtämistä ryhmältä toiselle.

Pyrkiminen

s. 51  Pyrkiminen on loputonta joksikin tulemista ja aiheuttaa väistämättömästi ristiriitaa. Fyysisellä tasolla pyrkiminen on tarpeen: sillan rakentamiseen kohdistuva pyrkimys saattaa olla hyödyllinen. Psykologisella tasolla pyrkiminen aiheuttaa sisäistä ja ulkoista ristiriitaa, vastustusta. Voiko se milloinkaan johtaa onnellisuuteen?

s. 54  Pyrkiminen on tyydytyksen, siis aistimuksen tavoittelemista.

Hartaus ja palvonta

s. 58  Harhan palvominen on omaan tyydytykseen takertumista. Jonkin toisen palvominen on oman itsensä palvomista. Kuvitelma on omaa heijastetta, oma luomuksenne. Sellainen hartaus on itsepetosta, joka johtaa suruun ja eristymiseen.

Kiinnostus

Kiinnostuksensa menettänyt koulun johtaja tulee tapaamaan Krishnamurtia ja saa kuulla, miten oman kiinnostuksensa voi elvyttää. s. 65

Kasvatus ja eheytyminen

s. 73  Eheytyneisyys on täydellisen tarkkaavaisuuden tilassa olemista. Pyrkiminen, ristiriitaisuus, vastustaminen ja keskittyminen ehkäisevät täydellisen tarkkaavaisuuden.

Puhtaus

s. 81  Pidämme lapsia oman itserakkautemme pelinappuloina ja kasaamme kärsimyksiä; he joutuvat välikappaleiksi meidän paetessa itseämme.

Kuolemapelko

s. 87  Ette pelkää kuolemaa vaan tunnetun menettämistä, koska se riistää teiltä nautintonne.

Ajattelijan ja ajatuksen yhtyminen

s. 94  Ajattelija ja hänen ajatuksensa yhteensulautuminen on mahdollista vain silloin kun mieli on täysin hiljaa, mutta yrittämättä olla hiljaa. Ei riitä, että ajattelija lakkaa olemasta, ajatuksen sinänsä on päätyttävä.

s. 95  Totuuden autuus viriää kun mieli ei ole oman toimeliaisuutensa ja kamppailunsa vallassa.

Vallantavoittelu

s. 101  Vain onnellisen ihmisen on mahdollista aikaansaada uusi yhteiskuntajärjestys; mutta ihminen ei ole onnellinen, jos hän samastuu johonkin ideologiaan tai uskomukseen. Onnellisuus edellyttää, että mieli on vapaa omista heijastelmistaan.

Mikä turruttaa teidät?

Elämänhalunsa menettänyt mies näytti siltä, että vaimo oli tuonut hänet väkisin Krishnamurtin luo.

Karma

s. 112  Tammenterhosta ei voi kasvaa muuta kuin tammi, mutta ihminen ei ole erikoistunut olento, hän voi olla mitä haluaa. Hän voi murtautua ulos sidonnaisuudestaan – ja hänen onkin se tehtävä, jos hän aikoo oivaltaa todellisen.

Yksilö ja ihanne

s. 117 Nykytilanteen ymmärtäminen on mahdollista vain sillä edellytyksellä, että ihanne hävitetään mielestä. Voidaksemme ymmärtää tosiasiallisen meidän on oltava välittömässä yhteydessä siihen.

Haavoittumisalttius on elämistä; syrjään vetäytyminen kuolemista

s. 120  Eristyneisyys on elämäntapamme; ani harvoin sulaudumme yhdeksi jonkun toisen kanssa, sillä olemme sisäisesti rikkinäisiä, raadeltuja ja parantumattomia. Juuri mieli eristää, katkaisee yhteyden.

Epätoivo ja toivo

s. 126  Rakastaminen on kaiken kokemista, mutta kokeminen ilman rakkautta on elämistä turhaan.

Mieli ja tunnettu

s. 136  Mieli on kaavan vanki; sen olemassaolo sinänsä on rakennelma, jonka puitteissa se työskentelee ja liikkuu.

s. 137  Elämisellä ei ole kaavaa, mutta kuolemalla on. Te elätte utopian hyväksi, ja aiheutatte siis kuolemaa ettekä elämää.

Mukautuminen ja vapaus

s. 143  Kysyessänne tietä tulette seuraajaksi. Teidän on oivallettava välittömästi kokien se mikä on.

Aika ja jatkuvuus

s. 146  Onko mahdollista olla tietoinen ajattomasta? Mikä on todistuksena sen tuntemisesta? Millä mittaisitte sitä?

s. 149  Olento, joka haluaa lopettaa muistin, on itse muistin takoja; hän ei ole erillinen muistista.

Perhe ja turvallisuudenpyyde

s. 154  Niin kauan kuin perhe on varmuuden keskus, emme voi välttää sosiaalista hajautumista; niin kauan kuin perhettä käytetään itsen suojeluun tähtäävänä keinona, ristiriita ja kärsimys ovat väistämättömiä.

”Minä”

s. 160  Minuutena ilmenevän psykologisen toimeliaisuuden on päätyttävä, sillä se aiheuttaa monenlaisia ongelmia, kiihottumista ja epäjärjestystä. Mutta jokainen yritys tuon toimeliaisuuden lopettamiseksi aiheuttaa vain yhä suurempaa toimeliaisuutta ja kiihottumista.

s. 161  Vain silloin kun mieli on hiljaa spontaanisti, viriää tuo toinen, joka ei ole mielestä syntyisin.

Pyyteen luonne

s. 165  Kätkettyjen pyyteiden merkitys on paljon suurempi kuin silminnähtävien; mutta emme voi oppia tuntemaan syvempien kerrosten pyyteitä, ellei pinnallisia ole ymmärretty ja kesytetty.

Elämän tarkoitus

s. 172  Teidän on aloitettava läheltä voidaksenne päästä kauas. Tavoittelette ääretöntä, vaikka ette näe mitä on lähellä. Haluatte tietää elämän merkityksen. Elämällä ei ole alkua eikä loppua; se on sekä kuolema että elämä; se on rakkaus ja sen mittaamaton kauneus; se on yksinäisyyden murhe ja yksinolemisen autuus. Se ei ole mitattavissa, eikä mieli voi sitä löytää.

Kokemuksen arvostaminen

Professorina toiminut diplomaatti kertoi nähneensä hahmon, joka seurasi häntä useita viikkoja.

s. 180  Kaikki kokeminen on merkityksellistä silloin kun sen myötä viriää itsetuntemus, joka on ainoa vapauttava, eheyttävä tekijä; mutta ilman itsetuntemusta kokemus on kaikenlaisiin harhoihin johtava taakka.

Rakkauden ongelma

s. 184  On vaikea huomata missä rakkaus päättyy ja hämmennys alkaa. Onko kysymys rakkaudesta kun suremme yksinäisyyttämme, kun kärsimme siitä, että meiltä riistetään elämällemme näennäisesti merkitystä antaneet seikat?

Mikä on opettajan todellinen tehtävä?

Opettaja tulee tapaamaan Krishnamurtia.

s. 189  Kun opettaja pitää jokaista oppilasta ainoalaatuisena yksilönä, jota ei verrata kehenkään toiseen, hän ei ole kiinnostunut järjestelmästä eikä menetelmästä. Häntä kiinnostaa vain oppilaan ’auttaminen’ ymmärtämään sidonnaisuutta aiheuttavat vaikutukset niin, että oppilas kykenee kohtaamaan elämisen monisäikeisyyden älykkäästi oivaltaen, pelkäämättä, eikä luo lisää ongelmia jo nyt vallitsevaan sekavuuteen.

Lapsenne ja heidän menestymisensä

Äidille aiheuttaa surua nuorin poika, joka on ajautunut elämässään vaikeudesta toiseen.

Etsinnän tarve

s. 197  Kaikki me etsimme, mutta näyttää siltä, että emme ole milloinkaan kysyneet itseltämme miksi etsimme.

s. 198  Kaikessa etsimisessä yllyke on sama: etsimme tyydytystä, jatkuvuutta, pysyvyyttä.

Kuunteleminen

s. 201  Olette tehnyt kuuntelemisesta ongelman ja tuo ongelma estää teitä kuuntelemasta.

s. 202  Mieli askartelee lakkaamatta jonkin parissa: se ei milloinkaan hiljene kuuntelemaan omien taistelujensa ja tuskiensa hälinää.

Tyytymättömyyden liekki

s. 204  Luuletteko voivanne kerätä totuutta kuten rahaa ja maalauksia? Luuletteko, että se on jokin turhamaisuutta tyydyttävä lisäkoristus?

Autuudenkokemus

s. 212  Todellisuudella ei ole jatkuvuutta. Se on hetkestä hetkeen, ajaton ja rajaton.

Poliitikko, joka halusi tehdä hyvää

Kunnianhimoinen poliitikko sanoi olevansa todella kiinnostunut ihmisten hyvinvoinnista, mutta joutuu itse leikkaukseen.

Kilpailuun pohjautuva elämäntapa

s. 222  Kunnianhimo aiheuttaa mielen ja sydämen keskinkertaisuutta; kunnianhimo on pinnallista, sillä se tavoittelee tulosta ikuisesti. Menestymishalu vahvistaa aina minää, itseä, jonka rakenne sinänsä on hauras, pinnallinen ja rajoittunut.

Mietiskely – pyrkiminen – tajunta

s. 227  Olipa ajatteleminen miten hienostunutta tai pelkistettyä hyvänsä, sen on mahdotonta hävittää ajatusta kokonaisuudessaan. Mielen hiljaisuutta ei voi aikaansaada tahtomalla. Kun tahto lakkaa, hiljaisuus on.

Psykoanalyysi ja ihmisen ongelma

Menestynyt psykologi ja analyytikko halusi löytää menetelmän, jolla pääsisi kärsimysten juuriin ja poistamaan ne.

s. 232  Miksi pohditte aina menetelmiä ja työtapoja? Voiko menetelmä tai työtapa vapauttaa ihmistä vai muovaako se hänet vain halutun päämäärän mukaiseksi? Saattaa olla olemassa tekijä, joka todella auttaa ihmistä: rakkaus.

Puhdistettu menneisyydestä

Liikemiehestä oli tullut maalari ja kerran maalatessaan hän koki ihmeellisen luovan energian, hiljaisuuden.

s. 237  Mielenne oli silloin viattomuudentilassa, se oli vapaa, mutta nyt te tavoittelette sitä uudelleen ja takerrutte menneisyyteen. Tuo elävä kokeminen tapahtuu silloin kun minuus on poissa.

Arvovalta ja yhteistoiminta

s. 240  Kaikkinainen seuraaminen on vahingollista. Ajattelemattomat eivät muutu ajattelevaisiksi seuraamalla jotakuta toista, olipa tuo toinen miten suuri ja ylevä tahansa.

Keskinkertaisuus

s. 245  Olipa mieli miten lahjakas, miten pystyvä tahansa, se voi olla myös typerä. Sitä ei voi muuttaa miksikään muuksi, sillä se tulee aina olemaan se mikä se on. Se saattaa kyetä loputtomasti todistelemaan, rakentelemaan teorioita, suunnittelemaan, laskelmoimaan; mutta laajenipa se miten paljon hyvänsä, se tulee aina jäämään samalle alueelle.

Positiivinen ja negatiivinen opettaminen

s. 252  Totuus on valheellisen negaatio, ei valheellisen vastakohta.

Apu

s. 260  Jos joku on auttanut teitä ja teette hänestä auktoriteettinne, ettekö silloin ehkäise kaikkea uutta apua? Miksi katsotte vain yhdelle taholle? Ja kun olette noin sulkeutunut, noin kahlehdittu, voiko mikään apu tavoittaa teitä? Kun olette avoin, apua virtaa loputtomana kaikesta: linnun laulusta ihmisen kutsuun, ruohonkorresta avaruuden äärettömyyteen. Myrkyttyminen ja turmeltuminen alkaa siitä, että turvaudutte johonkin henkilöön pitäen häntä auktoriteettinanne, opastajananne, vapahtajananne.

Mielen hiljaisuus

s. 266  Voidaanko hiljaisuutta harjoittaa ja kuka on tuo harjoittaja? Onko silloin hiljaisuutta, kun jokin pyyde hallitsee mieltä?

Tyytyväisyys

s. 270  Jääkää tyytymättömyyden pariin haluamatta rauhoittaa sitä. Vertaamisen lakkaaminen ei ole tyytyväisyydentilaa; se on valvetilaa ilman minän toimeliaisuutta.

Näyttelijä

s. 275  Lahjat saattavat muodostua kiroukseksi. Minä saattaa käyttää kykyjä ja suojautua niihin ja silloin lahjakkuudesta tulee minän toimintatapa ja ylpeys.

Kun tahdomme olla nöyriä ja uhraamme sen mitä olemme tai mitä meillä on, uhraamisemme on turhamaisuutta.

Tieto

Rikas seurapiirinainen ”harrasteli henkisiä asioita”.

s. 278  Viriääkö ymmärtäminen tiedosta vai ehkäiseekö tieto luovan ymmärtämisen?

Vakaumukset – unet

s. 281  Havaitseminen ilman valikoivan vartijan väliintuloa on työlästä. Mielikuvitus luo kuvitelman itsestä, ja sitten ajatus toimii sen varjojen piirissä. Tosiasian havaitseminen ja tosiasiaa koskeva ajatus ovat täysin eri tiloja.

s. 285  Älkää tavoitelko hiljaisuuden jatkuvuutta. Hiljaisuus on koettava hetkestä hetkeen; sitä ei voi kerätä.

Kuolema

s. 288  Mieli etsii niin kiihkeästi järjenmukaista kuolemanselitystä, että se helposti liukuu harhakuvitelmiin. Pakeneminen sinänsä on pelon aiheuttaja. Olipa usko miten rauhoittava tahansa, siihen sisältyy pelon siemen.

Arvioiminen

s. 292  Jollemme kykene mietiskelemään, emme kykene näkemään auringonvaloa, tummia varjoja, kimaltelevia vesiä ja hentoa lehteä. Mietiskely on puhdistumista tunnetusta. Tunnetun tavoitteleminen on itsepetosta. Mietiskelijä voi toimia vain tunnetun alueella.

Kateus ja yksinäisyys

Nuori nainen on tuskan uuvuttama. Mustasukkaisuus oli tuhoamassa kaiken vuorovaikutuksen.

s. 300  Haluatte vapautua mustasukkaisuuden tuottamasta tuskasta, mutta ettekö halua pitää kiinni omistamiseen ja kiintymiseen liittyvästä mielihyvästä?

Mielen levottomuus

s. 309  Tarkkaillessamme jotakin mieli hidastuu. Jonkin kuvan, kuvitelman tai esineen katseleminen auttaa mielen vaientamisessa, mutta silloin päähuomio on tuossa esineessä eikä siinä mitä paljastuu.

Ajatuksenhallinta

s. 315  Ensimmäinen askel vapautta kohti on orjuuden ymmärtäminen.

s. 318  Riittää, että olette tietoinen vankilan muurien hajoamisen välttämättömyydestä. Jokainen niiden hajottamiseen tähtäävä toimenpide panee liikkeelle pyyteen ja synnyttää vastakohtien ristiriidan – kokijan ja kokemuksen, tavoittelijan ja tavoitteen. Valheellisen näkeminen valheellisena riittää sellaisenaan, sillä juuri tuo oivaltaminen vapauttaa mielen valheellisesta.

Onko syvällistä ajattelua olemassa?

s. 319  Olemme tietoisia vain mielen pintatasoista ja tyydymme elämään sen ulkopinnalla ja rajoittamaan olemuksemme siihen. Hyväksymme ajattelemisen mielen toimintana. Onko syvällistä ajattelemista olemassa? Onko mieli ajatellessaan syvä?

s. 320  Osasta ei milloinkaan voi tulla kokonaisuutta. Tunnettu ei voi milloinkaan vastaanottaa tuntematonta. Mieli yrittää lakkaamatta elää onnellisena omatekoisen eheytymisensä varassa, mutta sellainen ei aikaansaa tuntemattoman luovaa tilaa.

Kunnianhimo synnyttää keskinkertaisuutta, sillä kunnianhimo on minuuden toteuttamista toiminnan, ryhmän, aatteen avulla. Minuus on kaiken tunnetun keskus. Mieli ei voi milloinkaan olla suuri, sillä se, mikä on suurta, on mittaamatonta. Tunnetun toimeliaisuus voi aikaansaada vain surua.

Äärettömyys

s. 322  Tuo ilta huokui lumousta ja rauhaa.

Mieli näytti sisältävän äärettömän avaruuden ja loputtoman etäisyyden; tai mieluummin, mieli näytti laajenevan loputtomasti, ja mielen takana, sen saavuttamattomissa oli jotakin, joka piti kaiken olevaisen siinä. Mieli ei voi sitä ajatella eikä siis myöskään kokea.

s. 323  Mieli on tietoinen siitä, että sen on mahdotonta kokemuksella ja sanalla vangita sitä mikä ikuisesti on, sitä mikä on ajatonta ja mittaamatonta.