Takakannen teksti

Totuuden kauneuteen ei ole polkua. Kun tuo kauneus täyttää aivot, elämästä ei puutu mitään. Mielessä on oltava tilaa kauneudelle ja myötätunnolle, ilman niitä elämällä on kovin vähän merkitystä. 

Kauneutta on kaikkialla. Sen näkee mieli, joka ei ole omien kuviensa vanki. Mielen tyynessä hiljaisuudessa on ajatonta kauneutta.

Elämän kauneus on kirja heille, jotka eivät etsi helppoja pikaohjeita vaan haluavat ymmärtää elämän syvää virtaa, virittyä näkemään lumousta arkisilta tuntuvissa asioissa: aamuissa, puissa, pilvissä, valossa. 

Tämä Krishnamurtin päiväkirja vuosilta 1973­–1981 saa meidät näkemään maailman toisin. Rakastetun filosofin sanoissa kuultaa elämän kauneus ja mielemme mahdollisuus avautua sille, mille ei ole sanoja.

Jiddu Krishnamurti (1895–1986) oli 1900-luvun merkittävimpiä ajattelijoita. Hän ilmoitti haluavansa vapauttaa ihmisen kaikista sidonnaisuuksista. Krishnamurti korosti, että jokaisen on itse ja ilman välikäsiä nähtävä, mitä elämä on. 

Teoksen suomentanut Heikki Peltola on pitkän linjan Krishnamurti-tuntija, joka on kirjoittanut viisitoista omaa teosta ja suomentanut useita Krishnamurtin tekstejä.

JOHDANTO

Joulukuussa 2007 Mary Zimbalist luovutti Kalifornian Ojain arkistonhoitajalle 36 Krishnamurtin käsialalla kirjoitettua sivua. Kun Krishnamurti alun perin antoi sivut Zimbalistille, hän sanoi niiden olevan Journalia varten.

Lisäsivujen päivämäärät eivät olleet Krishnamurtin käsialaa. Mary oli todennäköisesti merkinnyt päivät, joina Krishnamurti antoi tekstit hänelle vuonna 1981. Sivut sisälsivät 13 uutta merkintää, jotka julkaistiin ensimmäisen kerran Krishnamurti Foundation Trustin Bulletin -tiedotteissa numeroissa 56–61. Journalin ensimmäisen laitoksen toimittaja Mary Lutyens sai ne Mary Zimbalistilta ja ne julkaistiin tiedotteissa, koska Journalin ensimmäinen painos oli jo painossa.

Tässä uudessa, kaikki tekstit sisältävässä laitoksessa ovat mukana myös lisäsivut, joten meillä on ensimmäisen kerran käsissämme koko Journal.

Ray McCoy

ESIPUHE

Syyskuussa 1973 Krishnamurti alkoi yhtäkkiä pitää päiväkirjaa. Lähes kuuden viikon ajan hän teki päivittäin merkintöjä muistikirjaan. Tuon ajanjakson ensimmäisen kuukauden Krishnamurti asui Brockwood Parkissa Hampshiressa ja lopun aikaa Roomassa. Hän piti päiväkirjaa puolitoista vuotta ja lopetti sen pitämisen ollessaan Kaliforniassa.

Lähes jokainen merkintä alkaa kuvauksella luonnosta, jonka hän tunsi läheisesti, mutta vain kolmessa tapauksessa kuvaukset viittaavat paikkaan, jossa hän juuri silloin oleskeli. Ensimmäisen merkinnän ensimmäisellä sivulla kuvataan Brockwood Parkissa sijaitsevaa Grovea, mutta toisella sivulla hän muistelee Sveitsiä. Vasta oleskellessaan Kaliforniassa vuonna 1975 hän kuvaa varsinaista oleskeluympäristöään. Muilta osin hän muistelee paikkoja, joissa on oleskellut. Kuvailun selkeys osoittaa, miten elävinä luonnon tapahtumat olivat hänen muistissaan ja miten tarkkoja hänen havaintonsa olivat. Päiväkirjasta käy myös ilmi, missä määrin hänen luonnonläheisyytensä vaikutti hänen opetustyöhönsä.

Krishnamurti puhuu itsestään kolmannessa persoonassa ”hänenä”, ja tulee kertoneeksi meille itsestään, mitä hänellä ei ollut tapana tehdä.

Mary Lutyens

Brockwood Park

14. syyskuuta 1973

Tuona iltana kävelimme halki metsän ja kuljimme suuren valkoisen talon lähellä olevan metsikön läpi. Kun astuimme kääntöportista metsikköön, tunsimme heti suurenmoisen rauhan ja hiljaisuuden. Mikään ei liikkunut. Tuntui häväistykseltä kulkea alueen läpi, astua tuohon maahan. Puhuminen, jopa hengittäminen tuntui tuon tilan rienaamiselta. Suuret punapuut kohosivat täysin liikkumattomina. Alkuperäisväestö kutsuu niitä hiljaisiksi puiksi, ja nyt ne olivat todella hiljaa. Edes koira ei jahdannut jäniksiä. Seisoit paikallasi uskaltaen tuskin hengittää. Tunsit olevasi tunkeilija, sillä olit jutellut ja nauranut, ja astuessasi tähän metsikköön tietämättä, mitä siellä oli, se yllätti ja järkytti. Se oli jonkinlaisen odottamattoman siunauksen aiheuttama järkytys. Sydän jyskytti vähemmän nopeasti, se oli sanaton tuon ihmeen edessä. Tämä oli koko tämän paikan keskus. Aina kun sinne astuu, siellä on tuota kauneutta, tuo ihmeellinen hiljaisuus. Tuleepa sinne milloin tahansa, siellä se on runsaana ja nimeämättömänä.

Mikään tietoisen meditaation muoto ei ole aitoa, eikä voi koskaan ollakaan. Tarkoituksellinen yritys meditoida ei ole meditaatiota. Sen on tapahduttava, sitä ei voi kutsua. Meditaatio ei ole mielen, halun eikä mielihyvän leikkiä. Kaikki yritykset meditoida ovat sen kieltämistä. Ole vain tietoinen siitä, mitä ajattelet ja teet, mitään muuta ei tarvita. Näkeminen ja kuuleminen on tekemistä ilman palkkiota ja rangaistusta. Tekemisen taito on näkemisen ja kuulemisen taitoa. Jokainen meditaation muoto johtaa väistämättä itsepetokseen, harhakuvitelmiin, sillä halu sokaisee. Oli ihana ilta, ja kevään pehmeä valo peitti maan.

17. syyskuuta 1973

Sinulla on vain yhdet aivot. Pidä niistä huolta, sillä ne ovat suurenmoinen luomus. Mikään kone, yksikään tietokone ei vedä niille vertoja. Aivot ovat valtava, tavattoman monimutkainen, niin kykenevä, tarkka ja aikaansaava elin. Ne ovat kokemuksen, tiedon ja muistin varasto, kaikki ajatukset kumpuavat niistä. Ajattelu on saanut aikaan aivan uskomatonta pahuutta, sekasortoa, surua, sotia, korruptiota, harhakuvia, ihanteita, tuskaa ja kurjuutta, suurenmoisia katedraaleja, ihania moskeijoita ja pyhiä temppeleitä. On hämmästyttävää, mitä se on tehnyt ja pystyy tekemään. On kuitenkin jotakin, mihin se ei kykene: muuttamaan omaa käyttäytymistään suhteessa toiseen ihmiseen. Ihmisen käyttäytymistä ei näytä muuttavan sen enempää rangaistus kuin palkitseminenkaan. Tieto ei tunnu aiheuttavan muutosta sen käyttäytymisessä. Minä ja sinä säilyvät. Se ei koskaan tajua, että minä olen sinä, että tarkkailija on tarkkailtu. Sen rakkaus on osoitus sen rappeutumisesta, sen nautinto tuottaa sille tuskaa, sen ihanteiden jumalat tuhoavat sen. Sen vapaus on sen ikioma vankila, ja sitä koulitaan elämään tässä vankilassa, tekemään siitä vain vähän mukavamman, miellyttävämmän. Sinulla on vain yksi pää, pidä siitä huolta, älä tärvele sitä. Se on niin kovin helppo myrkyttää.

21. syyskuuta 1973

On hyvä herätä ilman ainoatakaan ajatusta ja sen luomia ongelmia. Silloin mieli on levännyt ja saanut itsensä järjestykseen. Juuri tämän takia uni on niin tärkeää. Jos mieli saa aikaan järjestyksen suhteissaan ja toiminnassaan valveilla ollessa, se saa täydellisen levon unen aikana, tai sitten se yrittää unen aikana järjestää asiansa itseään tyydyttävään tilaan. Päivän aikana syntyy taas epäjärjestystä monien tekijöiden takia, ja unen aikana mieli yrittää päästä irti tästä sekasorrosta. Mieli ja aivot voivat toimia tehokkaasti ja objektiivisesti vain silloin, kun niissä vallitsee järjestys. Ristiriita missä muodossa tahansa on häiriö. Mitä kaikkea mieli joutuukaan käymään läpi joka päivä elämässään! Se yrittää luoda järjestystä unessa ja luo epäjärjestystä valveilla ollessaan. Tämä on elämän ristiriitaisuutta, päivästä toiseen. Aivot voivat toimia vain ollessaan turvassa, eivät ristiriidan ja sekasorron keskellä. Niinpä ne yrittävät löytää turvaa jostakin neuroottisesta toimintamallista, mutta ristiriita vain pahenee. Järjestys on koko tämän sekasorron muuttumista. Kun tarkkailija on sama kuin tarkkailun kohde, vallitsee täydellinen järjestys.

24. syyskuuta 1973

Nykyisen kulttuurin ja yhteiskuntarakenteen radikaali muuttuminen edellyttää uutta tajuntaa ja täysin uutta moraalia. Tämä on ilmeistä, mutta niin vasemmisto, oikeisto kuin vallankumouksellisetkaan eivät tunnu sitä tajuavan. Jokainen opinkappale, kaikki kaavat ja kaikki ideologiat ovat osa vanhaa tajuntaa. Ne ovat ajattelun keksintöjä, ja ajatuksen toiminta on pirstovaa: on vasemmisto, oikeisto ja keskusta. Tällainen toiminta johtaa väistämättä oikeiston tai vasemmiston verenvuodatukseen tai totalitarismiin. Juuri tätä tapahtuu ympärillämme. Näemme miten välttämätöntä on saada aikaan yhteiskunnallinen, taloudellinen ja moraalinen muutos, mutta vastatoimet kumpuavat vanhasta tajunnasta, jonka tärkein kantava voima on ajattelu. Sekasotku, hämmennys ja kurjuus, johon ihmiset ovat ajautuneet, kumpuavat vanhan tajunnan alueelta, ja jos se ei muutu perusteellisesti, kaikki ihmisen toiminta, niin poliittinen, taloudellinen kuin uskonnollinenkin, johtaa vain itsemme ja maapallon tuhoutumiseen. Tämä on tervejärkisille ilmeistä.

12. lokakuuta 1973

Jälleen kerran tunnettu guru tuli tapaamaan häntä. Istuimme ihanassa muurien ympäröimässä puutarhassa. Nurmikko oli vihreä ja hyvin hoidettu. Siellä kasvoi ruusuja, hajuherneitä, kirkkaankeltaisia kehäkukkia ja muita Kaukoidän pohjoisosan kukkia. Ympäröivä muuri ja puut vaimensivat harvojen ohi ajavien autojen melun. Ilmassa leijui monien kukkien tuoksu. Iltaisin sakaaliperhe tuli piilopaikastaan puun alta. Ne olivat kuopineet suuren kolon, jossa emo hoivasi kolmea pentuaan. Poikaset olivat terveen näköisiä, ja pian auringonlaskun jälkeen emo tuli ulos niiden kanssa ja pysytteli lähellä puita. Talon takana oli roskia, ja ne penkoivat niitä myöhemmin. Siellä oli myös mungoperhe. Joka ilta emo, jolla oli vaaleanpunainen nenä ja pitkä, paksu häntä, tuli ulos piilopaikastaan, ja sen kaksi pentua seurasivat sitä peräkkäin kulkien ja pysytellen lähellä seinää. Nekin tulivat keittiön taakse, minne niille oli joskus jätetty jotakin. Ne pitivät puutarhan vapaana käärmeistä. Mungot ja sakaalit eivät koskaan törmänneet toisiinsa, mutta jos niin kävi, ne jättivät toisensa rauhaan.

Guru oli ilmoittanut muutamaa päivää aiemmin, että hän halusi käydä vierailulla. Hän saapui paikalle, ja hänen oppilaansa astuivat sisään yksitellen. He koskettivat gurunsa jalkoja suuren kunnioituksen osoituksena. He halusivat koskettaa myös toisen miehen jalkoja, joka ei kuitenkaan suostunut siihen. Hän sanoi sen olevan alentuvaa, mutta perinne ja toivo taivaspaikasta elivät heissä liian vahvoina. Guru ei suostunut astumaan taloon, sillä hän oli vannonut valan, ettei koskaan astuisi naimisissa olevien ihmisten taloon. Taivas oli tuona aamuna voimakkaan sininen ja varjot pitkiä.

”Kiistätte olevanne guru, mutta olette gurujen guru. Olen tarkkaillut teitä nuoruudestanne saakka, ja se, mitä sanotte, on totuus, jonka vain harvat ymmärtävät. Monille me olemme välttämättömiä, muuten he olisivat hukassa. Meidän auktoriteettimme pelastaa typerät. Me olemme tulkitsijoita. Meillä on ollut kokemuksemme – me tiedämme. Perinne on suojavalli, ja vain hyvin harvat voivat omin voimin nähdä paljaan todellisuuden. Te kuulutte siunattujen joukkoon, mutta meidän on kuljettava väkijoukon mukana, laulettava heidän laulujaan, toistettava pyhiä nimiä ja pirskotettava pyhää vettä, mikä ei tarkoita, että olisimme täysin tekopyhiä. He tarvitsevat apua, ja me annamme sitä. Mitä – jos saan kysyä – onkaan tuon absoluuttisen todellisuuden kokemus?”

Oppilaita tuli ja meni yhä, eikä keskustelu heitä kiinnostanut, he eivät välittäneet ympäristöstään tai kukkien ja puiden kauneudesta. Muutamat heistä istuivat ruohikolla kuuntelemassa ja toivoivat, ettei heitä häirittäisi liikaa. Sivistynyt ihminen on tyytymätön omaan sivistykseensä.

Todellisuus ei ole koettavissa. Siihen ei ole polkua, eikä ainoakaan sana voi ilmaista sitä. Sitä ei voi etsiä eikä löytää. Etsimisen jälkeinen löytäminen on osoitus mielen turmeltumisesta. Sana totuus ei ole totuus; kuvaus ei ole se mitä kuvataan.

”Muinaiset ihmiset ovat kertoneet kokemuksistaan, meditaatiossa saavutetusta autuudesta, erityisestä tietoisuudesta, pyhästä todellisuudesta. Sallinette minun kysyä, onko kaikki tämä ja heidän ylevä esimerkkinsä hylättävä?”

Jos meditaatioon liittyy auktoriteetti, se estää meditaation. Millään tiedolla, käsitteillä ja esimerkeillä ei ole mitään sijaa meditaatiossa. Meditoijan eli kokijan, ajattelijan täydellinen eliminoiminen meditaatiosta on sen ydin. Vapaus on meditaation päivittäistä toimintaa. Tarkkailija on menneisyyttä, hän perustaa kaiken ajan varaan, hänen ajatuksensa, mielikuvansa ja niiden varjot ovat aikaan sidottuja. Tieto on aikaa, ja vapaus tunnetusta on meditaation kukoistamista. Tähän ei ole olemassa mitään järjestelmää, eikä siksi myöskään mitään suuntaa kohti totuutta tai meditaation kauneutta. Toisen ihmisen seuraaminen, hänen esimerkkinsä ja sanojensa mukaan eläminen karkottaa totuuden. Vain vuorovaikutuksen peilissä voi nähdä sen mitä on kasvot. Näkijä on sitä, mitä näkee. Ilman hyveellisyyden tuomaa järjestystä meditaatiolla ja toisten loputtomilla väitteillä ei ole minkäänlaista merkitystä, ne ovat täysin irrelevantteja. Totuudella ei ole perinnettä, sitä ei voi siirtää toiselle. Hajuherneiden tuoksu oli auringonpaisteessa hyvin voimakas.

ROOMA
17. lokakuuta 1973

Kesä oli ollut kuuma ja kuiva, vain joitakin satunnaisia sadekuuroja oli saatu. Nurmikot olivat muuttumassa ruskeiksi, mutta korkeat puut ja niiden runsas lehdistö olivat tyytyväisiä, ja kukat kukoistivat. Maa ei ollut kokenut tällaista kesää vuosiin, ja maanviljelijät olivat mielissään. Kaupungeissa oli kammottavaa: saastunutta ilmaa, kuumuutta ja ruuhkaisia katuja. Kastanjat alkoivat jo muuttua hieman ruskeiksi, puistot olivat täynnä ihmisiä, ja lapset huusivat ja juoksentelivat ympäriinsä. Maaseudulla oli tavattoman kaunista, siellä vallitsee aina rauha. Kapea joki, jossa ui joutsenia ja ankkoja, oli lumoava näky. Romanttisuus ja sentimentaalisuus olivat turvallisesti teljettyinä kaupungeissa, mutta maaseudulla puiden, niittyjen ja purojen keskellä oli kauneutta ja ihanuutta.

Tie kulkee läpi metsän, valon ja varjojen leikin. Kauneus sisältyy lehtiin, jokaiseen kuolevaan lehteen ja ruohonkorteen. Kauneus ei ole sana eikä tunnereaktio. Se ei ole jotain pehmeää, jota ajattelu voi vääristellä ja muovata. Kun kauneus on läsnä, jokainen liike ja toiminta on kaikissa suhteissa kokonaista, tervettä ja pyhää. Kun kauneutta ja rakkautta ei ole, maailma menee sekaisin.

Televisiossa saarnaaja kertoi tarkasti harkituin elein ja sanoin tietävänsä, että hänen vapahtajansa, ainoa Vapahtaja, oli elossa. Jos hän ei olisi elossa, maailmalla ei olisi mitään toivoa. Hänen kätensä aggressiivinen isku karkotti kaikki epäilykset ja pohdinnan, sillä hän tiesi, ja sinun tulee olla samaa mieltä, sillä hänen tietonsa olkoon sinunkin tietosi, sinun vakaumuksesi. Hänen käsivartensa laskelmoitu liike ja painokkaat sanansa olivat todellisuutta ja rohkaisua hänen yleisölleen, joka istui paikallaan suu ammollaan, niin nuoret kuin vanhatkin, lumoutuneena ja palvoen mielensä luomaa kuvitelmaa. Sota oli juuri puhjennut, mutta saarnaaja ja hänen suuri yleisönsä eivät siitä välittäneet, sillä sotien on jatkuttava, ja sitä paitsi ne ovat osa heidän kulttuuriaan.

Vähän myöhemmin näytettiin, mitä tiedemiehet tekevät, esiteltiin heidän ihmeellisiä keksintöjään, heidän hämmästyttävää avaruuden tutkimustaan, huomisen maailmaa, uusia monimutkaisia koneita, selityksiä solujen muodostumisesta, eläinkokeista madoilla ja kärpäsillä. Eläinten käyttäytymisen tutkimisesta kerrottiin tarkasti ja huvittavasti. Tuon tutkimuksen avulla professorit voisivat paremmin ymmärtää ihmisten käyttäytymistä. Kerrottiin muinaisen kulttuurin jäännöksistä, kaivauksista, maljakoista, huolellisesti säilytetyistä mosaiikeista ja rapautuvista muureista, menneisyyden ihmeellisestä maailmasta, sen temppeleistä ja niiden loistosta. Lukuisa määrä kirjoja on kirjoitettu rikkauksista, maalauksista, menneisyyden julmuuksista ja suuruudesta, kuninkaista ja orjista.

Hieman myöhemmin näytettiin paraikaa käynnissä olevaa sotaa, joka riehui aavikolla. Vihreiden kukkuloiden keskellä näkyi valtavia panssarivaunuja ja matalalla lentäviä suihkukoneita – melua ja tarkoituksellista teurastusta. Poliitikot puhuivat rauhasta mutta kannustivat joka maassa sotimaan. Näytettiin itkeviä naisia ja pahasti haavoittuneita lapsia heiluttamassa lippuja ja pappeja veisaamassa siunauksia.

Ihmiskunnan kyyneleet eivät ole huuhtoneet pois ihmisen halua tappaa. Uskonnot eivät ole lopettaneet sotia, päinvastoin, ne ovat yllyttäneet niihin siunaamalla aseita ja jakamalla ihmisiä. Hallitukset ovat eristäytyneet ja vaalivat eristyneisyyttään. Tiedemiehet saavat tukea hallituksilta. Saarnaaja on vaipunut omiin sanoihinsa ja mielikuviinsa.

Te itkette, mutta kasvatatte lapsenne tappamaan ja tulemaan tapetuiksi. Hyväksytte tämän elämäntavan, johon sitoudutte oman turvallisuuden tunteenne vuoksi. Se on teidän jumalanne ja murheenne. Hoivaatte lapsianne huolellisesti ja auliisti, mutta olette intomielisesti valmiita siihen, että heidät tapetaan. Ruudulla näytettiin myös, kuinka suurisilmäisiä hylkeenpoikasia surmattiin.

Kulttuurin tehtävänä on muuttaa ihminen täysin. Joen toisella puolella mandariinisorsat pulikoivat ja jahtasivat toisiaan, ja puiden varjot kuvastuivat veden pintaan.

1. huhtikuuta 1975

Jo näin aikaisin aamulla aurinko paahtoi kuumasti polttavana. Oli täysin tyyntä, lehtikään ei värähtänyt. Muinaisessa temppelissä oli vilpoista ja miellyttävää. Paljaat jalat tunsivat kiinteät kivilaatat, niiden muodot ja epätasaisuudet. Monien tuhansien ihmisten oli täytynyt kävellä niillä tuhannen vuoden aikana. Siellä tuntui pimeältä aamuauringon häikäisyn jälkeen, ja käytävillä oli vähän ihmisiä. Kapeassa välikössä oli vielä pimeämpää. Tämä välikkö johti leveään käytävään, joka vei sisempään pyhäkköön. Siellä tuoksuivat voimakkaasti kukat ja monien vuosisatojen aikana poltetut suitsukkeet.

Sata brahmaania lauloi. He olivat juuri kylpeneet ja pukeutuneet vastapestyihin valkoisiin lannevaatteisiin. Sanskrit on voimakkaasti vaikuttava, syväsointinen kieli. Nuo ikivanhat seinät värähtelivät, melkein tärisivät sadan laulajan äänistä. Äänessä oli uskomatonta juhlavuutta, ja sen hetken pyhyys oli sanojen ulottumattomissa. Tuota äärettömyyden tuntua eivät herättäneet sanat, vaan äänen syvyys. Se on soinut tuhansien vuosien ajan näiden seinien sisällä ja niiden takana olevassa mittaamattomassa avaruudessa. Ihmismielen muureja ja rajoituksia ei särkenyt sanojen merkitys, niiden lausunnan selkeys eikä hämärän temppelin kauneus, vaan äänen laatu. Linnun laulu, kaukainen huilu, tuuli lehtien seassa – kaikki sellaiset murtavat ihmisen itselleen rakentamat muurit.

Suurissa katedraaleissa ja ihanissa moskeijoissa pyhien kirjojen tekstien laulaminen avaa sydämen kyynelille ja kauneudelle. Ilman tilaa ei ole kauneutta, on vain seiniä ja mittoja. Ilman tilaa ei ole syvyyttä, on vain sisäistä ja ulkoista köyhyyttä. Mielessä on vähän tilaa, koska se on täynnä sanoja ja muistoja, tietoa, kokemuksia ja ongelmia. Tilaa ei ole juurikaan jäljellä, vain ajatusten loputon jaaritus. Niinpä museonne ovat täyteen ahdettuja ja hyllynne pullollaan kirjoja. Täytätte viihdepaikat, uskonnolliset tai muut. Tai rakennatte muurin ympärillenne, kapean tilan, jossa on pahuutta ja tuskaa. Ilman tilaa – sisäistä ja ulkoista – teistä tulee väkivaltaisia ja pahoja.

Kaikki oleva tarvitsee tilaa elääkseen, leikkiäkseen, laulaakseen. Pyhä ei voi elää ilman tilaa. Sinussa ei ole tilaa, kun pidät kiinni jostakin, kun on surua, kun sinusta tulee maailmankaikkeuden keskus. Ajatus on rakentanut hallussasi olevan tilan ympärillesi, ja se on kurjuutta ja hämmennystä. Ajatuksen arvioima tila on jakautuneisuutta sinuun ja minuun, meihin ja heihin. Tämä jakautuneisuus on loputonta tuskaa. Suurella, vehreällä peltoaukealla kasvaa yksinäinen puu.

6. huhtikuuta 1975

Tuo sininen ei ole Välimeren sinistä. Tyynenmeren väri on eteerisen sinistä, varsinkin leppeän länsituulen puhaltaessa. Kun ajat pohjoiseen rannikkotietä pitkin, meri on hellä, häikäisevä, kirkas ja täynnä hilpeyttä. Toisinaan näkyi vettä suihkuttavia valaita matkalla pohjoiseen. Joskus harvoin näit niiden valtavan pään, kun ne loiskauttivat itsensä veden pinnalle. Niitä oli aikamoinen parvi, ja kaikki suihkuttivat vettä. Niiden täytyy olla hyvin voimakkaita eläimiä. Tuona päivänä meri oli kuin järvi, tyyni ja aivan hiljainen, täysin aalloton; silloin sen pinta ei läikehtinyt kuulaan sinisenä. Meri nukkui, ja katselit sitä ihmetellen.

Talosta avautuu näkymä merelle. Talo on kaunis, siinä on rauhallinen puutarha, vihreä nurmikko ja kukkia. Se on tilava talo, jossa on Kalifornian auringon valoa. Kanitkin ovat ihastuneet siihen. Niillä on tapana tulla varhain aamulla ja myöhään illalla. Ne syövät kukkia ja juuri istutettuja orvokkeja, kehäkukkia ja pieniä kukkivia kasveja. Et saanut niitä pysymään poissa, vaikka ympärillä oli metalliverkko, mutta niiden tappaminenkin olisi ollut rikos. Kissa ja pöllö toivat järjestystä. Musta kissa vaelteli puutarhassa, ja pöllö asettui päivisin istumaan paksujen eukalyptusten keskelle. Sen saattoi nähdä, se pysyi paikoillaan liikkumatta, silmät kiinni, pyöreänä ja kookkaana. Jänikset katosivat ja puutarha kukoisti. Sininen Tyynimeri aaltoili kevyesti.

Vain ihminen aiheuttaa epäjärjestystä universumissa. Hän on häikäilemätön ja äärimmäisen väkivaltainen. Missä tahansa ihminen onkin, hän aiheuttaa kurjuutta ja hämmennystä itselleen ja ympäröivälle maailmalle. Hän hävittää ja tuhoaa, eikä hänellä ole myötätuntoa. Hänessä itsessään ei ole järjestystä, ja niinpä kaikki, mihin hän kajoaa, muuttuu likaiseksi ja kaoottiseksi. Hänen politiikkansa on muuttunut hienostuneeksi gangsterismiksi, joka perustuu valtaan, henkilökohtaiseen tai kansalliseen petokseen, ryhmä vastaan jokin toinen ryhmä. Talouselämä on rajoittunutta eikä siten universaalia. Ihmisten yhteiskunnat ovat moraalittomia sekä vapaissa maissa että tyrannioissa. Ihminen ei ole uskonnollinen, vaikka uskoo, palvoo ja suorittaa loputtomia, merkityksettömiä rituaaleja. Miksi hänestä on tullut julma, vastuuton ja täysin itsekeskeinen? Miksi?

Selityksiä on satoja, ja selittäjät käyttävät nokkelasti sanoja, jotka perustuvat kirjoista kerättyyn tietoon. He ovat jääneet kiinni inhimillisen surun, kunnianhimon, ylpeyden ja tuskan verkkoon. Kuvaus ei ole se mitä kuvaillaan, sana ei ole asia, johon se viittaa. Onko ihminen tällainen siksi, että etsii ulkoisia syitä, tutkii häntä muokkaavaa ympäristöä ja toivoo ulkoisen muutoksen muuttavan hänet sisäisesti? Onko syynä se, että hän on kiintynyt aisteihinsa ja niiden välittömät vaateet hallitsevat häntä? Onko syynä se, että hän elää kokonaan ajatuksen ja tiedon alueella? Siksikö, että hän on niin romanttinen ja sentimentaalinen, hänestä tulee häikäilemätön ihanteineen, teeskentelyineen ja tekosyineen? Onko syynä se, että häntä aina johdetaan, hän on seuraaja tai hän rupeaa itse johtajaksi tai guruksi?

Jako ulkoiseen ja sisäiseen on hänen ristiriitansa ja kärsimyksensä alku. Hän on juuttunut ristiriitaan, ikiaikaiseen perinteeseen. Tähän merkityksettömään jakoon takertuneena hän on eksyksissä ja hänestä tulee toisten orja. Ulkoinen ja sisäinen ovat mielikuvitusta ja ajatuksen keksintöä. Koska ajatus on osittunut, se aiheuttaa epäjärjestystä ja ristiriitaa, joka ilmenee jakautumisena. Ajatus ei voi saada aikaan järjestystä, hyveellisyyden vaivatonta virtausta. Hyveellisyys ei ole muistin tai harjoituksen jatkuvaa toistoa.

Ajatteluun perustuva tietäminen sitoo meidät aikaan. Ajatus ei luonteensa ja rakenteensa takia voi ymmärtää elämän virtaa kokonaisvaltaisena liikkeenä. Ajatustieto ei voi olla tietoinen tästä kokonaisuudesta, se ei voi olla valikoimatta tietoinen siitä niin kauan kuin se pysyy havaitsijana, ulkopuolisena, joka katsoo sisään itseensä.

Ajatustiedolla ei ole sijaa havaitsemisessa. Ajattelija on ajatusta, tarkkailija on se mitä hän tarkkailee. Vain silloin jokapäiväisessä elämässämme on ponnistelematonta liikettä.
10. huhtikuuta 1975

Sydänyön hiljaisuuteen ja tyyneen aamuun, auringon hipaistessa kukkuloita, sisältyy suuri mysteeri. Se on kaikissa elävissä olennoissa. Jos istut hiljaa puun alla, aistit ikivanhan maan ja sen salaisuuden, jota on mahdoton käsittää. Hiljaisena yönä, kun tähdet ovat kirkkaita ja lähellä, olet tietoinen laajenevasta avaruudesta ja kaikkien asioiden salaperäisestä järjestyksestä, mittaamattomasta tyhjyydestä, pimeiden kukkuloiden liikkeestä ja pöllön huhuilusta. Siinä mielen täydellisessä hiljaisuudessa tämä mysteeri laajenee ajan ja tilan tuolle puolen. Muinaisissa temppeleissä, jotka on rakennettu erityisellä huolella ja rakkautta huokuvalla valppaudella, on mystiikkaa. Sirot moskeijat ja suuret katedraalit menettävät salaperäisen mystisyytensä, koska niihin liittyy kiihkoilua, opinkappaleita ja sotilaallista mahtipontisuutta.

Mielen syviin kerroksiin kätkeytyvä myytti ei ole mystinen, vaan romanttinen, perinteinen ja sidonnainen. Mielen salaisissa sopukoissa totuus on syrjäytetty symboleilla, sanoilla ja mielikuvilla. Niissä ei ole mitään mystistä, ne ovat ajatuksen kuohuja. Tietoon ja sen toimintaan sisältyy ihmettelyä, arvostusta ja iloitsemista. Mysteeri on kuitenkin aivan muuta. Se ei ole mikään erillinen kokemus, jonka voi tunnistaa, tallentaa ja muistaa. Kokemus on tuon mysteerin kuolema, mysteerin, jota on mahdoton ilmaista. Ilmaisemiseen tarvitaan sanoja, eleitä ja katseita, mutta yhteys tuohon mysteeriin edellyttää, että mieli, koko ihminen, on sen kanssa samalla tasolla, samanaikaisesti, samalla intensiteetillä. Se on rakkautta, ja sen myötä koko maailmankaikkeuden mysteeri avautuu. Tänä aamuna taivaalla ei ollut yhtään pilveä. Aurinko paistoi laaksossa, ja kaikki iloitsi, ihmistä lukuun ottamatta. Hän katseli tätä ihmeellistä maata ja jatkoi työtään, suruaan ja ohimeneviä nautintojaan. Hänellä ei ollut aikaa nähdä, hän oli liian kiireinen ongelmiensa, tuskiensa ja väkivaltaisuuksiensa kanssa. Hän ei näe puuta, eikä niin ollen voi nähdä omaa kärsimystään. Kun hänen on pakko katsoa, hän repii palasiksi sen, mitä näkee. Hän kutsuu sitä analysoimiseksi, pakenee näkemäänsä, tai ei halua nähdä. Näkemisen taidossa piilee muuttumisen ihme – sen mitä on muuttuminen. Sitä minkä tulisi olla ei koskaan ole. Näkemisen toiminto on valtava mysteeri. Tämä edellyttää välittämistä ja valppautta, mikä on rakkautta.

MALIBU

23. huhtikuuta 1975

Leveä joki oli tyyni kuin myllylampi. Pinta ei edes väreillyt, eikä aamutuuli ollut vielä herännyt, sillä oli aikaista. Tähdet tuikkivat vedessä kirkkaina ja säihkyvinä, ja kirkkain niistä oli aamutähti, Venus. Puut joen toisella puolella olivat tummia, ja kylä niiden keskellä nukkui vielä. Ainoakaan lehti ei värähtänyt, ja pienet sarvipöllöt ääntelivät vanhassa tamarindipuussa. Se oli niiden kotipesä, ja aina silloin kun aurinko paistoi oksiin, ne asettuivat lämmittelemään itseään. Äänekkäät vihreät papukaijatkin olivat vaiti. Kaikki, jopa hyönteiset ja laulukaskaat, odottivat henkeään pidätellen palvomaansa aurinkoa. Joki oli liikkumaton, ja tavanomaiset pienet veneet lamppuineen puuttuivat.

Vähitellen aamu alkoi valjeta tummien, salaperäisten puiden yllä. Kaikki elävät olennot olivat hiljaa tuon hetken mysteerissä, se oli meditaation ajaton hetki. Oma mielesi oli ajaton, mitaton; ei ollut mitään välinettä, jolla olisi voitu mitata, kuinka kauan tuo meditaation hetki kesti. Oli vain kuhinaa ja heräämistä – papukaijat ja pöllöt, varikset ja pihamainat, koirat ja ihmisääni joen toisella puolella. Ja sitten yhtäkkiä aurinko paistoi puiden välistä kultaisena lehtien kätkössä. Nyt suuri joki oli hereillä ja liikkeessä. Aika, pituus, leveys ja tilavuus virtasivat, ja alkoi kaikki se elämä, joka ei ole koskaan päättynyt.

Miten ihana olikaan tuo aamu – valon puhtaus ja auringon kullanhohtoinen polku noilla elävillä vesillä! Olit maailma, kosmos, kuolematon kauneus ja myötätunnon ilo – paitsi että sinua ei ollut; jos olisi ollut, tätä kaikkea ei olisi tapahtunut. Sinä tuo mukanaan alun ja lopun, tekee jälleen yhden aloituksen loputtomassa ketjussa.

Joksikin tulemiseen liittyy epävarmuutta ja epävakautta. Mitään olemattomuudessa on absoluuttista vakautta ja siis selkeyttä. Se, mikä on totaalisen pysyvää, ei koskaan kuole; rappeutuminen liittyy joksikin tulemiseen. Maailma pyrkii tulemaan joksikin, saavuttamaan, voittamaan, ja siksi pelätään menettämistä ja kuolemista. Mielen on mentävä kokoamansa pienen reiän – itsen – lävitse, jotta se voi kohdata tämän valtavan olemattomuuden, jonka pysyvyyttä ajatus ei voi mitata. Ajatus haluaa kaapata sen, käyttää, kehittää ja markkinoida sitä. Siitä on tehtävä hyväksyttävää ja kunnioitettavaa, sitä on palvottava. Ajatus ei voi luokitella sitä mihinkään kategoriaan, ja siksi sen täytyy olla harhaa ja ansa, tai sen täytyy olla vain harvoja ja valittuja varten. Niinpä ajatus liikkuu omia vahingollisia reittejään peloissaan, julmana, turhamaisena eikä koskaan pysyvänä, vaikka se omahyväisesti väittää, että sen toiminta, tutkimus ja sen keräämä tieto ovat pysyviä. Unelmasta tulee todellisuutta, jota se on vaalinut. Se, minkä ajatus on tehnyt todeksi, ei ole totuus. Olemattomuus ei ole realiteetti, mutta se on totuus. Tuo pieni kolo, itse, on ajatuksen luoma todellisuus, runko, jonka varaan se on rakentanut koko olemassaolonsa, osittuneisuutensa, tuskansa, surunsa ja rakkautensa todellisuuden. Sen jumalten tai yhden Jumalan todellisuus on ajatuksen huolellisesti koostama rakennelma rukouksineen, rituaaleineen, romanttisine palvomisineen. Tuossa todellisuudessa ei ole pysyvyyttä eikä puhdasta selkeyttä. Tieto itsestä on aikaa, pituutta, leveyttä ja paljoutta. Sitä voidaan kerätä, sitä voidaan käyttää saavuttamisen tikkaina joiden avulla itse tulisi joksikin, kehittyisi ja saavuttaisi jotakin. Tämä tieto ei millään tavalla vapauta mieltä oman todellisuutensa taakasta. Sinä olet tuo taakka, sen totuus on sen näkemisessä, eikä tuo vapaus ole ajatuksen luomaa todellisuutta. Näkeminen on tekemistä. Tekeminen syntyy olemattomuuden muuttumattomuudesta ja selkeydestä.

GSTAAD

3. elokuuta 1981

Laakso kulkee idästä länteen kaveten itäpäässä kanjoniksi. Aamuaurinko nousee 1 800 metrin korkuisen vuoren takaa luoden pitkät, syvät varjot ja loputtoman hiljaisuuden. Siellä on useita satoja vuosia vanha tammi, joka vangitsee aamuauringon kultaisena ja liikkumattomana. Kaikkein korkeimmalla oleva lehti – lehtiä on puussa kaikkiaankin vain kolme – on pakahduttavan hiljaisuuden keskellä sekin pakahduttavan hiljainen. Vaikertajakyyhky aloittaa erikoisen, pitkän, pehmeän kujerruksensa, johon sen kumppani vastaa. Päivä on alkanut. Tornipöllö lopetti huhuilunsa jo jokin aika sitten, jo ennen kuin varhaiskeväinen aamu paljasti läheisen vuoren ääriviivat ja metsäisten kukkuloiden pitkät linjat. Ennen kuin aurinko nousee, maa tuntuu olevan hyvin hiljainen. Voi kuinka kaunis maa onkaan, ajaton laajuudessaan. Tämä on meidän maapallomme, meidän, eikä minkään tietyn ryhmän, yhteisön tai kansakunnan. Tämä on meidän ja kuuluu meille jokaiselle.

Tie on hyvin suunniteltu, sileä, leveä, siinä ei ole montaa terävää mutkaa. Se nousee kilometri toisensa jälkeen ohi hyvin hoidettujen appelsiinitarhojen ja loputtomien avokadoviljelmien, jotka laskevat alas rotkoon, nousevat pitkin kukkulan rinnettä ja kaartuvat huipunkin yli. Viljelmiä on kasteltu ja hoidettu. Laakso on täynnä appelsiininkukkien ja avokadon tuoksua. Tie kulkee lumoavan maan halki ja nousee koko ajan ylöspäin, ehkä tuhanteen viiteensataan metriin. Sitten se laskeutuu hitaasti aavikolle.

Tien korkeimmalla kohdalla pysäytimme auton. Etelässä korkeat kukkulat olivat puiden ja pensaiden, violettien ja keltaisten kukkien peitossa. Pohjoisen suunnalla ei ollut yhtään puuta. Siellä oli karua, kivistä ja aavaa, ja se näkymä ulottui täysin koskemattomana horisonttiin asti. Jokainen puu, pensas ja kallio oli juuri sellainen kuin oli kaiketi ollut tuhannen vuoden ajan. Mikä valtava tilan tuntu ja mittaamaton hiljaisuus! Yksinäisyys on yksi asia, ja yksinolo toinen. Yksinäisyys voi olla eristäytymistä, pakenemista, ei-toivottua, mutta kun on yksin ilman elämän taakkoja täydellisessä vapaudessa, jossa aikaa ja ajattelua ei ole koskaan ollut, silloin on yhtä maailmankaikkeuden kanssa.

Yksinäisyys on epätoivoista, hylättynä ja eksyksissä olemisen tunnetta. Sitä tuntiessaan kaipaa jonkinlaista yhteyttä johonkin niin kuin merelle eksynyt laiva. Päivittäinen toimintamme johtaa eristäytymiseen, ja siihen liittyy loputtomia ristiriitoja, kurjuutta ja joitakin ilon hetkiä. Tätä ilmenee politiikassa, liike-elämässä ja tietenkin järjestäytyneissä uskonnoissa. Korruptiota on korkeissa asemissa ja aivan kotiovella.

Sitoutuminen johonkin on turmeltumista. Kaikenlainen kiinnittyminen turmelee, olipa kyse uskosta, vakaumuksesta, ihanteesta, kokemuksesta tai mistä tahansa johtopäätöksestä. Psykologinen turmeltuneisuus on yleinen piirre ihmisessä. Rahan, aseman ja vallan tavoittelu ovat sisäisen turmeltumisen synnyttämiä pinnallisia reaktioita. Tämä saa alkunsa mielihyvästä, mielihaluista ja mielikuvista, joita ajatus rakentaa halun ympärille. Turmeltuminen on pirstoutumista.

Tuossa valtavassa tilassa sinisen, kirkkaan taivaan ja maan kauneuden välissä tajunta oli tullut tiensä päähän. Kaikki aistit olivat täysin hereillä ja tietoisia saastumattomasta ilmasta, aavikon ja kaukaisten kukkien tuoksusta, liskon liikkeistä lämpimällä kalliolla ja täydellisestä hiljaisuudesta. Hiljaisuus ei ollut vain sitä korkealla vallitsevaa tai erityistä hiljaisuutta heti auringonlaskun jälkeen. Se ei ollut sitäkään, jollainen laskeutuu maan päälle aamunkoiton alkaessa, kaukana meluisista kaupungeista ja taajamista, vaan sitä syvää hiljaisuutta, jota ajatuksen hälinä ei ole koskaan koskettanut. Se on hiljaisuutta, jolla ei ole mittaa. Se on niin puhdasta ja selkeää, että se ulottuu paljon tajunnan liikettä pidemmälle. Aika oli kirjaimellisesti pysähtynyt.

Hiljaisuus seurasi meitä, kun automme kulki hedelmätarhojen ja metsiköiden halki. Sitten alkoi sivilisaatio, uskomaton mauttomuus, ihmisiä raastava kiire ja käytöksen julkeus ja itsetehostus, maailma, jossa rikkaat käyttivät valtaansa ja tahtoaan. Jopa auton erinomainen moottori tuntui yhtäkkiä hiljenneen, mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa. Aamulehtien pääkirjoituksissa kerrottiin, mitä seurauksia olisi, jos ja kun ydinpommi räjähtäisi suurkaupungin yllä: useita miljoonia ihmisiä höyrystyisi, yhteiskunta olisi raunioina ja vallitsisi kertakaikkinen kaaos. Loputonta kauhua, mutta silti ihmiskunta luottaa poliitikkoihin ja hallituksiin.

Minkä tahansa erikoisalan edustaja – kirurgi, arkkipiispa, virkailija tai putkimies – käyttää vain osaa aivoistaan ja rajoittaa niiden toimintaa. Poliitikko ja guru käyttävät hekin vain pientä osaa aivojensa ällistyttävästä kapasiteetista ja energiasta. Tämä rajoittunut, osittainen toiminta aiheuttaa tuhoa maailmassa. Tämä pieni osa aivoista toimii uskonnoissa ihmisten toistaessa rituaalejaan, merkityksettömiä sanojaan, joihin heitä on kahden tai ehkä jopa viiden tuhannen vuoden perinteen mukaisesti ohjelmoitu. Jotkut tekevät sen viehkeästi hienoissa vaatteissa ja toiset karkeasti. Sama pätee korruptoituneesti toimiviin hallituksiin. Tämä pieni osa aivoista voi kerätä paljon tietoa, mutta juuri tuo tieto ja tutkimus vain vahvistaa entisestään pientä osaa aivoista.

Ihmisen kehittyminen ei voi koskaan tapahtua tiedon avulla, sillä tieto ei ole koskaan täydellistä, vaan sitä varjostaa aina tietämättömyys. Huippuälykäs laite, nopeasti kehittyvä, asiantuntijoiden ohjelmoima tietokone päihittää ihmisen sekä ajattelun kyvykkyydessä että sen nopeudessa. Kone oppii nopeammin, korjaa tekemänsä virheet ja pystyy ratkaisemaan omat ongelmansa.

Ihminen ei ole pystynyt ratkaisemaan mitään psykologisista ongelmistaan, asioista on tullut niin monimutkaisia. Ne näyttävät rasittaneen ihmistä iät ja ajat. Meitä askarruttavat edelleen ongelmat, jotka liittyvät hallitukseen, uskontoon, ihmissuhteisiin, väkivaltaan, sotiin ja maapallon saastumiseen. Ne pysyvät ratkaisemattomina niin kauan kuin vain osa aivoista on käytössä, niin kauan kuin ihminen on ohjelmoitu amerikkalaiseksi, britiksi, ranskalaiseksi ja niin edelleen. Niin kauan kuin ihminen on katolilainen, hindu, muslimi tai muu vastaava, hän on täysin tietämätön siitä, miten ehdollistettu ja ohjelmoitu tuo pieni osa hänestä eli aivot ovat. Tämä ohjelmointi antaa harhaisen turvassa olon tunteen, sanallisen rakenteen barbaareja vastaan, vaikka ihminen on ainoa barbaari. Hän on itse syypää kaikkeen maailmassa tapahtuvaan mädännäisyyteen ja terroriin. Hän on täysin vastuussa kaikesta siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu.

Tämä pieni aivojen osa on tajuntamme. Se on ajan, arvioimisen, tilan ja ajattelun keskus. Aika tarkoittaa evoluutiota sekä biologisesti että psykologisesti. Se on auringon nousua ja laskua. On kronologista ja psykologista aikaa. On se mitä on ja se mitä pitäisi olla silloin kun yritetään saavuttaa jokin ihanne tai muuttaa väkivalta väkivallattomaksi, vertailemista, jäljittelyä, mukautumista, jonkin paremman tai enemmän tavoittelua, kaikki tuo tarkoittaa mittaamista, arviointia. Maapallolla ja taivaassa on runsaasti tilaa, mutta ahtaissa kaupungeissa ja tajunnassa sitä on vain vähän – jos ollenkaan.

Ajattelu on mestari. Se on ihmiselämää eniten hallitseva tekijä. Ei ole olemassa itäistä tai länsimaista ajattelua, on vain ajattelua, joka voidaan kokea monin eri tavoin, mutta se on silti ajatuksen liikettä. Ajattelu on yhteistä koko ihmiskunnalle, alkukantaisimmasta ihmisestä korkeimmin koulutettuun. Ajattelu on vienyt ihmisen kuuhun, se on rakentanut atomipommin, kaikki temppelit, suuret katedraalit ja kaikki niissä olevat pyhiksi kutsutut asiat sekä monimutkaiset rituaalit, dogmit, uskomukset, uskon ja niin edelleen. Se on suunnitellut tietokoneen ja siinä toimivan ohjelman. Se on auttanut ihmiskuntaa eri tavoin, mutta se on myös synnyttänyt sotia ja kaikenlaisia tappamisen välineitä. Se on projisoinut ihanteita, valtavan määrän väkivaltaa, kidutuksia, jakanut ihmiskunnan kansakuntiin ja luokkiin, sekä keksinyt uskontoja, jotka ovat jakaneet ihmisen itseään vastaan. Ajatus on myös asettanut ihmisen toista ihmistä vastaan. Rakkaus ei ole ajattelua muisteluksineen ja mielikuvineen. Ajattelu ylläpitää ja ravitsee tajuntaa. Tajunnan sisältö on ajatusten loputonta liikettä: haluja, ristiriitoja, pelkoja, mielihyvän tavoittelua, kipua, yksinäisyyttä ja surua. Rakkaus ja myötätunto ja niihin liittyvä lahjomaton älykkyys on tämän rajallisen tajunnan tuolla puolen. Sitä ei voi jakaa korkeampaan ja alempaan, sillä olipa ajattelu kuinka korkeaa tai alhaista tahansa, se on silti tajuntaa, joka on aina äänekästä, aina hälisevää. Siihen sisältyy kaikki aika ja kaikki mitta, sillä se on syntynyt ajatuksesta. Ajattelu ei voi koskaan eikä missään olosuhteissa olla kokonaista. Se voi spekuloida, mitä on olla kokonainen, ja sortua sen sanallistamiseen ja kokemiseen, mutta ajattelu ei voi koskaan havaita kokonaisen kauneutta, sen intensiteettiä, sillä ajatus on kokemuksen ja tiedon hedelmätön lapsi, joka ei voi koskaan olla täydellinen, ehjä. Ajatus on aina rajallinen, pirstoutunut. Ajatus yrittää turhaan ratkaista ongelmia, joita se on itse luonut, ja tämä vain pitää niitä yllä. Vasta kun ajatus tajuaa oman psykologisen kyvyttömyytensä ratkaista aiheuttamiaan ongelmia ja ristiriitoja, vasta silloin tuo havainto ja suora oivallus voivat lopettaa ne.

16. elokuuta 1981

 

Korkealla Sierran vuorilla ei näkynyt yhtään ihmistä. Kiipesin ylös mäntyjen seassa kulkevaa kivistä polkua. Oli kirkas ja lämmin päivä, melkein kuuma, hyvä sää kiipeillä. Kevyt tuuli leyhytteli männyistä lempeää tuoksua. Olin jättänyt taakseni valtavat punapuut, joita alkuperäisasukkaat kutsuvat hiljaisiksi. Ja hiljaisia ne ovatkin, liikkumattomia, taivaasta kohti kurottuvia. Niiden keskellä menettää ajantajun. Nuo hiljaiset puut olivat olleet siellä jo kauan ennen ajanlaskua. Ne olivat kestäneet kaikenlaista äärettömän arvokkaasti. Ohitettuani ne kuoppainen polku nousi jyrkkää rinnettä ylös, pois melusta ja ihmisistä. Sillä korkeudella ei ollut rakennuksia, hiljaisuus oli rikkumaton. Tuuli oli tyyntynyt, ja kaukana alhaalla näkyivät järvet, virtaavat purot ja kansallispuiston mökit. Näkymä oli upea, Sierran vuoret eivät tuntuneet loppuvan koskaan. Kaukana näkyi lumihuippuisia vuoria, jotka olivat lähes hävinneet sumuun. Ne näyttivät leijuvan, aineettomina ja koskemattomina. Tunsin valtavan avaruuden äärettömyyden ja hukuin kaikkeen olevaan.

Vaikeakulkuista, kivistä polkua pitkin laskeutuessani tulin pieneen avoimeen paikkaan, joka oli vihreä ja raikas. Kun kävelin sinne mutkan takaa, siellä oli valtava, tumma harmaakarhu, jolla oli neljä suurten kissojen kokoista pentua. Emo työnsi ne puuhun. Ne kiipesivät tomerasti ylös, ja kuulin niiden kynsien rapisevan puun kuorta vasten. Emo tukki tien seisten tukevasti neljällä karvaisella jalallaan, kasvot minua päin. Katsoimme toisiamme liikkumatta. Seisoimme vain siinä pelkäämättä, ja pian karhu kääntyi ja lähti jatkamaan matkaansa. Tilanteen vaarallisuutta en silloin tajunnut. Se valkeni vasta, kun kerroin tapauksesta metsänvartijalle. Hän oli raivoissaan ja huomautti, että karhu olisi voinut raadella tai tappaa, varsinkin kun sen poikaset olivat paikalla. Mutta valtava karhu pienine pentuineen, leijuvat lumihuippuiset vuoret ja syvä hiljaisuus pyyhkivät pois kaiken pelon ja vaaran tunnun.

Ihmiset ovat aina etsineet totuutta – eivät vain tarujen ja kirjojen totuutta tai papin lausumaa. Poliitikot eivät tietenkään koskaan löydä sitä, eivät poliittis-uskonnolliset eivätkä varsinkaan traditionalistit. Heistä kaikista piittaamatta ihminen on etsinyt totuutta. Sitä etsiessään hän on juuttunut filosofioiden, pyhien hymnien ja kaiken romanttisen absurdiuden ansaan. Hän on etsinyt kaukaisista paikoista, pyhäköistä, kaikista ihmisen tekemistä rakennelmista. Se on aina jäänyt häneltä huomaamatta, lukuun ottamatta harvoja onnekkaita. Mitä on totuus, ja mitä on todellisuus? Ihminen voi ymmärtää, mitä todellisuus on, mutta totuutta eivät aivot aisteineen, järki tai logiikka ymmärrä. Todellisuus koostuu kaikesta, mitä ajatus on kerännyt. Ajatus ei tietenkään ole tehnyt metsää, tiikeriä tai tuota mustaa koiraa. Sana on ajatuksen luoma, mutta tuo virta ei ole. Äsken luetellut ovat tosiasioita, eivät ajatuksen tuotteita. Kaikkien maailman temppelien jumalat ovat ajatuksen keksimiä – ensin ne luo ajatus ja siten kädet. Ne ovat todellisia, kuten harhat ja ihanteetkin ovat.

”Ajatuksen luomat asiat ja luonto ovat kaksi eri ilmiötä”, eräs vierailija totesi. ”Se on melko selvää ja hyväksyttävissä. Väitättekö, että se, mitä ei ajatella, on totuus? Olette sanonut, että ajatuksen luomat asiat ja ajatus itsessään on todellisuutta, eikä se itsessään ole eikä koskaan tule olemaan pyhää. Tämä on kenen tahansa älykkään ihmisen ymmärrettävissä.”

En ole lainkaan varma, että niin sanottu älykäs ihminen hyväksyy tämän. Jos hän hyväksyisi, temppelit ja kirkot tyhjenisivät yhdessä yössä. On hyvin vaikeaa ja vaarallista ymmärtää – ei vain todeta sanallisesti tai älyllisesti – että ajatus harhoineen ja mielikuvineen, logiikoineen ja ihanteineen on ja tulee aina olemaan hyvin rajallinen. Rauha ei voi olla ajatuksen tuote, vaikka ajatus saattaa yrittää sellaista järjestellä. Rauhaa ei voi saada aikaan rukouksella, kurinalaisuudella tai uskonnollisen tai maallisen järjestön kautta. Rauhan aikaansaamiseksi on elettävä rauhanomaisesti.

”Se, mitä sanotte, on lähes mahdotonta elää todeksi nykymaailmassa. Olemassaolomme on sarja kamppailuja ja loputtomia konflikteja. Olemme kiinni tässä ikuisessa myllerryksessä kuolemaamme saakka.”

Meidät on koulutettu ponnistelemaan, tulemaan joksikin. Tällainen oppiminen on elämämme ydin: tulla ”henkisesti” joksikin ja menestyä maailmassa. Saavutuksista palkitaan. Totuus ei kuitenkaan ole palkkio. Se mikä on, se millä ei ole nimeä, ei ole saavutettavissa. Se ei tule pitkän, ankaran kurin harjoittamisen, uhrautumisen tai pidättäytymisen tuloksena.

”Mitä sitten voi tehdä? Jos mikään näistä ei johda siihen, mitään ei ole tehtävissä.”

Ymmärtäkää, että ajatus ei voi käsittää tai oivaltaa sitä, tekipä se mitä tahansa. Ajatus kykenee rakentamaan patoja, tietokoneita ja nopeita viestintäyhteyksiä, mutta tutkikaamme nyt, mihin se ei pysty.

Totuus ei ensinnäkään ole kiinteä piste jossakin. Se ei ole staattinen, eikä sitä voi mitata sanoilla. Se ei ole käsite eikä saavutettavissa oleva ihanne. Katsokaa, mitä ihmiset ovat tehneet, mitä ajattelu on saanut aikaan. Nykyisin Intiaksi kutsutun maailmankolkan muinaiset ihmiset keksivät kolme pääpolkua, jotka johtavat mittaamattomaan – oli tiedon polku, toiminnan polku ja omistautumisen polku. He sanoivat, että kaikki nämä johtaisivat lopulta mittaamattomaan. Nämä kolme elämäntapaa perustuvat erilaisiin kykyihin, erilaisiin temperamentteihin: romanttiseen, tunteelliseen, aktiiviseen ja älylliseen. On olemassa kristillinen tie, buddhalainen tie ja islamilainen tie, joihin liittyy erilaisia näkemyksiä, uskomuksia ja dogmeja. Ajatus on kaikkien näiden erottavien ja ristiriitaisten, tuhoa tuottavien harhojen alkupiste.

”Huomaan, että tällainen todellakin on se maailma, jossa elämme. Näitä tosiasioita vastaan voisi argumentoida, mutta argumentit olisivat vain dialektisia, mielipide mielipidettä vastaan. Hyvä, mitä seuraavaksi?” Kun ihminen todella ymmärtää ajatuksen äärimmäisen rajallisuuden, sen, että ajattelun avulla ei voi tutkia mittaamatonta, että se tapahtuu vain pienessä osassa aivoja, eivätkä aistimme toimi kokonaisuutena, näiden tosiasioiden hyvin syvällinen oivaltaminen synnyttää sellaisen energian, joka ei ole muistin ja konfliktin energiaa. Tämä on suora oivallus. Tiedemiehellä, taiteilijalla ja runoilijalla on vain osittaisia oivalluksia – toivottavasti he suovat meille anteeksi, että toteamme näin. Vain aidosti uskonnollisella ihmisellä on tällainen kaikenkattava suora oivallus.

BROCKWOOD PARK,

HAMPSHIRE

 

23. elokuuta 1981

Mies korjasi työkseen yhtä kalleimmista eurooppalaisista autoista. Hän oli erittäin hyvä mekaanikko, joka oli saanut koulutuksen autonvalmistajilta ja erittäin pätevä, mutta hän huolsi muitakin kalliita autoja. Olimme tunteneet toisemme jo monta vuotta. Kun olin purkamassa auton moottoria osiin, hän tuli auttamaan. Hänen osaamisensa oli laaja-alaista. Hänellä oli tapana lähteä merelle pienellä purjeveneellään, ja hän soitti huilua. Hän opetti minuakin soittamaan sitä, mutta muutakin tekemistä riitti. Hänen korjaamonsa sijaitsi lähellä erästä lomakohdetta meren rannalla, ja töitä riitti. Se oli laaksossa, jota ympäröivät kukkulat olivat runsaan sateen ansiosta vihreät. Yksi ainoa sadepisara sisälsi kaikki joet, ja jokainen ranta oli sen leikkipaikka, kuten kaupungit ja vihreät laitumet; se pisara on kaikissa patoaltaissa ja kaikissa järvissä ja tietenkin meressä. Millainen ihme onkaan nähdä, kuinka jokin kuivunut maa muuttuu sateiden alettua vihreäksi melkein yhdessä yössä, ja ensimmäinen tuore, vihreä verso, joka on tavattoman hento, läpikuultava ja herkkä. Kaikki maailman ruoho yhdessä ruohonkorressa. Karja lihoi, ja kyläläiset hymyilivät. Jokainen lehti peseytyi puhtaaksi ja kimalteli lempeässä aamussa. Pienestä purosta tuli virta, joka kutistui kesän helteessä noroksi. Tällaista on tuon puron elämä vuodesta toiseen, kesä kesän jälkeen. Näin elämä jatkuu.

Opiskelun, kurinalaisuuden, harjoittelun ja opitun soveltamisen kautta on mahdollista hankkia kyvykkyyttä, samoin kuin jonkinlaisen kokemuksen kautta. Kyvykkyys voi olla oppimisen kykyä, joka perustuu tietoon ja on siksi rajallista. Arkkitehti tekee talon piirustukset tietämyksensä ja jonkin inspiraation pohjalta. Kokemus, tieto ja jokin muu tekijä suovat kyvykkyyttä, jota tarvitaan kirurgin tai puuseppämestarin työssä. Kyvystä tulee lähes mekaanista silloin, kun syvempi tekijä ei vaikuta siihen. Kyvykkyydessä on luonnostaan oma energiansa, mutta erikoistuminen tekee siitä rajoittunutta.

”Mitä oikein yritätte sanoa? Tuohan on aika ilmeistä.”

Pitääkö kyvykkyyden perustua kokemukseen ja tietoon? Onko se aikasidonnainen prosessi? Jos on, siitä tulee mekaanista ja melko pitkästyttävää. On olemassa kyvykkyyttä, joka ei ole ajasta ja tiedosta riippuvaista. Kyvykkyys, jonka suora näkeminen tuo mukanaan, ei perustu muistiin, ja siksi se ilmentää kokonaisuutta.

”Mitä tarkoitatte termillä insight, suora näkeminen, josta olette puhunut usein?”

Sanakirjan antaman merkityksen ohella insight tarkoittaa havaitsemista koko olemuksellaan ilman aikamuistia, jonkin asian koko merkityksen – vaikkapa kyvykkyyden – ymmärtämistä silmänräpäyksessä. Sitä ei voi haluta, eikä siihen saa sisältyä motiivia. Suoran näkemisen ydin on vapaus kaikesta ajattelusta ja reaktiosta. Tällaisesta suorasta näkemisestä syntynyt kyvykkyys ei voi koskaan olla mekaanista, tämä lienee järkeen käypää ja loogista. Sellainen ei ole koskaan henkilökohtaista. Suora näkeminen on oivaltavaa ymmärrystä, joka ei kuulu sinulle eikä minulle. Jonkin ongelman, vaikkapa surun suora näkeminen on surun loppu. Se pieni tai osittainen osa aivoista, jota käytämme, luo ongelmia, ja sama osittainen osa aivoista on ehdollistunut ratkaisemaan ongelmia, ja näin ollen ongelmat vain moninkertaistuvat. Suorassa näkemisessä aivot toimivat kokonaisvaltaisesti.

”Arvelen ymmärtäväni tämän, mutta miten aivot voi saada heräämään?” Ensiksikään ei ole olemassa mitään tapaa, ei minkäänlaista menetelmää tai järjestelmää. Siihen ei ole minkäänlaista reittiä tai polkua. Näettekö tämän suoraan vai väittelettekö siitä hiljaa, sisäisesti? Jos todella kuuntelette, mitä sanotaan, havaitsette sen totuuden luonnollisesti. Juuri tämä esteetön havaitseminen vapauttaa aivot ehdollistumisestaan. Selvä, esteetön havaitseminen on suoraan näkemistä. Sillä on oma energiansa ja ei-mekaaninen kyvykkyytensä.

28. elokuuta 1981

Suurella pellolla oli tilaa ja hiljaisuutta – ei karjaa, ei lampaita, ei ihmisiä, vain yksi suuri puu. Se oli kaukana muista puista, eikä siellä ollut edes lintuja, tila oli liian avoin, liian vaarallinen niille. Myyriä siellä oli, turvassa maan sisuksissa. Pellon toisella puolella oli polku, joka oli ruohon ja luonnonkukkien peitossa, vähän käytetty ja melkein unohdettu. Tuolla valtavalla pellolla yksinäisellä puulla näytti olevan suuri merkitys, ei symbolina vaan elävänä todellisuutena. Symboli voi edustaa mitä tahansa. Kivenpala voi edustaa koko maailmankaikkeutta, mutta se ei ole maailmankaikkeus. Me elämme sanojen ja symbolien varassa, mutta tuo yksittäinen puu on peräisin maasta, pimeydestä ja valosta. Tunnet sen varsinkin kun istut sen alla, hengität samaa ilmaa, tunnet saman maan ja katsot samaa taivasta.

Puun runko oli valtava, se oli tumma ja ikivanha, täynnä lehtiä, ja se langetti pitkän varjon. Tuuli puhalsi hieman, ja jokainen lehti oli hereillä ja tanssi kirkkaassa auringonvalossa. Se ei ollut ihmisen keksimää idän tai lännen tanssia, vaan valon tanssia. Se ei ollut aistillista vaan hienostunutta. Tuo kaikki tapahtui hänen silmiensä edessä. Muutamat korpit häiritsivät hiljaisuutta, mutta puu ei ollut niiden koti, ja aikamoisen kähinän jälkeen ne poistuivat. Illan myötä tuli suurempi hiljaisuus ja rauha, joka tuntui laskeutuvan maan päälle.

Kadut olivat ruuhkaisia, ne olivat meluisia, likaisia ja löyhkäsivät tuhansien ihmisten jäljiltä. Autojen ja bussien oli hidastettava vauhtia. Kauppoja oli loputtomasti ja ne olivat täynnä tavaraa. Myös merituuli tuntui olevan tunkkaista, se kantoi koko kaupungin hajuja, ja puut kuihtuivat lämpimässä auringossa. Maaseudulla olisi ollut ihanaa tänä aamuna, mutta täällä oli melkein sietämätöntä. Ei ihme, että näissä ylikansoitetuissa kaupungeissa on väkivaltaa, ihmiset joutuvat elämään näkemättä puita ja avoimia peltoja. Mutta myös maaseudulla on väkivaltaa. Ihmisestä, missä tahansa hän asuukin, on tullut vihollinen itselleen ja kaikelle ympärillään olevalle.

Unohtakaamme maaseutu ja kaupungit ja miettikäämme, kuinka jokainen meistä on täynnä muistoja, kipuja ja tuhansien vuosien tietämystä. Näyttää siltä, että meitä vaivaa ikuisesti jokin asia, sisäisesti tai ulkoisesti. Toiset askaroivat jumalan, rukousten ja muiden teorioiden kimpussa, jotkut toiset kotitalousasioiden, rahan ansaitsemisen, seksin ja eläinten hyvinvoinnin parissa. Joitakin kiehtoo politiikka tai mietiskely, toisia tutkiminen tai rauhallinen elämä, joillakin on puutetta tavaroista ja tiedosta, ja he haluavat niitä lisää. Miksi emme juuri koskaan ole hiljaa itseksemme, tarkkaile itseämme ilman totuttuja reaktioita? Miksi emme tarkkaile ajatuksiamme, niitä kokemuksiamme – sekä miellyttäviä että epämiellyttäviä – joita olemme varastoineet? Miksi seuraamme sitä, mikä elämässä on helpointa ja mukavinta? Miksi olemme niin kiinnostuneita itsestämme? Miksi olemme niin kauhistuttavan itsekkäitä? Tämä itsekäs toimintatapa tuhoaa meidät.